Junttikapinaa ymmärtämässä, J.D. Vance – Hilbilly Elegy

Oranssin rusketusvoideruhtinaan nousun yksi vähemmän tärkeä seuraus oli, että se nosti viime syksynä myös J.D. Vancen Hillbilly Elegyn  myyntitilastojen kärkeen. Ylimieliset kuplaliberaalit ovat yrittäneet ymmärtää sydänmaiden aitojen amerikkalaisten tuskaa ja tarttuivat joukolla kirjaan. Minäkin sain lopulta luettua Hillbilly Elegyn ja voin nyt ruksia kolmannen kirjan pois vuoden 2017 lukulistaltani.

Kirjaan liittyy todella monia teemoja ja sitä lukiessani ja asioita miettiessäni huomasin tekeväni assosiaatioita moneen suuntaan. Tiivistyksenä voisi kuitenkin sanoa, että Hillbilly Elegy on Ohion pikkukaupungissa kasvaneen, valkoisesta roskaväen joukosta korkealle ponnistaneen kolmekymmpisen miehen muistelmateos lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Alaotsikko Family and Culture in Crisis kertoo jo paljon kirjan pohjavireestä. Kultuurinen viiteryhmä, josta Vance erityisesti puhuu, on Keskilännen irlantilaisskonlantilaisttaustainen työväenluokka. Päihdeongelmat, rikkinäiset perheet ja synkät tulevaisuuden näkymät kuvaavat Vancen perheen ja viiteryhmän elämää. Konservatiiviksi identifioituvana Vance kiinnittääkin paljon huomiota juuri perheiden sisäisiin ongelmiin ja kulttuurisiin patologioihin.

Tätä kirjaa on totisesti yritetty käyttää viimeisen vajaan vuoden välineenä ymmärtämään Amerikan junttikapinaa. Ja siis sanotaan nyt pakollisena disclaimerina, etten luonnollisestikaan tarkoita kaikkien tai edes enemmistön Trumpin äänestäjistä olevan valkoista roskaväkeä, mutta valkoinen roskaväki kuitenkin ryhmittyi näissä vaaleissa ennennäkemättömän vahvasti republikaanien ehdokkaan taakse.

Konservatiivijunttien sisäiset ristiriidat

Vancen refleksiivistä ajattelua kuvastaa, että hän viittaa suoraan myös William Julius Wilssoniin kirjoituksiin ja vetää paralleelleja vuosikymmeniä sitten amerikassa tapahtuneseen kaupunkikeskustojen rappioitumiseen ja sen vaikutuksiin inner cityjen (suurelta osin) mustaan väestöön. Vancen elämän tärkein henkilö ja kirjan kiistatta viihdyttävin hahmo oli isoäiti Mamaw, jota hän on kuvannut haastatteluissa myös monien mustien tunnistamaksi hahmoksi. Ydinperheen ongelmien kasaantuessa isovanhempien merkitys on saattanut kasvaa. Toisaalta perheen merkityksen korostaminen yhdistettynä rikkinäisiin perheisiin, avioliiton ulkopuolisiin lapsiin ja jatkuvaan perheväkivaltaan kuvastaa, osittain sitä kestämätöntä ristiriitaa, jossa nämä valkoisen roskaväen edustajat ovat eläneet.

Perheen ohella kirjassa keskitytään muutenkin paljon hillbillyjen kulttuurin sisäisiin ristiriitoihin. Vance esimerkiksi kertoo, kuinka Michelle Obaman kommentit terveellisemmän ruokavalion tarjoamisesta lapsille aiheutti monissa Appalakkien asukeissa raivoa. Ei siksi, että he ajattelivat tämän olevan väärässä, vaan koska sisimmässään tiesivät tämän olevan oikeassa.

Hard working on myös sana jota valkoinen roskaväki halutaa liittää itseensä, mutta missä määrin tämä näkyy oikeasti heidän elämässään? Paljon Amerikan sydämaiden työpaikoista on kadonnut ja tämä on oikeasti muuttanut monien ihmisten tilanteen vaikeaksi. Se on myös synnyttänyt tilanteen, jossa kovaa työntekoa kunniottavan valkoisen työväenluokan pitää yrittää selittää itselleen, miksi he ovat työttöminä, vaikka työtä pelkäämättömälle tyypille Amerikan ihmemaasta pitäisi aina löytyä töitä. Itse pidin viime syksyn vaalihaastatteluissa varsin röyhkeänä joidenkin keskilännessä eläneiden ihmisten kommetteja siitä, miten he eivät halua yhteiskunnan työttömyystukia vaan kunnon töitä. Yhteiskunnan tuki ei riitä, vaan kaikki asiat pitäisi järjestää sillä tavalla, että nämä  hilibillyt  voisivat jäädä kotikonnuilleen tekemään töitä hyvällä palkalla.

Vance ruotii myös hillbillyjen uskonnollisuutta ja sitä kuinka nämä kertovat käyvänsä kirkossa säännöllisesti, vaikka todellisuudessa kirkossa ei keskimäärin välttämättä käydä sen useammin kuin rannikoiden liberaareilla aluella. Yksi kirjan lukuisista hauskoista Mamawn kommenteista liittyi juuri uskontoon ja siihen kuinka JD oli kahdeksanvuotiana ahdistunut kirkossa kuulemistaan homopelotteluista ja meni kertomaan mamawlle pelkäävänsä olevan homo.

Don’t be a fucking idiot, how would you know you know that you are gay? JD, do you want to suck dicks? Of course not. Then you are not gay. And even if you did want to suck dicks, that would be okay. God would still love you.

Trumpin menestys ja talous

Minulle Trump-ilmiössä yksi hämmentävin tekijä oli, miten valkoisen roskaväen onglelmista onnistuttiin syyttämään liberaaleja, ja kuinka heikosti Hillary Clinton uskalsi sanoa, että kyllä, tämä väestöryhmä joutuu elämään suurten ongelmien keskellä, mutta ongelmien syynä eivät ole neekerit, homot, rannikkoiden liberaalit ja meksikolaiset. Jos ongelmille olisi ollut pakko nimetä syntipukki, niin se olisi ollut friedmanreaganilaiseen talouspolitiikkaan sokeasti uskoneet republikaanit. Nimenomaan republikaanit ovat kertoneet miten ei kannata huolehtia työpaikkojen siirtymisestä kun kokonaiskakku kuitenkin kasvaa.

Minusta on selvää, että raaka kapitalismi ja hyvin heikko sosiaaliturva johtavat tiettyjen ryhmien osalta nopeaan työpaikkojen katoamiseen, köyhyyteen sekä monenlaisiin tästä seuraaviin kerrannaisvaikutuksiin. Tämän takia minun oli esimerkikksi vaikea ymmärtää, miten sinänsä äärimmäisen älykäs ja sivistynyt taloustietelijä Russ Roberts kertoi viime syksyn podcastissaan olleensa aidosti yllättynyt luettuaan viimeisen vuoden aikana paljon huomiota saaneen David Autorin ja kumppanien kirjoitukset Kiinan nousun vaikutuksista valkoisen työväenluokan elämään.

JD Vance on myös haastatteluissa todennut, kuinka yksi Trumpin nostanut tekijä oli  hänen keskittymisensä työpaikkoihin. Olen taipuvainen jossain määrin samohin ajatuksiin. Nationalistisen taantumukselliston nousulle on myös muita tekijöitä ja merkittävä määrä ihmisiä voi tilanteesta riippumatta kannattaa aivotonta konservatismia tai fasismia, mutta korkea työttömyys ja keskiluokan epävarmuus ovat keskeisiä tekijöitä, jotka ovat nostaneet nationalistisen taantumukselliston kannatuksen tiettyjen kriittisten pisteiden yli.

Koen kuitenkin suurtaa sympatiaa J.D. Vancen refleksiiviseen ja moniuloitteiseen ajatteluun. Tietyt talouden kehityskulut ovat aika pitkälti väistämättömiä. Olisi olennaista miettiä miten auttaa näitä ihmisiä siitymävaiheessa, pehmentää pahimpia ongelmia ja tarjota apuvälineitä muuttaa  työpaikkojen perässä. San Franciscoon, New Yorkkiin, Lontooseen, mutta myös Helsinkiin tai Tampereelle muuttamisen pitäisi olla mahdollista myös hillbillyille ja suomijunteille. Metropoleihin saa tulla!

Todellinen tolkun konservaativi 

Friedmanreaganrandilaisten republikaanien, hardcore-raamattujengin ja alt right-hörhöjen keskellä  J.D. Vance vaikuttaa todelliselta tolkun konservatiivilta. Shit is complicated. Tämänkaltaisten hahmojen kanssa voisi varmasti käydä järkevää dialogia, yksilön vastuun, kultuurin ja perheen merkityksen, sekä yhteiskunnan interventioiden sopivista suhteista.

Mamaw and Papaw believed that hard work mattered more. They knew that life was a struggle, and though the odds were a bit longer for people like them, that fact didn’t excuse failure. “Never be like these fucking losers who think the deck is stacked against them,” my grandma often told me. “You can do anything you want to.



Hillbilly Elegy on ehdottomasti lukemisenarvoinen kirja enkä ihmettele, miksi sitä on myyty valtavat määrät ja miksi se on aiheuttanut niin paljon keskustelua. Valitettavasti J.D. Vance ei vain taida edutaa oikein minkäänlaisen konservatiivisen ajattelun valtavirtaa. Siinä missä liberaalit ryhtyivät miettivät mikä meni pieleen ja  miten uhmaikäisen VLHM:n tuskaa voisi ymmärtää, ryhtyivät konservatiivit aiemmin rakentamaan teekutsuliikettä, neliraajajarruttamaan lainsäädäntöä senaatissa, spämmäämään netin täyteen roskaa ja äänestämään Trumpia.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *