Israelin historia – Anita Shapira

Kirjoitin joku aika sitten, kuinka tutustuani viime vuonna mielenkiintoiseen israelilaiseen työkaveriini ja ymmärrettyäni Israelin high tech-skenen massiviisuuden, on Israel muuttunut mielessäni hyvin paljon aiempaa mielenkiintoisemmaksi paikaksi. Viimeisen reilun kuukauden olenkin lueskellut hitaasti Anita Shapiran tiiliskiveä modernin Israelin historiasta ja ehdinkin tämän lukemisen keskellä lukea kaksi muuta vähän kevyempää kirjaa (Nacronomics ja Alistuminen).

Johdannossa kerrotaan lyhyesti sionismin synnystä ja kasvusta 1800-luvun aikana. Varsinaisesti kirjassa kuitenkin käsittellään modernin Israelin historiaa 1800-luvun viimeisistä vuosikymmenistä viime vuosituhannen loppuun. Kirjassa käydään siis läpi juutalaista historiaa nykyisen Israelin alueelta jo ennen Israelin valtion perustamista. En esimerkiksi ollut ajatellut, että silloin kun juutalaisten virta luvattuun maahan alkoi hitaasti kasvaa 1800-luvun lopulla ja 1900-alussa, kuului se vielä osaksi Ottomaanien valtakuntaa. Enkä ollut tietoinen siitäkään, että jo 1900-alkupuolella Israeliin tuli juutalaisia huomattavan paljon juuri Itä-Euroopasta ja juutalaisia on tullut Itä-Euroopasta 1900-luvun aikana monessakin aallossa. Tämän jälkeen Israelin alue oli neljännesvuosisadan Brittien hallinnassa ja tähänkin aikakauteen sattui monenlaista vauhdikkaita tapahtumia juutalaisten, arabien ja brittien välille.

Varhaisista maahantulijoista iso osa päätyi harjoittamaan maanviljelyä, usein varsin karussa ympäristössä ja kibbutsit olivat olennainen osa modernin Israelin varhaista historiaa. Israel kuitenkin urbanisoitui jo suhteellisen varhain ja pienenä puutarhakaupunkina liikkeelle lähtenyt Tel Aviv alkoi jo 1930-luvulla muuttua varsin kosmopoliittiseksi suurkaupungiksi, ensin koulutetumpien ja varakkaampien Puolan juutalaisten ja myöhemmin vielä varakkaampien ja koulutetumpien Saksan juutalaisten neljännen ja viidennen Alijan myötä.

Vaikka toinen maailmansota oli juutalaisille kokonaisuutena hieman ikävä tapahtuma, niin paradoksaalisesti nykyinen Israelin alue ei ollut  sotatoimialuetta ja siellä asuneilla juutalaisilla meni Brittien sotateollisuuden ansiosta taloudellisesti jopa suht hyvin. Tämän jälkeen vasta perustettu valtio joutuikin sitten Euroopasta tulleen massiivisen maahanmuuton, itsenäistymissodan ja siitä seurannenen arabimaista tulleen maahanmuuton takia aikamoisiin ongelmiin.

Israel on tosiaan ollut maahanmuuttajien maa eivätkä massiiviset ja äkkinäiset muuttoaallot sielläkään täysin ongelmitta ole tapahtuneet. Maassa pidempään asuneet ihmiset ovat aina tupanneet suhtautumaan varauksellisesti tuoreempiin tulokkaisiin. Yksi pahimmin valtaväestön silmätikuiksi joutuneista ryhmistä 50-luvulla maahantulleet Marokon juutalaiset, joiden ajateltiin liikkuvan aina veitsen kanssa. Toisaalta 90-luvulla maahan tuli valtaisa määrä ihimiä entisen Neuvostoliiton alueelta ja  säilyttivät oman kielensä ja kulttuurinsa, keikauttivat poliittisia valtasuhteita, eivätkä välttämättä assimiloituneet ihan samalla tavalla kuin monet muut aiemmat maahanmuuttajat. Erikoinen ryhmä on myös nykyään noin 150 000 ihmistä käsittävä etiopialaistaustaisten Beta israelilaisten joukko, joilla menee joidenkin tilastointien mukaan jopa maan arabiväestöä huonommin.

Varsinkin itsenäistymisen jälkeen sotatoimet ovat olleet keskeinen osa Israelin historiaa ja kirjan jälkipuoliskolla nämä sodat vievät aika suuren osan sivuista. Raskas itsenäistymissota, kevyesti voitetty kuuden päivän sota, yllättävä Jom Kippur-sota, kyseenalainen ja kiistelty osallistuminen Libanonin sisällissotaan, kasarilla alkanut ensimmäinen intifada ja toiveikkaan 90-luvun päättänyt toinen intifada. Toisaalta sotatapahtumia ei useimmissa tapauksessa käydä läpi kovin yksityiskohtaisesti.

Yksi mielenkiintoinen koko kirjan läpi kulkeva tarina on muutos kollektiivisesta, ruraalista ja äärimmäisen egalitaarisesta “kibbutz-yhteiskunnasta” todella vapaan markkinatalouden hi-tech hubiksi ja suurten tuloerojen maaksi. 60-luvulla Israel oli yksi maailman taloudellisesti tasa-arvoisimmista maista, mutta 90-luvulle tultaessa se oli muuttunut yhdeksi kaikkein epätasa-arvoisimmista. Toisaalta yhteiskunta on myös tietyllä tavalla sirpaloitunut, kovan linjan politiika on vahvistunut, samoin kuin vahvasti uskonnollisten ryhmien vaikutus. Ennen Rabinin murhaa kenellekkään ei Israelissa olisi tullut mieleenkään, että juutalainen voisi yrittää murhata Israelin pääministerin.

Pidin kirjasta ja suosittelen sitä ehdottomasti aihepiiristä kiinnostuneille. Aliyahit, kibbutzit, aškenasit, mizrahit ja Israelin kaaoottinen 1900-vuosisata jäsentyivät päässäni jollain tavalla ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Näkökulma on tosiaan Israelissa ja palestiinalaisia käsitellään hyvin paljon vähemmän, mutta Israelin toimiin suhtaudutaan tarpeen vaatiessa myös kriittisesti. Israel on monilla tavoilla hyvin uniikki valtio, mutta kuuluu tavallaan kuitenkin läntiseen kulttuuripiiriin ja erityislaatuisen historiansa kautta se avaa hieman erilaisen tulokulman moniin asioihin.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *