Huumeiden taloustiedettä – Narconomics, Tom Wainwright

Narconomics kuulostaa lähinnä joltain  Steven Levittin Stephen J. Dubnerin uudelta aluevaltaukselta. Ja vähän freakonomics-tyylisestä taloustieteen soveltamisesta tässäkin tehdään. Kyse on kuitenkin Economistin toimittajan Tom Wainwrightin kirjasta Narconomics: How To Run a Drug Cartel, jota kuuntelin viime päivät äänikirjana. Wainwright on toiminut Economistin Mexico Cityn kirjeenvaihtajana ja tätä kautta saanut ensikäden kosketuksen Narco-talouteen.

Kirjassa kuitenkin käsitellään huumekauppaa myös Meksikoa laajemmin ja avattaan huumekauppaa juuri taloudellisesti näkökulmasta. Huumekarttellit muistuttivat loppujen lopuksi monilla tavoilla suuyrityksiä ja niiden päälliköt toimitusjohtajia. Toki erojakin on. Suuret ylikansalliset yritykset toivovat vähäistä korruptiota ja tomivaa oikeusjärjestelmää kun huumekartellit taas katselevat maailman pankin Doing business-raportteja päinvastaisella tavalla miettiessään, mihin Keski-Amerikan valtioon sijoittavat laboratorioitaan.

Voisi sanoa myös, että meillä on virtahepo olohuoneessa. Kieltolaki ei toimi ja rikollisuuongelman sijaan huumeita tulisi käsitellä ennen kaikkea kansanterveydellisenä ongelma. Olen näissä asioissa löytänyt itseni suhteellisen läheltä libertaareja ja vahvasti juuri Tom Wainwrightin työnantajan Economistin bandwagonista. Ainakin olen Wainwrightin kanssa samaa mieltä siitä, että julkisen vallan ei pitäisi pyrkiä ensisijaisesti päihteiden käytön vähentämiseen, vaan sen pitäisi pyrkiä päihteidenkäytön haittojen minimointiin. Lisäksi olen taipuvainen ajattelemaan, että tietyissä rajoissa täysikäisillä ihmisillä pitäisi olla melkoisen suuri vapaus laittaa kehoonsa haluamiaan aineita.

This drug thing, this aint police work

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta tarjonnan sijaan pitäisi keskittyä kysynnän vähentämiseen. Käytännön tasolla tämä taitaa tarkoittaa ennen kaikkea addiktien auttamista ja päihdevalistusta. Kolumbia, Bolivia ja Peru ovat jopa olleet suhteellisen tehokkaita tuhoamaan kokaviljelmiä. Viime vuosina mahdollisesti jopa noin 50% kokasadosta on tuhottu, mutta tämä ei kuitenkaan ole vaikuttanut huumeiden hintaan, ainakaan lähellekkään niin paljon kuin olisi toivottu. Tärkeänä syynä, että kokaiinin tuotanto- ja jakeluketjut ovat varsin pitkiä ja ylivoimaisesti suurin osa arvonlisäyksestä tapahtuu myöhemmässä vaiheessa. Wainwright esittää vertauksen, että vähän sama kuin taideteosten hintoja yritettäisiin nostaa maalin hintaa nostamalla. Peltojen tuhoaminen näyttää siis olevan erityisen tehoton tapaa vähentää huumeiden tarjontaa.

Huumekartelleilla on tyypillisesti myös melko vahva monopsomiasema. Vaikka peltojen tuhoamisen luulisi johtavan hintojen nousuun, ei tilanne todellisuudessa oikein näytä tältä. Vaikka peltojen tuhoaminen vähentää kokan tarjontaa, on viljelijöillä yleensä ainoastaan yksi ostaja, joka ei tyypillisesti suostu maksamaan korkeampaa hintaa edes niukkuuden vallittessa ja näin hinnan maksavat hyvin löyhästi kartelleihn kytköksissä olevan viljelijät.

Äkkiseltään ei ehkä ajattelisi, että corporate resposibility ja pr olisivat huumekartellien ajattelemia asioita, mutta Wainwright osoittaa useassa yhteydessä, kuinka kartellit todellisuudessa kiinnittävät näihin asioihin paljonkin huomiota. Usein on niin, että mitä kyseenalaisempi business, sitä enemmän korostetaan corporate responsibilitya. Suomessa tämä näkyy vaikkapa uhkapelimonopolin tapauksessa.

Kartellien suurista voitoista on mahdollista tarjota paikallisille asukkaille almuja kuten myös vaikkapa Pablo Escobar teki aikoinaan Kolumbiassa.  Huumejengit joskus aidosti auttavat ihmisiä. Tämä on täysin kyynistä toimintaa, mutta mahdollistaa paikallisen väestön tuen ja parantaa mahdollisuuksia piilotella poliisia. Muutenkin bisnes toimii paremmin jos paikalliset asukkaat ovat omalla puolella. El Chapolla ja kartelleilla on myös aitoa tukea. Narcocorridot ovat tietysti hämmentävin esimerkki tästä. Lisäksi kartelleja kiinnostaa paljon, mitä lehdet kirjoittavat. Tiettyjä murhia on esimerkiksi yritetty ajoittaa niin, että  ne tapahtuvat sopivasti juuri ennen päätuutislähetystä.

Kirjassa sivutaan myös monia ajankohtaisia aiheita kuten Meksikon raja-aitojen vaikutusta laittomaan siirtolaisuuteen sekä valkoisen amerikan opiaatti- ja heroiiniepidemiaa. Muutama erikoisempikin havainto mahtuu mukaan. Esimerkiksi eristyksissä olevaan pieneen Uuteen-Seelantiin ei ole ollut erityisen kannattavaa tuoda kokaiinia tai muitakaan huumeita ja osittain tästä johtuen maa on yksi maailman johtavia muuntohuumeiden markkinapaikkoja. Huumekokit muuttelevat nopeassa tahdissa reseptejään sitä mukaa kun edellinen mixi on kielletty lailla.

Siinä missä automaatio ja digitalisaatio muuttavat tuotantoketjuja ja vähittäiskauppaa, muuttavat ne myös huumekauppaa. Koko ajan suurempi osa huumekaupasta siirtyy netin pimeälle puolelle. Tällä on sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Se vähentää väistämättä väkivaltaisia valtakamppailuja myyntipaikoista ja asiakkaat kykenevät jopa tekemään vertailuja eri tarjoajien välillä toisin kuin usein paikalliseen monopoliasemaan päässeiden huumejengien tapauksessa. Jotkut jopa väittävät myyvänsä reilun kaupan kokoaiinia. Tämä tuskin useimmissa tapauksissa pitää paikkansa, mutta osoittaa että “reilun kaupan huumeille” olisi kysyntää. Toisaalta netistä tilaamisen helppous tarkoittanee, että sellainen osa väestöstä, joka ei muussa tapauksessa olisi ostanut huumeita, päätyy tilaamaan niitä netistä.

Kannabiksen laillistaminen monissa Yhdysvaltojen osavaltioissa on luonut merkittävän teollisuuden alan. Laillistaminen johtaa väistämättä suurempiin tuotantoyksiköihin ja ammattimaisempaan kasvatukseen. Poliisin pelossa tuotantoa ja jakelua kannattaa hajauttaa, mutta laillisilla markkinoilla kannatta hyödyntää suurtuotannon mittakaavaetuja. Vicen mainio mainio Weediquette esitteli tätä aika mielenkiintoisesti Denver-jaksossaan. Voi myös olla, että tulevaisuudessa tupakkayhtiöt ottavat haltuun suuria osia kannabisteollisuudesta. Toisaalta tämä tarkoittaa, että kannabiksen käyttäjillä on tulevaisuudessa yhä useammin tarkka tieto käyttämiensä tuotteiden valmistusprosessista

Siinä missä aiemmin huumeiden laillistamista ovat kannattaneet erilaiset hipit, libertaarit ja Economist, on Big Weed alkanut käyttää suuria summia laillistamisen puolesta kampanjoimiseen. Laillistamisen myötä kannabiksesta on muodostumassa ja osittain jo muodostunut todella suuri laillinen bisness, jolla on käyttää kymmeniä miljoonia lainsäätäjien lobbaamiseen. Kokonaisuutena Narconomics oli hyvinkin viihdyttävä “luku”kokemus.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *