Vaalit 2018: Ruotsi, Venäjä, Unkari ja Italia

Suomen vaalien lisäksi, vuoden 2018 mielenkiintoisimmat vaalit ovat ehkä Venäjän presidentinvaalit ja Ruotsin parlamenttivaalit, mutta myös Italian ja Unkarin parlamenttivaalit voivat olla eurooppalaisesta näkökulmasta tärkeitä tapahtumia.

Vuoden 2016 kahden katastrofaalisen vaalituloksen jälkeen tuli seurattua vähän tarkemmin vuoden 2017 vaaleja Euroopassa. Tänään toki pidetään vielä Itävällan parlamentivaalit, mutta tämän vuoden vaaleista voi vetää jo hieman lankoja yhteen ja kääntää katseen vaalivuoteen 2018. Tänä vuonna  pidettiin vaalit Länsi-Euroopan suurimmissa maissa Ranskassa, Britanniassa ja Saksassa ja lisäksi parlamenttivaalit Hollannissa, Norjassa ja Itävällassa sekä tietysti kuntavaalit Suomessa.

Tiivistetysti voisi sanoa, että nationalistinen taantumuksellisto menestyi kohtuullisesti, mutta vuoden 2016 kohonneiden odotuksien jälkeen 2017 vaalien tulos oli tälle porukalle kokonaisuudessaan pieni pettymys. Sosiaalidemokraateille tai vasemmiston valtapuolueille vaalivuosi oli katastrofaalinen. Ainoa poikkeus oli Jeremy Corbynin luotsaama Labour, joka otti aidosti kunnon torjuntavoiton Britannian parlamenttivaaleissa. Jonkinlaiset keskustaliberaalit voimat, erityisesti Macron ja tämän En Marche!-liike Ranskassa sekä vihreät Suomessa menestyivät kohtuullisen hyvin, osittain sosiaalidemokraattien kustannuksella. Oikeistolaisten valtapuoluen vaalitulokset eivät olleet loistavia, mutta nationalistisen taantumukselliston nousu ja puolukentän fragmentoituminen sosiaalidemokraattien kustannuksella on johtanut oikeistolaisiin hallituskoalitioihin ympäri Eurooppaa.

 

Suomen vaalit

Suomalaisesta näkökulmasta vuoden suurin tapahtuma on tietysti alkuvuodessa pidettävät presidentinvaalit joiden enimmäisen kierroksen päivämäärä on 28.1. Voittajasta ei taida olla epäselvyyttä, mutta katse keskittyy siihen kuka (jos kukaan) selviää toiselle kierrokselle Niinistön vastustajaksi ja minkälaisia asiat nousevat vaalikeskusteluissa esiin. Presidentinvaalien yhteydessä piti pitää myös maakuntavaalit, mutta nuo on nyt siirretty lokakuulle ja saa nähdä, mitä maakuntavaalien suhteen lopulta tapahtuu.

 

Venäjän Preisdentinvaalit

Suomalaisesta mutta myös laajemmasta näkökulmasta hyvin merkittävät vaalit käydään Venäjällä 18 maaliskuuta. Voittajasta on varmaan vielä vähemmän epäselvyyttä kuin Suomessa ja ei kai ole huolta siitä, huhtikuun 8:lle päivälle kaavailtua toista kierrosta oikeasti tarvittaisiin. Näissäkin vaaleissa  mielenkiintoisinta on se, millaisksi vaalikamppailu- ja keskustelu muodostuu, minälaisia Putinin vastaehdokkaita kisassa on mukana, miten selkeä Putinin voitto on ja kuinka härskejä keinoja selkeän voiton varmistamiseksi käytetään.

 

Unkarin Parlamenttivaalit

Keväällä pitäisi järjestä myös Unkarin parlamenttivaalit, mutta tarkasta päivämäärästä ei ole vielä selvyyttä. Keskisen Itä-Euroopan vaalit eivät muuten kiinnostaisi niin suuresti, mutta Orban on jossain määrin rakennellut itselleen asemaa Visegrad-ryhmän johtajana sekä ollut erityisen ansiokkaasti tuhomassa liberaalia demokratiaa omassa maassaan ja innoittanut muita Euroopan pikkufasisteja.

Orbanin hallitsema Fidesz on myös pyrkinyt ottamaan haltuunsa median ja muuttamaan vaalijärjestelmää omaksi edukseen. Orbanilla on myös vahvaa aitoa kannatusta, mutta saa nähdä minkälaisen vaalivoiton se onnistuu tällä kertaa ottamaan. Absoluuttinen enemmistö parlamenttissa on kuitenkin mahdollista menettää.

 

Italian parlamenttivaalit

Keväällä, viimeistään 20 toukokuutta pidetään myös Italian parlamenttivaalit. Italia monella tapaa Länsi-Euroopan sairas mies, jolla on isoja talousongelmia ja Katalonian tapahtumien myötä katseet kiinnittyvät myös maan sisäisiin alueellisiin jännitteitteisiin. Myös puolukenttä näyttää hyvin hajanaiselta. En juurikaan tunne Italian politiikka, mutta vähän sellainen tunne, ettei vaalien seurauksena maan tilanne välttämättä juurikaan vakaudu, mutta pahemman sekasorron suuntaan voidaan mennä. Ja noin 60 miljoonan asukkaan EU-maan tapauksessa tuolla voisi olla monenlaisia seurauksia.



 

Ruotsin valtiopäivävaalit

Ruotsien seuraavien parlamenttivaalien päivämääräksi on asetettu 9. syyskuuta. Kaikki mediahuomio tuntuu tietysti keskittyvän ruotsidemokraatteihin ja tämä satanee näiden laariin. Puolueen kannatus on viimeiset pari vuotta pysynyt suht vakaasti noin 20 prosentin tuntumassa, mutta kun paikallinen kokoomus on menettänyt oppositioasemassa(!) suosiotaan, on ruotsidemokraateista tullut maan toiseksi suostuin puolue.

10 poll average trendline of poll results from September 2014 to the present day, with each line corresponding to a political party.

Ruotsin tapauksessa mielenkiintoista on kuitenkin myös sosiaalidemokraattien hyvä tilanne. Puolue johtaa maata yhdessä vihreiden kanssa, mutta se on toistaiseksi onnistunut säilyttämään kannatuksena noin 30:sää prosentissa. Ruotsi taitaa olla tällä hetkellä ainoa Länsi-Euroopan maa, jossa vasemmistolainen valtapuolue on maan suosituin ja mielenkiintoista nähdä onnistuvatko demarit säilyttämään tämän aseman ensi vuoden vaaleissakin.

Sosiaalidemokratian perikato, Dirtbag Left ja Corbyn

Jos vuoden 2016 suurissa vaaleissa ei olisi nähty järkyttäviä tuloksia, ei tänä vuonna olisi Euroopan vaaleissa kiinnitetty niin paljon huomiota nationalistisen taantumukselliston vaalimenestykseen ja oltaisiin ehkä puhuttu enemmän sosiaalidemokratian kriisistä. Sosiaalidemokraattien kriisistä on toki puhuttu koko 2000-luvun ajan, mutta alamäki on ollut pitkä ja loiva. Europaan vaalivuosi 2017 oli sosiaalidemokraattien näkökulmasta kuitenkin katastrofaalinen.

Viikonloppuna Saksan SDP sai sotien jälkeisen historiansa selkeähkösti surkeimman vaalituloksensa. Vuoden 2009 vaaleissa saatu kannatus(23%) oli tähän asti heikon vaalitulos, mutta tuostakin tultiin vielä reilu pari prosenttiyksikköä alaspäin.

Euroopan vasemmistolaisten valtapuolueiden näkökulmasta huolestuttavaa on, että tuo Saksan sosiaalidemokraattien historiallisen huono vaalitulos oli kuitenkin ihan hyvä jos sitä verrataan Hollannin työväenpuolueen(5,7%) ja Ranskan sosialistien(7.4%) katastrofaalisiin parlamenttivaalituloksiin. Näissä maissa keskustavasemmistolaiset valtapuolueet joutuvat tulevina vuosina oikeasti taistelemaan jopa olemassaolostaan.

Pienempien Länsi-Euroopan maiden, kuten Suomen ja Norjan vaaleja katsottaessa tulokset eivät olleet samalla tavalla katastrofaalisia, mutta kuitekin todella heikkoja. Norjan työväenpuolue sai hiljattain parlamenttivaaleissa historiansa toiseksi heikoimman tuloksen  ja Suomessa SDP teki oppostioasemasta historiansa surkeimman kuntavaalituloksen.

Muutaman viikon päästä järjestetään vielä parlamenttivaalit Itävallassa, jossa paikalliselle SDP:lle on ennakoitu tuollaista vähän alle 25 prosentin kannatusta, joka olisi parin prosenttiyksikön marginaalilla sen historian huonoin tulos.

Tästä trendistä on kuitenkin yksi poikkeus, mutten tiedä kuinka rohkaiseva se on…

Radikaalivasemmistolaisen Jeremy Corbynin johtaman Laborin piti olla nimenomaan esimerkki vasemmistolaisten valtapuolueiden laskevasta kannatuksesta Euroopassa, mutta niin vain corbynistat ottivat aika kovan torjuntavoiton Britannian parlamenttivaaleissa. Erityisesti nuoret kävivät piirtämässä punaisen viivan. Grime-muusikot innostuivat antamaan tukensa Corbynille ja kesäkuussa Glastonburyn yleisö chanttasi Corbynin nimeä. Corbynistakin vielä vasemmalta ohi menevä Jean-Luc Mélenchon keräsi Ranskassa taakseen aika hyvin nuoria ja jäi vain vajaan parin prosenttiyksikön päähän presidentinvaalien toisesta kierroksesta. 

Kuvahaun tulos haulle corbynista

Jos Euroopan sosiaalidemokraatit eivät ota kunnon askeleita Macronin tai ehkä Suomen vihreiden suuntaan, niin vuoden 2017 perusteella näyttää, että ainoa toinen vaihtoehto kannatuksen säilyttämiselle tai kasvattamiselle olisi ottaa monta askelta kohti dogmaattisempaa ja radikaalimpaa vasemmistolaisuutta. Voi myös näennäisen paradoksaalisesti olla, että puhtaammaksi viljelyllä dogmaattisella sosialismilla saattaisi pystyä vetoamaan osaan nationalistien taantumukselliston äänestäjistä. Trumpin ja Sandersin, tai Le Penin ja Mélenchonin potentiaalisssa äänestäjissä on mahdollisesti  jonkin verran samaa porukkaa.

Viimeisen vuoden aikana osasta Bernies Sandersia kannattaneista  on alettu käytää termiä Dirtbag Left. Puhutaan varmaan vielä aika marginaali-ilmiöstä, mutta juuri tässä ajanhetkessä jotenkin valitettavasti tuntuu, että yhdistelmä radikaalia vasemmistolaista politiikkaa, jolle annetaan netissä tulitukea Chapo Trap Housen-tyylisellä absoluuttisen anteeksipyytelemätömällä  menolla olisi resepti, jolla perinteinen vasemmisto saattaisi pystyä säilyttämään kannatuksena.



One nation under Goethe – Saksan vaaleista vielä kerran

Suomen ulkopuolella Saksa on ehkä maa ja kulttuuri, jota kohtaan tunnen suurinta sielunyhtetyytä. Tai ainakin minulla erittäin positiivinen Saksa-kuva. En ole asunut Saksassa ja puhun kieltä aika kehnosti, mutta tuonne tullut tehtyä matkoja enemmän kuin mihinkään muualle.

Saksa on jotenkin tolkun ja maltillisuuden maa, joka on tiettyjen historiallisten tapahtumien seurauksena tehnyt tarpeettomankin kovan kansallisen psykoanalyysin ja jossa se kuuluisa insinöörimäisyys sekä jonkinlainen muodollinen jäykkyys saattaavat mennä liian pitkälle, mutta jonka kultuuriin minun on näiden asioiden takia muita Euroopan suurvaltoja helpompi samaistua. Ehkä myös maanläheinen olut- ja makkarakulttuuri on helpomin lähestyttävä kuin Euroopan gastronomisten suurvaltojen meininki.

“The German chancellor is as unglamorous and reliable as a Miele washing machine. I want her to win on Sunday because she can steer the west to safety.”

James Hawes Guardian

 

Saksa on toiminut viimeiset vuodet Euroopan keskellä vakauttavana kalliona ja sama asema säilynee myös tänään pidettävien liittopäivävaalien jälkeen. Viime viikot monet ovat otsikioneet Saksan vaalit tylsiksi ja siltähän se hieman näyttää. Jopa pelätty hybrivaikutamminen ja nettitrollailu on jäänyt yllättävän vaimeaksi. Merkel voittaa muhkealla marginaalilla, yleiseurooppalainen sosiaalidemokraattien kriisi jatkuu myös Saksassa, ja neljä pienempää puoluetta ovat aika tasoissa noin 10 prosentin kannatuksella.

Aivan viimeisimpien mittuausten perusteella AfD näyttäisi nousevan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi ja tämä toki aiheuttaisi pientä levottumuutta Saksassa. Erot ovat kuitenkin pieniä. Ja toisin kuin nettikeskusteluista voisi ehkä päätellä, gallupien tekijät ovat Euroopassa useammin yliarvioineet kuin aliarvioineet nationalista taantumuksellistoa edustavien puolueiden kannatuksen. Fivethirtyeight päätyi tällaiseen tulokseen keväällä arvioidessaan Le Penin kannatusta.

Vaalipaikat avautuivat Suomen aikaa yhdeksältä ja sulkeutuvat seitsemältä ja hyvin pian tuon jälkeen pitäisi olla käsissä myös ensimmäinen ja suhteellisen hyvin paikkansa pitävä arvio vaalien lopputuloksesta. Mielenkiintoisimmat kysymykset lienevät:

  • Kuinka pahasti SDP ottaa takkiinsa
  • Mikä on AfD:n kannatus, nouseeko se yli 10:n prosentin ja onko AfD lopulta kolmanneksi suurin puolue?
  • Minkälaisia lukemia vihreät ja liberaalipuolue saavat. Tällä on vaikutus hallituksen muodostumiseen ja sen politiikkaan. Jamaika-koalitio, Musta-keltainen ja suuri koalitio ovat tällä hetkellä realistisilta näyttävät mahdollisuudet.

Vaihtoehto Saksalle kirii, SDP edelleen ahtaalla

Viikon päästä sunnuntaina 24.9 järjestetään Saksan seuraavat liittopäivävaalit. Nationalistisen taantumukselliston patriotismin kevät jäi Ranskassa ja Hollannissa vähän vaisuksi. Samalla tavalla taitaa käydä myös Saksassa, mutta AfD on pikkuisen kirinyt aivan viimeisimmissä mittauksisa. Toinen olennainen kysymys näissä vaaleissa taitaa olla sosiaalidemokraattien alamäen jyrkkyys.

German Opinion Polls 2017 Election.png

Puolueiden gallupkannatukset ovat aikalailla samalla tasolla kuin elokuun alussa, jolloin spekuloin hieman Saksan vaaleilla. Vaalien ympärillä ei ole tapahtunut mitään kovin ihmeellistä. Vaalisirkus on ollut vaisu, mutta ehkä tämä on hyväkin asia. Merkelin kristillisdemokraatit nousee selkeällä marginaalilla suurimmaksi puolueeksi ja viime aikoina todennäköisimmäksi yhdistelmäksi on arvioitu CDU:n, liberaalien ja vihreiden muodostamaa Jamaika-koalitiota.

SDP ottaa kakkossijan, mutta vaalien ehkä mielenkiintoisin kysymys on, kuinka pahasti SDP jää Merkelin CDU:n taakse. Euroopan vaalivuosi on ollut vasemmistolaisille valtapuolueille katastrofaalinen ja SDP:llä on enää mahdollisuudet lähinnä pieneen torjuntavoittoon.

Kahden valtapuolueen takana neljän pienemmän liittopäiville oletettavasti nousevan puolueen väliset erot ovat hyvin pieniä. Aivan viimeisimmissä mittauksissa AfD on kuitenkin nostanut pikkiriikkisen kannatustaan ja näiden perusteella se olisi niukalla marginaalilla Saksan kolmanneksi suurin puolue.

AfD:n kannatus laski talven noin 15 prosentin huippulukemista jo selvästi alle 10 prosenttiin, mutta aivan viimeisimmissä mittauksissa se on tosiaan taas noussut pikkuisen. AFD:llä ei kuitenkaan taida ollla mahdollisuuksia yli 15 prosentin kannatukseen ja 10 pinnaakin olisi puolueelle jo ihan hyvä lukema. Tai oikeastaan puolue voi pitää voittona myös sitä, jos se onnistuu nousemaan Saksan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi.

Toisaalta hyvä, että Euroopan suurimmassa maassa nationalistista taantumuksellistoa edustava puolue on verrattain heikko tekijä, mutta jotain maailman muutoksesta kertoo, että nyt Saksassakin parlamenttiin nousee tuollainen puolue.

Saksan tuleva hallitus ja liittopäivävaalipäivitys – One love!

Kirjoittelin kuukausi sitten Saksan liittopäivävaalien asetelmista. Nyt vaaleihin on enää kolme viikkoa, mutta asetelmat näyttävät edelleen hyvin samalta. Kannatusmittauksissa kaikkien puolueiden suosio on pysynyt viimeisen kuukauden ajan samalla tasolla. Merkelin CDU on hyvin selvässä johdossa noin 40 prosentin kannatuksella, demareilla kannatus pysynyt noin 25:ssä prosentissa. Neljä muun vakavastiotettavan puolueen eli AfD:n(Vaihtoehto Saksalle), FDP:n(liberaalipuolue), Linken(laitavasemmisto) ja vihreiden kannatus on 7-11 prosentin välillä.

 

German Opinion Polls 2017 Election.png

 

Vaalit näyttävät jopa hiukan tylsältä, mutta onhan tässä vielä aikaa tehtailla skandaaleja tai muuta hauskaa. Minulla on esim. tunne, että Erdogan saatta yrittää hämmentää soppaa yrittämällä vaikuttaa Saksan kookkaaseen turkkilaisvähemmistöön. Viime päivinä pientä hilpetyttä on kuitenkin herättänyt muslimivaikutteita pelkäävä äärioikeiston ehdokas, joka haluaa päästä eroon arabilaisista numeroista. Tänään pidetään kuitenkin vielä vaaliväittely nykyisen liittokansleri Merkelin ja SDP:n Martin Schulzin välillä ja tämä taitaa olla viimeisiä tilaisuuksia, joissa Schultz voisi vielä saada SDP:n kannatuksen kasvu-uralle viimeisiksi vaaleja edeläviksi viikoiksi.

Mutta vaalien jälkeen pitäisi sitten tietysti muodostaa hallitus ja kun Schulzin SDP tuskin pystyy ottamaan Merkelin CDU:ta enää kiinni, muodostetaan syksyn aikana Merkel IV. Vaika CDU:n onkin ylivoimaisesti Saksan suurin puolue, ei ole käytännössä mahdollista, että se kykene nostamaan kannatustaan viimeisinä viikkoina niin paljon, että se voisi muodostaa hallituksen yksin.

Tällä hetkellä Merkel III:ssa on kasassa “suuri koalitio” demareiden kanssa. Aiemmin vuosina 2009-2013 Merkel II:ssa CDU muodosti hallituksen liberaalipuolue FDP:n kanssa, kuitenkin sillä seurauksella, että FDP putosi seuraavissa vaaleissa kokonaan liittopäiviltä. Tuota ennen vuosina 2005-2009 Merkel I muodostui SDP:n ja CDU:n suuresta koalitiosta. Ennen Merkelin aikakautta, 2000-luvun alussa SDP:n  Gerhard Schröderin johtamissa hallituksissa demareiden tukipuolueena toimi vihreät.

CDU voi vielä menettää kannatustaan ja SDP saavuttaa Merkelin puoluetta, mutta SDP:n johtama liikennevalokoalitio tai SDP:n, vihreiden ja Linken muodostama “kansanrintamahallitus” alkavat näyttää jo aika epätodennäköisiltä vaihtoehdoilta.

Alkaa olla selvää, että Merkelin CDU tulee näissäkin vaaleissa nousemaan ykköseksi. Nyt kuitenkin vaikuttaa, että CDU:n ja demarien yhteistyö ei enää jatku, vaan Merkel joutuu hakemaan tukea pienemmiltä puolueilta. Mikään muista puolueista ei suostu tekemään yhteistyötä AfD:n kanssa joten se on kategorisesti suljettu pois. CDU:n tapauksessa myös DDR:n kaikuja mukanaan kantava laitavasemmiston Linke on aikalailla absoluuttisen mahdoton hallituskumpani.

 

 

Jäljelle jäävät siis vihreät ja liberaalipuolue. Tämänhetkisissä spekulaatiossa todennäköisimpänä hallituspohjana onkin pidetty CDU:n, FDP:n ja viheiden muodostamaa Jamaika-koalitiota. Nimi tulee siitä, että näiden puolueiden tunnusvärit, musta, keltainen ja vihreä täsmäävät Jamaikan lippuun. Jamaika-koalitiota ei ole koskaan aiemmin nähty valtiopäivillä, mutta osavaltiotasolla esimerkiksi pientä Saarlandia on jo aiemmin ehditty hallita tällä koalitiolla ja tällä hetkell vajaan  kolmen miljoonan asukkaan Schleswig-Holsteinissa on vallaassa Jamaika-koalitio.

Saksassa liberaalit tai vihreät eivät ole joidenkin muiden maiden tapaan syöneet yhtä paljon vasemmistolaisen valtapuolueen kannatusta, mutta nyt näyttäisi että vihreät syrjäyttävät demarit kuitenkin hallituksesta. Mutta eipä tuo kuulostaisi ollenkaan pöllömmältä koalitiolta Euroopan kriisiivuosina Euroopan vakauttavana voimana toiminutta Merkelin jengiä maustetaan vähän liberaaleilla ja vihreillä mausteilla.

One love




 

SDP:n presidenttiehdokas: Tuula Haatainen, kiinnostaako ketään?

Juuri äsken ylimääräisessä demarien puoluevaltuuston kokouksessa selvisi hieman ehkä yllättäen, että SPD:n presidenttiehdokkaaksi valikoitui jäsenäänestyksen jälkeen Tuula Haatainen Ja eiköhän siinä ollut kaikki mitä tästä tarvitsisi sanoa. Ei tämä taida ihan kauheasti ketään kiinnostaa.

Sirpa Paatero ei tainnut kiinnostaa juuri ketään edes SPD:N sisälllä, mutta Maarit Feldt-Ranta keräsi melkein yhtä paljon ääniä kuin Haatainen. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan taida innostaa juuri ketään puolueen ulkopuolella.

Tuula Haatainen taitaa olla aikalailla sellainen peruspolitiikko, jolla ei sitten kuitenkaan ole ihan kauheasti mitään erikoista tarjottavanaan. Voi myös olla, että 57-vuotias Haatainen vetosi paremmin nimenomaan demarien vanhempaan kannattajakuntaan, tai tällaisen arvauksen voisi ainakin esittää, kun sosiaalisen median pintapuolisella seuraamisella näytti nimenomaan siltä, etä Feld-Ranta olisi vahvimmilla presidenttiehdokkaaksi.

En jaksa lähteä dumaamaan Haataista tämän enempää. Mutta kyllä demarit vaan ovat melkoisessa kuopasa. Pohjalla jäätävän heikko galluptulos ja presidenttiehdokkaaksi nyt hahmo, joka ei innosta ketään ainakaan puolueen ulkopuolella. Mutta ehkä ihan mielenkiintoista nähdä uskaltaisiko Haatainen esiintyä räväkästi ja yrittää jotain uutta kun demareilla ei näyttäisi näissä vaaleissa olevan ihan hirveästi hävittävää.

 

 

Vaihtoehto Saksalle, Alt Right auf Deutsch

Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland eli AfD) näyttäisi varmuudella nousevan syyskuun vaaleissa ensimmäistä kertaa Saksan liittopäiville. Tulos näyttäisi kuitenkin jäävän vajaan vuoden takaisiin odotuksiin nähden pettymykseksi. Trumpin vaalikampanjan aikana ja voiton jälkeen AfD:n kannatus kävi parhaimmillaan noin 15:ssa prosentissa, mutta on nyt laskenut  kymmenen prosentin tuntumaan.

AfD:n kannatus on myös matalampi kuin lähes kaikkilla Euroopan samanhenkisillä veljespuolueilla ja tähän mennessä Saksan liittopäivillä ei ole ollut ollenkaan nationalistista taantumuksellistoa edustavaa puoluetta. Saksa on ollut monella tapaa 2010-luvun kriisien keskellä Euroopan terve mies. Taloudellisestikin on mennyt hyvin eikä maan valtavirtakeskusteluissa pitkään nähty rajun EU-vastaisia puheenvuoroja.

Vaihtoehto Saksalle lähti vuonna 2012 liikkeelle ennen kaikkea EU-kriittisenä ns professoripuolueena. Sisäisten valtataistelujen seurauksena ja Frauke Petryn noustua puolueen johtoon 2015 ja ekonomisti Bernd Lucken astuttua sivuun, on AfD viime vuosina keskittynyt selvemmin islamiin, maahanmuuttoon ja monikultuurisuuteen liittyviin kysymyksiin. Puolue on myös suhtautunut pelottavan positiivisesti Putiniin ja Venäjän politiikkaan.

Toki on ehkä perusteltua myös muistaa, että Saksan liittotasavalta on Euroopan asukasluvultaan suurin maa (en laske Venäjää tai Turkkia Eurooppaan) ja asukkaita on enemmän kuin 17:ssä EU:n pienimmässä jäsenmaassa yhteensä. Saksan 16:sta osavaltiosta 5:ssä on asukkaita enemmän kuin Suomessa ja joissain osavaltioissa AfD on kerännyt osavaltiovaaleissa jopa yli 20 prosenttia äänistä.

25 vuotta Saksan yhdistymisen jälkeen ehkä keskeisin maantieteellinen jako  menee edelleen idän ja lännen välillä. Tämä näkyy hyvin selkeästi juuri AfD:n kannatuksessa. Puolue on pärjännyt viime vuosina suht hyvin myös Hessenissä, mutta muuten sen vahvimmat kannatusalueet ova selkeästi entisen Itä-Saksan alueella.

Tämä ei tietysti ole yllättävää. Useimmisa entisissä itäblokin maissa avoimen fasistisetkin voimat ovat pärjänneet viime aikoina hyvin ja Länsi-Euroopassa nationalistinen taantumuksellisto pärjää usein parhaiten juuri Itä-Saksan ruostevyöhykkeen tyyppisillä alueilla, vaikka entisen DDR:n alueilla nimenomaan islamilaisia maahanmuttajia on  tietysti erityisen vähän. Viimeistään Petryn noustua AfD:n johtoon on Dresdenistä liikkeelle lähtenyt hieman radikaalimpi PEGIDA assosioitunut yhä selvemmin AfD:hen, vaikka puolue onkin halunnut pitää siihen jonkinlaista hajurakoa.

Vaikka Vaihtoehto Saksalle pärjääkin hyvin juuri entisen DDR:n alueille, ei se vertaudu kovin hyvin Itä-Euroopan ja Visegrad-maiden fasistiseen meinkinkiin ja AfD on suht siististi toimiva puolue jopa useimpiin sen länsieuroopalaisiin veljespuolueisiin verrattuna. Tälle on tietysti tavallaan aika ilmeiset historialliset syyt. Erilaista alt right-hörhöilyyn liittyvää materiaalia lueskellessani tuli myös mieleen, että saksaksi alt tarkoittaa vanhaa. Tämä itse asiassa symboloi aika hyvin, miksi nationalistisella taantumuksellistolla on vaikeuksia toimia Saksassa. AfD on kiemmurrellut vähän jo pelkästään nationalismista puhuttaessa ja Saksassa nationalismilla on oikeastaan jopa hyvällä tavalla likaisia konnotaatioita.

Suorat natsivertakset ovat helposti kohtuuttomia tai jotenkin banaaleja, mutta Saksassa mitään nationalismiin ja kansalliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä on luonnostaan ollut vaikea miettiä ilman assosiaatiota natseihin ja tämä on antanut maalle aika tehokkaan rokotuksen nationalistista taantumuksellistoa vastaan.

Economist pisti viime viikonloppuna Chartollesvillessä nähdyn natseilun saksalaiseen kontekstiin, ja totesti ettei vastaava olisi Saksassa yksinkertaisesti mitenkään mahdollista. Trumpin töhöilyt ja Amerikassa tapahtuvat Alt right/KKK/natsihommat satavat myös AfD:n laarista sivuun. Saksassa asiat assosioituvat erityisen nopeasti nimenomaan sen vanhaan oikeistoon ja ehkä ihan hyvä niin. Tuo on johtanut satunnaisiin ylireagointeihin, mutta samaistun kyllä saksalaisiin, joilla on kokonaisuutena mukavan nöyrä ja aika terve suhde nationalismiin ja omaan kansallisvaltioonsa.



 

 

Vastakkainasettelun aika on nyt? – Huhtasaari ja Maarit Feldt-Ranta

Vuoden alussa ajattelin, että 2018 presidentinvaalit tulevat olemaan hieman harmaa ja tylsä tapahtuma. Sauli Niinistö ei voittaisi vielä ensimmäisellä kierroksella mutta marssisi kuitenkin helposti toiselle kaudelle. Ennen kaikkea ajattelin, että presidentinvaaleihin liittyvät vaaliväittelyt tulevat olemaan luultavasti hieman tylsää katsottavaa. Enkä pitänyt tätä välttämättä edes valtaisan huonona asiana. Perussuomalaisissa tapahtunut vallankaappaus on muutenkin muuttanut Suomen politiista tilanneta ja nyt se on muuttanut myös presidentinvaalien asetelmia. Tynkäperussuomalaisten ehdokkaaksi valittu Laura Huhtasaari lähtee oletettavasti erottumaan (mahdollisesti Väyrystä lukuunottamatta) kaikista muista ehdokkaista jopa itsetarkoituksen räväköillä, törkeillä ja typerillä avauksilla. Huhtasaarella ja perussuomalaisilla ei näissä vaaleissa oletettavasti ole paljon hävittävää ja se tulee varmaan näkymään hävyttömänä käytöksenä. En pidä tätä hyvänä asiana, mutta näyttää että nyt vaalikamppailun dynamiikka määrittyy valitettavan suurelta osin Laura Huhtasaaren mukaantulon kautta.

Huhtasaari ja evoluutio

Huhtasaari on muutamastakin näkökulmasta ihan mielenkiintoinen ehdokas. Ensinnäkin hän on tavallaan aika tyylipuhdas nationalistisen taantumukselliston edustaja, muta ajattelussa on myös ripaus evankelistista republikaania, mikä on tullut esiin erityisesti evoluution epäilynä. Liittyy kyllä useisiin muihinkin keskusteluihin, mutta evoluutiokeskustelu nyt erityisesti on sellainen, että jo ryhtymällä keskusteluun annetaan pieni voitto evoluution epäilijöille.

Lyhyenä evoluutiokeskusteluun liittyvänä metakommenttina kuitenkin sanoisin, että joidenkin Huhtasaaren kannattajien kommentit siitä, kuinka Huhtasaarta näistä kommenteista kurmottavat henkilöt ovat väärässä, koska sananvapaus, on minusta hämmentävää. En ole ihan varma ymmärtävätkö argumenttia käyttävät tämän oikeasti itsekin, mutta se että sananvapauden puitteissa saa sanoa jotain, on vielä aika heikko puolustus omille sanomisille. Monissa keskusteluissa minua hämmentää tämä argumentaatio, jossa omien töräytyksien jälkeen sanoataan, että sananvapaus ja katsotaan sanavapauttaan harjoittavien kommentoijien rajoittavan alkuperäisen sanojen sananvapautta, kun kehtaavat kritisoida tätä.

Toiseksi Suomen presidentiksi pyrkivät ihmiset ovat niitä harvoja hahmoja, joita voi  ihan perustellusti grillata kovaa ihan kaikista näiden tekemisistä ja sanomisista. Suomen presidentiksi pyrkivän pitää pystyä täsmällisesti erittelemään myös omat uskonnolliset käsityksenä ja se miten ne mahdollisesti vaikuttaisivat hänen toimintaansa presidenttinä. Tässä mielessä en pidä mitenkään kohtuuttomana, vaikka Huhtasaarta kurmotettaisiin aika kovaakin tämän uskonnosta ja vaikka sitten evoluutioonkin liittyvistä ajatuksista. Mutta minäkin ajattelen, että Huhtasaaren evoluutiokommentit eivät ole se olennaisin asia.

Suomalainen yhteiskunta ja sen viholliset

Toinen erityisen mielenkiintoinen juttu Huhtasaaren kohdalla on suhtautuminen Venäjään. Ympäri Eurooppaa nationalistinen taantumuksellisto esittää ajoittain jopa hävyttömän positiivisia kommentteja Venäjästä. Huhtasaarta on välillä haluttu verrata Le Peniin, joka esitti vaalikampanjansa aikana suomalaisesta näkökulmasta katsottuna pelottavankin positiivisia kommentteja Venäjästä. Suomessa ihmisillä on historiallista syistä omat epäilyksensä Venäjästä ja vaikka viime vuosina monet asiat ovat heittäneet häränpyllyä, eivät nationalistisen taantumuksellistonkaan edustajat kehtaa esittää Suomessa hävyttömän Venäjä-myönteisiä kommentteja, vaikka Putinin autoritäärinen politiikka ja vähemmistöjen kyykyttäminen lämmittäisikin.

Huhtasaari ehti kuitenkin heti vaalikampanjansa alkuun heittää ihan mielenkiintoisen kommentin Suomen puolustamisen vaikeudesta Venäjän hyökkäyksen tapahtuessa. Varsinkin vielä viime vuosikymmennellä isänmaallisena itseään pitävät ihmiset olisivat tulkinneet tuon varmasti vähintään vaaraliseksi defaitismiksi, elleivät suorastaan suoranaiseksi maanpetturuudeksi. Vaikken pidä Huhtasaarta ihan suoranaisesti Venäjä-mielisenä pidän nykytilanteessa huolestuttavana ja “maanpetturuutena” kovin Venäjä-mielisiä lausuntoja. Mielenkiintoista nähdä kuinka paljon useimpia muita ehdokkaita positiivisemmin Huhtasaari kommentoi Venäjän tekemisiä. Ja vaikkei Huhtasaari olisikaan suoranaisesti venäjämielinen, mutta lähtee odotetulla tavalla rajusti hyökkämään Suomen nykymenoa vastaan, niin voi hyvin olla että hän saa silti virtuaalista tulitukea itärajan takaa. Yksi ensi vuoden presidentinvaalien mielenkiintoisin kysymys onkin, millaisia trollihyökkäyksiä nähdään ja missä määrin ne pyrkivät edistämään Laura Huhtasaaren (ja mahdollisesti jopa Paavo Väyrysen)  kampanjaa.

Median vastuusta

Mutta aiemmin mainitulla tavalla Huhtasaari tulee todennäköisesti heittelemään tarkoituksellisen epäkorrekteja ja jopa älyttömiäkin kommentteja, koska tuolla tavalla hän voi erota lähes kaikista muista ehdokkaista ja saada luultavasti paljon huomiota lehdistöltä. Muistaakseni Salla Vuorikoski kommentoi tästä hiljattain ihan hyvin jossain YLE:n haastattelussa, kuinka median pitäisi malttaa mielensä eikä lähteä liikaa juoksemaan Huhtasaaren töhöilyjen perässä.



Yleisen keskustelun tason ohella eniten Huhtasaaren ehdokkuudesta kärsii Sauli Niinistö. Niinistö olisi halunnut nähdä tylsän ja värittömän vaalitaistelun, jossa hän juuri mitään sanomatta olisi jatkanut toiselle kaudelle. Huhtasaari voi toki viedä suoraan ääniä Niinistöllä ja kunnon kultuurisodan lietsonalla saada taakseen myös kasan muussa tapauksessa nukkuvia äänestäjiä. Ehdokkuudellaan Huhtasaari kuitenkin levittää taistelukenttää, jolloin monille syntyy myös tarve äänestää Huhtasaarta vastaan, ja jos Niinistö ei asemoidu tässä riittävän selkeäksi vastakohdaksi Huhtasaarelle, niin muut ehdokkaat sen kyllä tekevät, jolloin Huhtasaaren ehdokkuus tavallan vie Niinistön ääniä molemmilta puolilta. Ja jos kulttuurisota dominoi vaalikeskusteluja, voi se myös tehdä Matti Vanhasesta vielä selvemmin harmaan taustatapetin.

Feldt-Ranta vs Haavisto

Tähän mennessä on näyttänyt, että Niinistön ohella Huhtasaaren selkein symmetrinen vihollinen olisi Pekka Haavisto. Erinäiset nimeltämainitsemattomat netin persuhenkiset roskamediat ovatkin jo lähteneet pienimuotoiseen lokakampanjaan Haavistoa vastaan. Kaikista ehdokkaista Pekka Haavisto olisi tällä hetkellä vahvimmin menossa toiselle kierrokselle haastamaan Niinistöä ja osittain tämä arvio pohjautuu myös koko vihreän puolueen viimeaikaiseen nousukiitoon. Vassareiden Merja Kyllönen on aidosti mainio esiintyjä ja ihan osaavanoloinen politiikko, joka varsinkin toisenlaisessa tilanteesa voisi saada kovaakin hypeä taakseen. Tällä hetkellä kuitenkin vaikea nähdä, että hänellä olisi mahdollisuuksia päästä toiselle kierrokselle.

Huhtasaaren ohella Haaviston kovin haastaja saattaakin tulla SDP:stä. Kuuntelin eilen pari suomalaiseen politiikkaan keskittyvää podcastia(Politbyroo ja Vihreä Särmiö), joissa molemmissa spekuloitiin että Marit Feldt-Ranta olisi vahvimmilla SDP:n presidenttiehdokkaaksi. Lähden nyt siitä, että Marit Feldt-Ranta tosiaan valitan SDP:n presidenttiehdokkaaksi.

Jos demarit saavat koneensa jollain lailla käyntiin ja Feldt-Ranta saa taakseen koko puolueen ja mahdollisesti jotain muitakin äänestäjiä, vienee hän ääniä suoraan Pekka Haavistolta ja tässä mielessä yksi vaalien keskeinen taistelu saatetaan käydä Haaviston ja Feldt-Rannan välillä. Jos Haavisto onnistuisi repimään gallupeissa riittävän suuren kaulan Feldt-Rantaan nähden ennen vaaleja, voi olla että lopuistakin äänestäjistä osa keikahtaisi Haaviston puolelle.



Toisaalta voi käydä niin, että Haavisto ja Feldt-Ranta päätyvät jakamaan melko tasaisesti heidän välillään miettiviä äänestäjiä, jolloin Huhtasaaren mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle parantuvat selvästi, varsinkin tilanteessa jossa Paavo Väyrynen ei ole kisassa mukana.

Vielä ei kannattaisi ehkä spekuloida näin pitkälle, mutta tällä ehdokaskattauksella alkaa mielestäni jo rakentua tiettyä strategisia asetelmia.

Saksan liittopäivävaalit 2017 – Ja lopulta Merkel voittaa?

Euroopan vuoden 2017 hullu vaalivuosi huipentuu Saksassa 24. syyskuuta. Saksan vaalit ovat tietysti tärkeä tapahtuma koko Euroopan kannalta, mutta mitään kovin dramaattista ei taida olla odetettavissa.

Merkel vs Schultz

Saksan liittopäivävaalien suurin mielenkiinto kohdistuu perinteiseen tapaan kahden suurimman puolueen, Angela Merkelin kristillisdemokraattien(CDU) ja Martin Schultzin sosiaalidemokraattien(SDP) väliseen taisteluun. SDP:n Gerhard Schröder veti 2000-luvun alkupuolella läpi raskaat Hartz IV-paketit, mutta tuota seuranneen vuoden 2005 parlamenttivaalien jälkeen Angela Merkel on hallinut Saksaa ja kaksissa edellisissä vaaleissa kristillisdemokraattien kannatus on ainoastaan kasvanut.

Saksan sosiaalidemokraatit ovat Schröderin aikauden jälkeen vajonneet monien eurooppalaisten veljespuolueidensa tapaan jonkinlaiseen taantumaan. Schröderin jälkeen puoluejohtaja vaihtui tiheään, mutta Sigma Gabriel ehti johtaa puoluetta vuodesta 2009, kunnes hänet korvattiin vuodenvaihteessa Martin Schulzilla. Saksan valtasi hetkellisesti pienimuotoinen Schulzmania ja SDP:n gallupkannatus pompsahti 10 prosenttiyksikköä ylöspäin. SDP oli hetken aikaa lähes tasoissa kristillisdemokraattien kanssa. Tuon jälkeen SDP:n kannatus kuitenkin laski taas lähes aiemmalle tasolleen ja viime kuukaudet ero on ollut noin 15 prosenttiyksikköä (Kristillisdemokraatit noin 40% ja SDP noin 25%).

Toukokuun osavaltiovaalien tulokset olivat myös demareiden näkökulmasta heikkoja. Saksan suurimassa osavaltiossa Nordrhein-Westfalenissa demarit saivat toukokuussa historian surkeimman tuloksensa.

German Opinion Polls 2017 Election.png

Tilanne on nyt kahden suurimman puolueen osalta kovin samanlainen kuin Britanniassa kolme kuukautta sitten, joten en nyt uskalla ennustaa Saksan demaraille varmaa rökäletappiota, mutta heidän näkökulmastaan näyttää aika pahalta ja parhaimmillaan taitaa olla mahdollisuuksia vain Corbynin tyyliseen torjuntavoittoon, mutta siihenkin vaadittaisiin paljon.

Saksalaista salpalinjaa ei tarvittu

Saksan vaalit ei muodostu sellaiseksi liberaalin Euroopan viimeiseksi salpalinjaksi kuin jossain spekulaatioissa vuoden alussa arveltiin. Hollannissa Wildersin tulos jäi hieman heikoksi. Ranskassa nähtiin suorastaan maukas liberaalien vastaisku kun Macron pyyhki Le Penillä lattiaa ja otti hävyttömän liberaalilla ohjelmalla haltuunsa myös Ranskan kansalliskokouksen. Britanniassakin kovalla brexitillä kampanjoinut May sai selvästi odotettua heikommman vaalituloksen.

Voidaan siis sanoa, että nationalistisen taantumukselliston vaalivuosi on ollut pettymys koviin odotuksiin nähden. Wildersin mainostama Patriotic Spring ei oikein kunnolla toteutunut. Toisaalta on ehkä syytä pitää mielessä, että Hollannissa hallituksen muodostaminen on edelleen kesken kun Wilders ei sovi hallitukseen muiden kanssa ja hajanaisessa puoluekentässä joudutaan hakemaan aika akrobaattisia hallituskoalitioita. 15 vuotta sitten koko Ranska oli sekaisin kun Isä Le Pen pääsi toiselle kierrokselle ja sai siellä vajaa 20% äänistä. Nyt oltiin tyytyväisiä kun tytär Le Pen sai toisella kierroksella vain noin kolmanneksen kaikista äänistä.




Saksa on ollut aika ilmiselvistä historiallisista syistä hankala paikka nationalistille taantumuksellistolle. Se miten 10 vuotta sitten Saksan kotikisojen aikaan keskusteltiin, onko soveliasta heilutella kadulla Saksan lippua, oli vähän hassua, mutta tavallaan oikein sympaattista.  Saksassa paikallinen nationalistipuolue  Alternative für Deutschland (AfDon siis joutunut operoimaan hankalla maaperällä eikä ole välttämättä edes halunnut kutsua ideologiaansa nationalistiseksi. Edellisissä vuoden 2013 vaaleissa Afd jäi  niukasti tulos liittopäiviltä, mutta nyt se näyttäisi loputakin nousevan sinne. Mitään valtaisaa jytkyä ei kuitenkaan ole tulossa. AfD:n kannatus on ollut tämän vuoden ajan hitaassa laskussa, mutta on edelleen vajaat 10%.

Keväällä Hollannin parlamenttivaalia edeltävinä päivinä nähtiin pienoinen Turkin masinoima diplomaattinen kriisi ja kun Saksassa on Euroopan selvästi kookkain turkkilaisvähemmistö, niin voi olla mahdollista, että Erdogan yrittää vielä hämmentää soppaa jollain tavalla.

Grüne, Linke ja FDP

Jos kristillisdemokraattien baijerilaista sisarpuoluetta CSU:ta ei lasketa omaksi puolueekseen, keikkuu kolmen aiemmin mainitun puolueen ohella kolme muutakin puoluetta 5 prosentin äänikynnyksen yläpuolella. Laitavasemmisto Linken kannatus on pysynyt aika vakaasti 10 prosentin tuntumassa. Vihreiden kannatuksessa on ollut hieman enemmän heiluntaa, mutta sekin on säilynyt usean prosenttiyksikön 5:n prosentin äänikynnyksen yläpuolella. Neljäs  hieman alle 10 % kannatusta nauttiva puolue on tällä hetkellä Freie Demokratische Partei joka yhdistelee varsin oikeistolaista talouspolitiikkaa varsin vapaamieliseen arvoliberalismiin. Puolue sai vuoden 2013 vaaleissa historiansa heikoimman tuloksensa. FDP keräsi ainoastaan 4.8% äänistä ja jäi kokonaan ulos valtiopäiviltä. Nyt kuitenkin näyttää vahvasti siltä, että FDP tekee comebackin.

 




Vaihtoehto Saksalle, Alt Right auf Deutsch

Saksan tuleva hallitus ja liittopäivävaalipäivitys – One love!

Macronin puolue jytkyttää myös kansalliskokouksen vaaleissa?

Euroopan hullu vaalivuosi jatkuu kesäkuussa Ranskan ja Britannian parlamenttivaaleilla. Ranskan kansalliskokouksen vaalien ensimmäinen kierros järjestetään reilun kahden viikon päästä sunnuntaina 11.6 ja toinen kierros vajaan kuukauden päästä 18.6.

Ranskassa presidentiksi noussut Emmanuel Macron on luonut huikeaan nopeasti uuden en Marche liikkeen. Nimi muutettiin hiljattain alkuperäisestä En Marchesta muotoon La République En Marche. Ehkä tarkoituksena on saada pientä etäisyyttä Macronin toimintaan sosialistihalituksessa. Kun Macronin presidenttiys alkoi näyttää selvältä, oli vielä paljon epäilyksiä, saako uusi puolue kesäkuun parlamenttivaaleissa kovinkaan merkittävää kannatusta ja paikkamäärää kansalliskokoukseen.

Nyt tilanne näyttää kuitenkin varsin hyvältä. Puolue asettaa ehdokkaat kaikkiin vaalipiireihin. Monet näistä tulevat puolupolitiikan ulkopuolelta, mutta paljon ehdokkaita tuli myös pitkään Ranskan politiikassa vaikuttaneen François Bayroun keskustalaisesta liikkeestä, joka asettui jo helmikuussa Macronin taakse. Nykyisen kansalliskokouksessa istuvia sosialisteja Macronin puolueen listalelle loikkasi 24 kappaletta.

Erityisen positiivisia uutisia on kuitenkin saatu gallupeista, joissa Macronin puolueen kannatus on noussut 30 prosentin tuntumaan. Luonnollisesti vaaleihin on vielä noin kuukausi aikaa, gallupeiden täsmällistä tarkkuutta on vaikea (ainakaan minun) arvioida ja Ranskan mielenkiintoinen vaalijärjestelmä, joka muodostuu yhden hengen vaalipiireistä ja kaksivaiheisesta äänestyksestä, lisää epävarmuutta, kuinka hyvin kannatus muuttuu paikoiksi.

Opinion polling for the French legislative election, 2017.png

Nyt kuitenkin alkaa olla selvää, että Macronin arvoliberaaliutta, markkinatalousmyönteisyyttä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta yhdistelevä linja vetoaa useisiin ranskalaisiin, eikä kyse ole pelkästään Macronista tai protestista perinteisiä puolueita vastaan. La République En Marchella on selvästi aitoa kannatusta ja se tulee saamaan varsin hyvän määrän edustajia Ranskan kansalliskokoukseen. Aiemmin mainitun monimutkaisen vaalijärjestelmän takia on kuitenkin hankala arvioida, miten kannatus materialisoituu parlamenttipaikoiksi. Yhden hengen vaalipiireissä on myös henkilövaalien piirteitä ja jos Macronin puolueen ehdokkaat eivät ole riittävän suosittuja, voivat epäsuositumpien puolueiden ehdokkaat kiilata edelle. Macronin liikkeellä on kuitenkin perusteltua syytä optimismiin.

Front National ja Les Républicains ovat gallupeissa hyvin tasoissa kakkos- ja kolmossijoilla hieman 20 % kannatuksella. Neljäntenä noin 15% kannatuksella on Jean-Luc Mélenchonin perustama äärivasemmistolainen La France insoumise ja sosialistien kannatus on romahtanut alle 10 prosentin. Näistä asetelmista saadaan varmasti mielenkiintoisia taisteluita monisa vaalipiireissä ja mielenkiintoista nähdä mitä ensi kuussa tapahtuu. Näyttäisi että Macronin liikkeellä saattaisi olla mahdollisuuksia jopa absoluuttiseen enemmistöön kanssalliskokouksessa, mutta ainakin sillä on hyvät mahdollisuudet johtaa jonkinlaista koalitiohallitusta parlamentin suurimpana puolueena.

Mutta paljon voi vielä tapahtua. Yksi vaalienkin kannalta tärkeä asiakysymys on, miten “kaikkien reformien äiti”, eli työreformi lähtee liikkeelle ja minkälaiseen taisteluun Macron tämän asian tiimoilta päätyy ammattiyhdistysliikkeiden, sosialistien ja Mélenchonin kanssa.