Vaihtoehto Saksalle, Alt Right auf Deutsch

Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland eli AfD) näyttäisi varmuudella nousevan syyskuun vaaleissa ensimmäistä kertaa Saksan liittopäiville. Tulos näyttäisi kuitenkin jäävän vajaan vuoden takaisiin odotuksiin nähden pettymykseksi. Trumpin vaalikampanjan aikana ja voiton jälkeen AfD:n kannatus kävi parhaimmillaan noin 15:ssa prosentissa, mutta on nyt laskenut  kymmenen prosentin tuntumaan.

AfD:n kannatus on myös matalampi kuin lähes kaikkilla Euroopan samanhenkisillä veljespuolueilla ja tähän mennessä Saksan liittopäivillä ei ole ollut ollenkaan nationalistista taantumuksellistoa edustavaa puoluetta. Saksa on ollut monella tapaa 2010-luvun kriisien keskellä Euroopan terve mies. Taloudellisestikin on mennyt hyvin eikä maan valtavirtakeskusteluissa pitkään nähty rajun EU-vastaisia puheenvuoroja.

Vaihtoehto Saksalle lähti vuonna 2012 liikkeelle ennen kaikkea EU-kriittisenä ns professoripuolueena. Sisäisten valtataistelujen seurauksena ja Frauke Petryn noustua puolueen johtoon 2015 ja ekonomisti Bernd Lucken astuttua sivuun, on AfD viime vuosina keskittynyt selvemmin islamiin, maahanmuuttoon ja monikultuurisuuteen liittyviin kysymyksiin. Puolue on myös suhtautunut pelottavan positiivisesti Putiniin ja Venäjän politiikkaan.

Toki on ehkä perusteltua myös muistaa, että Saksan liittotasavalta on Euroopan asukasluvultaan suurin maa (en laske Venäjää tai Turkkia Eurooppaan) ja asukkaita on enemmän kuin 17:ssä EU:n pienimmässä jäsenmaassa yhteensä. Saksan 16:sta osavaltiosta 4:ssä on asukkaita enemmän kuin Suomessa ja joissain osavaltioissa AfD on kerännyt osavaltiovaaleissa jopa yli 20 prosenttia äänistä.

25 vuotta Saksan yhdistymisen jälkeen ehkä keskeisin maantieteellinen jako  menee edelleen idän ja lännen välillä. Tämä näkyy hyvin selkeästi juuri AfD:n kannatuksessa. Puolue on pärjännyt viime vuosina suht hyvin myös Hessenissä, mutta muuten sen vahvimmat kannatusalueet ova selkeästi entisen Itä-Saksan alueella.

Tämä ei tietysti ole yllättävää. Useimmisa entisissä itäblokin maissa avoimen fasistisetkin voimat ovat pärjänneet viime aikoina hyvin ja Länsi-Euroopassa nationalistinen taantumuksellisto pärjää usein parhaiten juuri Itä-Saksan ruostevyöhykkeen tyyppisillä alueilla, vaikka nimenomaan entisen DDR:n alueille nimenomaan islamilaisia maahanmuttajia on  tietysti erityisen vähän. Viimeistään Petryn noustua AfD:n johtoon on Dresdenistä liikkeelle lähtenyt hieman radikaalimpi PEGIDA assosioitunut yhä selvemmin AfD:hen, vaikka puolue onkin halunnut pitää siihen jonkinlaista hajurakoa.

Vaikka Vaihtoehto Saksalle pärjääkin hyvin juuri entisen DDR:n alueille, ei se vertaudu kovin hyvin Itä-Euroopan ja Visegrad-maiden fasistiseen meinkinkiin ja AfD on suht siististi toimiva puolue jopa useimpiin sen länsieuroopalaisiin veljespuolueisiin verrattuna. Tälle on tietysti tavallaan aika ilmeiset historialliset syyt. Erilaista alt right-hörhöilyyn liittyvää materiaalia lueskellessani tuli myös mieleen, että saksaksi alt tarkoittaa vanhaa. Tämä itse asiassa symboloi aika hyvin, miksi nationalistisella taantumuksellistolla on vaikeuksia toimia Saksassa. AfD on kiemmurrellut vähän jo pelkästään nationalismista puhuttaessa ja Saksassa nationalismilla on oikeastaan jopa hyvällä tavalla likaisia konnotaatioita.

Suorat natsivertakset ovat helposti kohtuuttomia tai jotenkin banaaleja, mutta Saksassa mitään nationalismiin ja kansalliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä on luonnostaan ollut vaikea miettiä ilman assosiaatiota natseihin ja tämä on antanut maalle aika tehokkaan rokotuksen nationalistista taantumuksellistoa vastaan.

Economist pisti viime viikonloppuna Chartollesvillessä nähdyn natseilun saksalaiseen kontekstiin, ja totesti ettei vastaava olisi Saksassa yksinkertaisesti mitenkään mahdollista. Trumpin töhöilyt ja Amerikassa tapahtuvat Alt right/KKK/natsihommat satavat myös AfD:n laarista sivuun. Saksassa asiat assosioituvat erityisen nopeasti nimenomaan sen vanhaan oikeistoon ja ehkä ihan hyvä niin. Tuo on johtanut satunnaisiin ylireagointeihin, mutta samaistun kyllä saksalaisiin, joilla on kokonaisuutena mukavan nöyrä ja aika terve suhde nationalismiin ja omaan kansallisvaltioonsa.



 

 

Vastakkainasettelun aika on nyt? – Huhtasaari ja Maarit Feldt-Ranta

Vuoden alussa ajattelin, että 2018 presidentinvaalit tulevat olemaan hieman harmaa ja tylsä tapahtuma. Sauli Niinistö ei voittaisi vielä ensimmäisellä kierroksella mutta marssisi kuitenkin helposti toiselle kaudelle. Ennen kaikkea ajattelin, että presidentinvaaleihin liittyvät vaaliväittelyt tulevat olemaan luultavasti hieman tylsää katsottavaa. Enkä pitänyt tätä välttämättä edes valtaisan huonona asiana. Perussuomalaisissa tapahtunut vallankaappaus on muutenkin muuttanut Suomen politiista tilanneta ja nyt se on muuttanut myös presidentinvaalien asetelmia. Tynkäperussuomalaisten ehdokkaaksi valittu Laura Huhtasaari lähtee oletettavasti erottumaan (mahdollisesti Väyrystä lukuunottamatta) kaikista muista ehdokkaista jopa itsetarkoituksen räväköillä, törkeillä ja typerillä avauksilla. Huhtasaarella ja perussuomalaisilla ei näissä vaaleissa oletettavasti ole paljon hävittävää ja se tulee varmaan näkymään hävyttömänä käytöksenä. En pidä tätä hyvänä asiana, mutta näyttää että nyt vaalikamppailun dynamiikka määrittyy valitettavan suurelta osin Laura Huhtasaaren mukaantulon kautta.

Huhtasaari ja evoluutio

Huhtasaari on muutamastakin näkökulmasta ihan mielenkiintoinen ehdokas. Ensinnäkin hän on tavallaan aika tyylipuhdas nationalistisen taantumukselliston edustaja, muta ajattelussa on myös ripaus evankelistista republikaania, mikä on tullut esiin erityisesti evoluution epäilynä. Liittyy kyllä useisiin muihinkin keskusteluihin, mutta evoluutiokeskustelu nyt erityisesti on sellainen, että jo ryhtymällä keskusteluun annetaan pieni voitto evoluution epäilijöille.

Lyhyenä evoluutiokeskusteluun liittyvänä metakommenttina kuitenkin sanoisin, että joidenkin Huhtasaaren kannattajien kommentit siitä, kuinka Huhtasaarta näistä kommenteista kurmottavat henkilöt ovat väärässä, koska sananvapaus, on minusta hämmentävää. En ole ihan varma ymmärtävätkö argumenttia käyttävät tämän oikeasti itsekin, mutta se että sananvapauden puitteissa saa sanoa jotain, on vielä aika heikko puolustus omille sanomisille. Monissa keskusteluissa minua hämmentää tämä argumentaatio, jossa omien töräytyksien jälkeen sanoataan, että sananvapaus ja katsotaan sanavapauttaan harjoittavien kommentoijien rajoittavan alkuperäisen sanojen sananvapautta, kun kehtaavat kritisoida tätä.

Toiseksi Suomen presidentiksi pyrkivät ihmiset ovat niitä harvoja hahmoja, joita voi  ihan perustellusti grillata kovaa ihan kaikista näiden tekemisistä ja sanomisista. Suomen presidentiksi pyrkivän pitää pystyä täsmällisesti erittelemään myös omat uskonnolliset käsityksenä ja se miten ne mahdollisesti vaikuttaisivat hänen toimintaansa presidenttinä. Tässä mielessä en pidä mitenkään kohtuuttomana, vaikka Huhtasaarta kurmotettaisiin aika kovaakin tämän uskonnosta ja vaikka sitten evoluutioonkin liittyvistä ajatuksista. Mutta minäkin ajattelen, että Huhtasaaren evoluutiokommentit eivät ole se olennaisin asia.

Suomalainen yhteiskunta ja sen viholliset

Toinen erityisen mielenkiintoinen juttu Huhtasaaren kohdalla on suhtautuminen Venäjään. Ympäri Eurooppaa nationalistinen taantumuksellisto esittää ajoittain jopa hävyttömän positiivisia kommentteja Venäjästä. Huhtasaarta on välillä haluttu verrata Le Peniin, joka esitti vaalikampanjansa aikana suomalaisesta näkökulmasta katsottuna pelottavankin positiivisia kommentteja Venäjästä. Suomessa ihmisillä on historiallista syistä omat epäilyksensä Venäjästä ja vaikka viime vuosina monet asiat ovat heittäneet häränpyllyä, eivät nationalistisen taantumuksellistonkaan edustajat kehtaa esittää Suomessa hävyttömän Venäjä-myönteisiä kommentteja, vaikka Putinin autoritäärinen politiikka ja vähemmistöjen kyykyttäminen lämmittäisikin.

Huhtasaari ehti kuitenkin heti vaalikampanjansa alkuun heittää ihan mielenkiintoisen kommentin Suomen puolustamisen vaikeudesta Venäjän hyökkäyksen tapahtuessa. Varsinkin vielä viime vuosikymmennellä isänmaallisena itseään pitävät ihmiset olisivat tulkinneet tuon varmasti vähintään vaaraliseksi defaitismiksi, elleivät suorastaan suoranaiseksi maanpetturuudeksi. Vaikken pidä Huhtasaarta ihan suoranaisesti Venäjä-mielisenä pidän nykytilanteessa huolestuttavana ja “maanpetturuutena” kovin Venäjä-mielisiä lausuntoja. Mielenkiintoista nähdä kuinka paljon useimpia muita ehdokkaita positiivisemmin Huhtasaari kommentoi Venäjän tekemisiä. Ja vaikkei Huhtasaari olisikaan suoranaisesti venäjämielinen, mutta lähtee odotetulla tavalla rajusti hyökkämään Suomen nykymenoa vastaan, niin voi hyvin olla että hän saa silti virtuaalista tulitukea itärajan takaa. Yksi ensi vuoden presidentinvaalien mielenkiintoisin kysymys onkin, millaisia trollihyökkäyksiä nähdään ja missä määrin ne pyrkivät edistämään Laura Huhtasaaren (ja mahdollisesti jopa Paavo Väyrysen)  kampanjaa.

Median vastuusta

Mutta aiemmin mainitulla tavalla Huhtasaari tulee todennäköisesti heittelemään tarkoituksellisen epäkorrekteja ja jopa älyttömiäkin kommentteja, koska tuolla tavalla hän voi erota lähes kaikista muista ehdokkaista ja saada luultavasti paljon huomiota lehdistöltä. Muistaakseni Salla Vuorikoski kommentoi tästä hiljattain ihan hyvin jossain YLE:n haastattelussa, kuinka median pitäisi malttaa mielensä eikä lähteä liikaa juoksemaan Huhtasaaren töhöilyjen perässä.



Yleisen keskustelun tason ohella eniten Huhtasaaren ehdokkuudesta kärsii Sauli Niinistö. Niinistö olisi halunnut nähdä tylsän ja värittömän vaalitaistelun, jossa hän juuri mitään sanomatta olisi jatkanut toiselle kaudelle. Huhtasaari voi toki viedä suoraan ääniä Niinistöllä ja kunnon kultuurisodan lietsonalla saada taakseen myös kasan muussa tapauksessa nukkuvia äänestäjiä. Ehdokkuudellaan Huhtasaari kuitenkin levittää taistelukenttää, jolloin monille syntyy myös tarve äänestää Huhtasaarta vastaan, ja jos Niinistö ei asemoidu tässä riittävän selkeäksi vastakohdaksi Huhtasaarelle, niin muut ehdokkaat sen kyllä tekevät, jolloin Huhtasaaren ehdokkuus tavallan vie Niinistön ääniä molemmilta puolilta. Ja jos kulttuurisota dominoi vaalikeskusteluja, voi se myös tehdä Matti Vanhasesta vielä selvemmin harmaan taustatapetin.

Feldt-Ranta vs Haavisto

Tähän mennessä on näyttänyt, että Niinistön ohella Huhtasaaren selkein symmetrinen vihollinen olisi Pekka Haavisto. Erinäiset nimeltämainitsemattomat netin persuhenkiset roskamediat ovatkin jo lähteneet pienimuotoiseen lokakampanjaan Haavistoa vastaan. Kaikista ehdokkaista Pekka Haavisto olisi tällä hetkellä vahvimmin menossa toiselle kierrokselle haastamaan Niinistöä ja osittain tämä arvio pohjautuu myös koko vihreän puolueen viimeaikaiseen nousukiitoon. Vassareiden Merja Kyllönen on aidosti mainio esiintyjä ja ihan osaavanoloinen politiikko, joka varsinkin toisenlaisessa tilanteesa voisi saada kovaakin hypeä taakseen. Tällä hetkellä kuitenkin vaikea nähdä, että hänellä olisi mahdollisuuksia päästä toiselle kierrokselle.

Huhtasaaren ohella Haaviston kovin haastaja saattaakin tulla SDP:stä. Kuuntelin eilen pari suomalaiseen politiikkaan keskittyvää podcastia(Politbyroo ja Vihreä Särmiö), joissa molemmissa spekuloitiin että Marit Feldt-Ranta olisi vahvimmilla SDP:n presidenttiehdokkaaksi. Lähden nyt siitä, että Marit Feldt-Ranta tosiaan valitan SDP:n presidenttiehdokkaaksi.

Jos demarit saavat koneensa jollain lailla käyntiin ja Feldt-Ranta saa taakseen koko puolueen ja mahdollisesti jotain muitakin äänestäjiä, vienee hän ääniä suoraan Pekka Haavistolta ja tässä mielessä yksi vaalien keskeinen taistelu saatetaan käydä Haaviston ja Feldt-Rannan välillä. Jos Haavisto onnistuisi repimään gallupeissa riittävän suuren kaulan Feldt-Rantaan nähden ennen vaaleja, voi olla että lopuistakin äänestäjistä osa keikahtaisi Haaviston puolelle.



Toisaalta voi käydä niin, että Haavisto ja Feldt-Ranta päätyvät jakamaan melko tasaisesti heidän välillään miettiviä äänestäjiä, jolloin Huhtasaaren mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle parantuvat selvästi, varsinkin tilanteessa jossa Paavo Väyrynen ei ole kisassa mukana.

Vielä ei kannattaisi ehkä spekuloida näin pitkälle, mutta tällä ehdokaskattauksella alkaa mielestäni jo rakentua tiettyä strategisia asetelmia.

Saksan liittopäivävaalit 2017 – Ja lopulta Merkel voittaa?

Euroopan vuoden 2017 hullu vaalivuosi huipentuu vajaan parin kuukauden päästä Saksassa. 24 syyskuuta pidettävät Saksan vaalit ovat tietysti tärkeä tapahtuma koko Euroopan kannalta, mutta mitään kovin dramaattista ei taida olla odetettavissa.

Merkel vs Schultz

Saksan liittopäivävaalien suurin mielenkiinto kohdistuu perinteiseen tapaan kahden suurimman puolueen, Angela Merkelin kristillisdemokraattien(CDU) ja Martin Schultzin sosiaalidemokraattien(SDP) väliseen taisteluun. SDP:n Gerhard Schröder veti 2000-luvun alkupuolella läpi raskaat Hartz IV-paketit, mutta tuota seuranneen vuoden 2005 parlamenttivaalien jälkeen Angela Merkel on hallinut Saksaa ja kaksissa edellisissä vaaleissa kristillisdemokraattien kannatus on ainoastaan kasvanut.

Saksan sosiaalidemokraatit ovat Schröderin aikauden jälkeen vajonneet monien eurooppalaisten veljespuolueidensa tapaan jonkinlaiseen taantumaan. Schröderin jälkeen puoluejohtaja vaihtui tiheään, mutta Sigma Gabriel ehti johtaa puoluetta vuodesta 2009, kunnes hänet korvattiin vuodenvaihteessa Martin Schulzilla. Saksan valtasi hetkellisesti pienimuotoinen Schulzmania ja SDP:n gallupkannatus pompsahti 10 prosenttiyksikköä ylöspäin. SDP oli hetken aikaa lähes tasoissa kristillisdemokraattien kanssa. Tuon jälkeen SDP:n kannatus kuitenkin laski taas lähes aiemmalle tasolleen ja viime kuukaudet ero on ollut noin 15 prosenttiyksikköä (Kristillisdemokraatit noin 40% ja SDP noin 25%).

Toukokuun osavaltiovaalien tulokset olivat myös demareiden näkökulmasta heikkoja. Saksan suurimassa osavaltiossa Nordrhein-Westfalenissa demarit saivat toukokuussa historian surkeimman tuloksensa.

German Opinion Polls 2017 Election.png

Tilanne on nyt kahden suurimman puolueen osalta kovin samanlainen kuin Britanniassa kolme kuukautta sitten, joten en nyt uskalla ennustaa Saksan demaraille varmaa rökäletappiota, mutta heidän näkökulmastaan näyttää aika pahalta ja parhaimmillaan taitaa olla mahdollisuuksia vain Corbynin tyyliseen torjuntavoittoon, mutta siihenkin vaadittaisiin paljon.

Saksalaista salpalinjaa ei tarvittu

Saksan vaalit ei muodostu sellaiseksi liberaalin Euroopan viimeiseksi salpalinjaksi kuin jossain spekulaatioissa vuoden alussa arveltiin. Hollannissa Wildersin tulos jäi hieman heikoksi. Ranskassa nähtiin suorastaan maukas liberaalien vastaisku kun Macron pyyhki Le Penillä lattiaa ja otti hävyttömän liberaalilla ohjelmalla haltuunsa myös Ranskan kansalliskokouksen. Britanniassakin kovalla brexitillä kampanjoinut May sai selvästi odotettua heikommman vaalituloksen.

Voidaan siis sanoa, että nationalistisen taantumukselliston vaalivuosi on ollut pettymys koviin odotuksiin nähden. Wildersin mainostama Patriotic Spring ei oikein kunnolla toteutunut. Toisaalta on ehkä syytä pitää mielessä, että Hollannissa hallituksen muodostaminen on edelleen kesken kun Wilders ei sovi hallitukseen muiden kanssa ja hajanaisessa puoluekentässä joudutaan hakemaan aika akrobaattisia hallituskoalitioita. 15 vuotta sitten koko Ranska oli sekaisin kun Isä Le Pen pääsi toiselle kierrokselle ja sai siellä vajaa 20% äänistä. Nyt oltiin tyytyväisiä kun tytär Le Pen sai toisella kierroksella vain noin kolmanneksen kaikista äänistä.

Saksa on ollut aika ilmiselvistä historiallisista syistä hankala paikka nationalistille taantumuksellistolle. Se miten 10 vuotta sitten Saksan kotikisojen aikaan keskusteltiin, onko soveliasta heilutella kadulla Saksan lippua, oli vähän hassua, mutta tavallaan oikein sympaattista.  Saksassa paikallinen nationalistipuolue  Alternative für Deutschland (AfDon siis joutunut operoimaan hankalla maaperällä eikä ole välttämättä edes halunnut kutsua ideologiaansa nationalistiseksi. Edellisissä vuoden 2013 vaaleissa Afd jäi  niukasti tulos liittopäiviltä, mutta nyt se näyttäisi loputakin nousevan sinne. Mitään valtaisaa jytkyä ei kuitenkaan ole tulossa. AfD:n kannatus on ollut tämän vuoden ajan hitaassa laskussa, mutta on edelleen vajaat 10%.

Keväällä Hollannin parlamenttivaalia edeltävinä päivinä nähtiin pienoinen Turkin masinoima diplomaattinen kriisi ja kun Saksassa Euroopan selvästi kookkain turkkilaisvähemmistö, niin voi olla mahdollista, että Erdogan yrittää vielä hämmentää soppaa jollain tavalla.

Grüne, Linke ja FDP

Jos kristillisdemokraattien baijerilaista sisarpuoluetta CSU:ta ei lasketa omaksi puolueekseen, keikkuu kolmen aiemmin mainitun puolueen ohella kolme muutakin puoluetta 5 prosentin äänikynnyksen yläpuolella. Laitavasemmisto Linken kannatus on pysynyt aika vakaasti 10 prosentin tuntumassa. Vihreiden kannatuksessa on ollut hieman enemmän heiluntaa, mutta sekin on säilynyt usean prosenttiyksikön 5:n prosentin äänikynnyksen yläpuolella. Neljäs  hieman alle 10 % kannatusta nauttiva puolue on tällä hetkellä Freie Demokratische Partei joka yhdistelee varsin oikeistolaista talouspolitiikkaa varsin vapaamieliseen arvoliberalismiin. Puolue sai vuoden 2013 vaaleissa historiansa heikoimman tuloksensa. FDP keräsi ainoastaan 4.8% äänistä ja jäi kokonaan ulos valtiopäiviltä. Nyt kuitenkin näyttää vahvasti siltä, että FDP tekee comebackin.




Macronin puolue jytkyttää myös kansalliskokouksen vaaleissa?

Euroopan hullu vaalivuosi jatkuu kesäkuussa Ranskan ja Britannian parlamenttivaaleilla. Ranskan kansalliskokouksen vaalien ensimmäinen kierros järjestetään reilun kahden viikon päästä sunnuntaina 11.6 ja toinen kierros vajaan kuukauden päästä 18.6.

Ranskassa presidentiksi noussut Emmanuel Macron on luonut huikeaan nopeasti uuden en Marche liikkeen. Nimi muutettiin hiljattain alkuperäisestä En Marchesta muotoon La République En Marche. Ehkä tarkoituksena on saada pientä etäisyyttä Macronin toimintaan sosialistihalituksessa. Kun Macronin presidenttiys alkoi näyttää selvältä, oli vielä paljon epäilyksiä, saako uusi puolue kesäkuun parlamenttivaaleissa kovinkaan merkittävää kannatusta ja paikkamäärää kansalliskokoukseen.

Nyt tilanne näyttää kuitenkin varsin hyvältä. Puolue asettaa ehdokkaat kaikkiin vaalipiireihin. Monet näistä tulevat puolupolitiikan ulkopuolelta, mutta paljon ehdokkaita tuli myös pitkään Ranskan politiikassa vaikuttaneen François Bayroun keskustalaisesta liikkeestä, joka asettui jo helmikuussa Macronin taakse. Nykyisen kansalliskokouksessa istuvia sosialisteja Macronin puolueen listalelle loikkasi 24 kappaletta.

Erityisen positiivisia uutisia on kuitenkin saatu gallupeista, joissa Macronin puolueen kannatus on noussut 30 prosentin tuntumaan. Luonnollisesti vaaleihin on vielä noin kuukausi aikaa, gallupeiden täsmällistä tarkkuutta on vaikea (ainakaan minun) arvioida ja Ranskan mielenkiintoinen vaalijärjestelmä, joka muodostuu yhden hengen vaalipiireistä ja kaksivaiheisesta äänestyksestä, lisää epävarmuutta, kuinka hyvin kannatus muuttuu paikoiksi.

Opinion polling for the French legislative election, 2017.png

Nyt kuitenkin alkaa olla selvää, että Macronin arvoliberaaliutta, markkinatalousmyönteisyyttä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta yhdistelevä linja vetoaa useisiin ranskalaisiin, eikä kyse ole pelkästään Macronista tai protestista perinteisiä puolueita vastaan. La République En Marchella on selvästi aitoa kannatusta ja se tulee saamaan varsin hyvän määrän edustajia Ranskan kansalliskokoukseen. Aiemmin mainitun monimutkaisen vaalijärjestelmän takia on kuitenkin hankala arvioida, miten kannatus materialisoituu parlamenttipaikoiksi. Yhden hengen vaalipiireissä on myös henkilövaalien piirteitä ja jos Macronin puolueen ehdokkaat eivät ole riittävän suosittuja, voivat epäsuositumpien puolueiden ehdokkaat kiilata edelle. Macronin liikkeellä on kuitenkin perusteltua syytä optimismiin.

Front National ja Les Républicains ovat gallupeissa hyvin tasoissa kakkos- ja kolmossijoilla hieman 20 % kannatuksella. Neljäntenä noin 15% kannatuksella on Jean-Luc Mélenchonin perustama äärivasemmistolainen La France insoumise ja sosialistien kannatus on romahtanut alle 10 prosentin. Näistä asetelmista saadaan varmasti mielenkiintoisia taisteluita monisa vaalipiireissä ja mielenkiintoista nähdä mitä ensi kuussa tapahtuu. Näyttäisi että Macronin liikkeellä saattaisi olla mahdollisuuksia jopa absoluuttiseen enemmistöön kanssalliskokouksessa, mutta ainakin sillä on hyvät mahdollisuudet johtaa jonkinlaista koalitiohallitusta parlamentin suurimpana puolueena.

Mutta paljon voi vielä tapahtua. Yksi vaalienkin kannalta tärkeä asiakysymys on, miten “kaikkien reformien äiti”, eli työreformi lähtee liikkeelle ja minkälaiseen taisteluun Macron tämän asian tiimoilta päätyy ammattiyhdistysliikkeiden, sosialistien ja Mélenchonin kanssa.

Yliarvioimme nationalistisen taantumukselliston mahdollisuudet vuonna 2017

Kirjoitin reilu pari kuukautta sitten lyhyen blogitekstin otsikolla Yliarvioimmeko tällä hetkellä nationalisteja? Simppeli pointtini oli, että dramaattisten Brexitin ja Trumpin valinnan jälkeen saatamme olla ylivirittäytyneitä ajatuksille nationalistisen taantumukselliston noususta. Muistimme nämä kaksi tapahtumaa kun mietimme Wildersin ja Le Penin mahdollisuuksia. Media lähti täysillä mukaan tarinaan  nationalistisen taantumukselliston väistättömästä noususta ja todellisuuden taju tuntui hieman hämärtyvän. Useimmat ajattelivat, että ihan mitä tahansa voi tapahtua sen takia, että Trumpin ja Brexitin kohdalla mittaukset olivat muutaman prosenttiyksikön pielessä, ja tuollaisessa kahden vaihtoehdon tiukassa kisassa pienikin virhe voi keikauttaa tuloksen toisin päin.

Tämän vuoden Euroopan vaaleissa monet tuntuivat päätyvän johtopäätökseen, että luultavasti gallupit ovat väärässä ja aliarvioivat selvästi nationalistisen taantumukselliston mahdollisuuksia. Minäkin menin ehkä hieman liikaa tuohon suuntaan arvioissani, mutta kykenin mielestäni mediaa ja “suurta yleisöä” paremmin hahmottamaan, ettei nationalistinen taantumuksellisto marssi väistämättä valtaisiin jytkyvoittoihin. Pidin perustellusti Le Penin mahdollisuuksia presidentiksi hyvin, hyvin, hyvin pieninä. Laajemmassa tarkastelussa gallupit ovat Eurooopassa arvioineet nationalistisen taantumukselliston kannatuksen keskimäärin varsin kohdilleen, ja ne ovat arvioineen sen keskimäärin yhtä usein ala- kuin yläkanttiin.

Nate Silver julkaisi tänään hyvän kirjoituksen aiheesta otsikolla Conventional Wisdom May Be Contaminating Polls ja käsitteli ilmiötä myös eilisessä Fivethiryteightin podcastissa. Kannattaisi painaa muistiin myös Ranskan presidentinvaalien toisen kierroksen kaltaiset tapahtumat, jolloin gallupit ovat arvioineet selkeästi voittaneen liikkeen kannatuksen prosenttikaupalla alakanttiin, jos haluaa ymmärtää tätä aihepiiriä.

Varsinkin median kohdalla on kyse siitä, että meitä muutamia politiikan harrastajia lukuunottamatta useimpia ei juurikaan kiinnosta, jos media arvioi valtapuolueen voittomarginaalin pahastikin alakanttiin. Eritysesti netissä aktiiviset kansan syvät rivit ja nationalistisen taantumukselliston paskaspämmiosasto kuitenkin pitävät huolen, että hiemankin alakanttiin arvioitu kannatus nationalisteille huomataan ja siitä pidetään mölyä ja syytetään media pitkään. Nate Silver kuitenkin huomauttaa, että enemmistön ajatuksilla saattaa olla vaikutusta myös siihen, miten paljon galluppien tekijät lisäävät arviohinsa (tarpeetontakin) epävarmuutta.

Kuten Silver linkatussa tekstissä kuitenkin mainitse: But the trend isn’t that center-left globalism is making a comeback — that’s too early to say. Tuossa tekstissä ja eilisessä podcastissa on kuitenkin esitetty hyvin suuren yleisön kyvyttömyys ymmärtää todennäköisyyksiä ja se miten Trump ja brexit tuntuvat hieman hämärtäneen myös tolkun ihmisten käsitystä todellisuudesta.

 

Ranskan parlamenttivaalit 2017 – Kansalliskokous uusiksi

                              RANSKAN PARLAMENTTIVAALIEN TULOS

Ranskan presidentinvaalit ovat nyt takana, mutta Euroopan hullu vaalivuosi 2017 jatkuu ja Britannian vaalien ohella katseet kääntyvät Ranskan kansalliskokouksen, eli parlamentin vaaleihin. Ranskan kansalliskokouksen edustajat äänestetään kaksivaiheisessa vaalissa. Ensimmäisen kierroksen päivämäärä on 11.6 ja toiseen kierroksen 18.6.

Kansalliskokoukseen valitaan yhteensä 557 edustajaa yhden henkilön vaalipiireistä. Tällä hetkellä kahdella valtapuolueella on peräti 474/557 parlamentin paikoista. Tässä mielessä vaalijärjestelmä muistuttaa esimerkiksi Britanniaa, jossa pienpuolueilla on ollut hyvin vaikeaa saada merkittävää edustusta parlamenttiin. Esimerkiksi National Front sai vuoden 2010 ensimmäisellä kierroksella 13% äänistä, mutta onnistui saamaan parlamenttiin ainoastaan 2 edustajaa. Presidentinvaaleissa nähty perinteisten valtapuolueiden romahdus kuitenkin pistää pakan aikalailla uusiksi.

Kansalliskokouksen vaalit muistuttavat tietyiltä piirteiltään myös presidentinvaaleja. Vaalipiirin läpimenijä selviää ensimmäisellä kierroksella ainoastaan, jos joku ehdokkaista saa yli 50% äänistä. Mikäli näin ei tapahdu vaalipiiri on mukana vaalien toisella kierroksella,  ja äänestettävänä ovat kaikki yli 12.5% ensimmäisen kierroksen äänistä saaneet ehdokkaat. Tällainen vaalijärjestelmä yhdessä puoluekentän myllerryksen kanssa tarkoittanee, että monissa vaalipiireissä tullaan näkemään mielenkiintoisia monen eri ehdokkaan välisiä taisteluita.

Presidentti Emmanuel Macronin En Marche tulee nousemaan ryminällä parlamenttiin, mutta hyvin vaikea tässä vaiheesa arvioida tarkallen kuinka hyvän vaalituloksen liike onnistuu saamaan. Sama koskee Marine Le Penin Fron Nationalia. Parlamenttipaikkoja tulee selvästi lisää, mutta minkätason jytkystä puhutaan? Melenchonin  La France insoumise sotkee pakkaa entisestään ja jos Ranskan perinteisesti vahva äärivasemmisto ja sosialistipuolueen vasenlaita ryhmittyy hänen taakseen, saattaa äärivasemmistokin saada mukavan määrän paikkoja.

Toisaalta vaikka perinteiset valtapuolueet kokivat presidentinvaaleissa rökäletappion ja sisäiset riidat repivät niitä, niin taustalla oleva puoluekoneisto kuitenkin varmistaa sen, että ne pärjäävät näissä vaaleissa vähintään kohtuullisesti. Varsinkin sosialistit tulevat menettämään paikkoja, mutta vaikeaa arvioida kuinka suureksi tappio lopulta muodostuu.

Parlamenttipaikkojaan selvästi kasvattava Fron National tulee varmasti jäämään opposition, ja Ranskan epäonnistumisista elävänä parasiittina ja se tulee syyttämään Macronia kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Melenchonin tulee hänkin varmaan jäämään oppositioon. Macronin En Marche ei taida sitten millän kyetä saamaan yksinään absoluuttista enemmistöä kansalliskokoukseen, joten se joutunee tukeutumaan republikaaneihin ja/tai sosialisteihin, joten voi olla, että Macron joutuu venymään melkosiin diileihin. Ranskan presidentillä on tunnetusti vahva valtaoikeudet ja tässä mielessä Macronilla on paljon valtaa, mutta käytännössä parlamentin koostumuksella on kuitenkin vaikutusta hänen mahdollisuuksiinsa saada reformeja käpi.

ShawAcademy Limited Time Offer One FREE Course

Minullakin aika epäselvä kuva siitä, minkälaiseksi vaalien dynamiikka tarkalleen tulee muodostumaan, mutta seuraan kyllä tätäkin vaalitaistelua mielenkiinnolla.

Ranskan toisen kierroksen vaalitulos selvillä – pikakommentit

Ranskan presidentinvaalien toisen kierroksen tulos alkaa olla selvillä.

Emmanuel Macron ~ 65% (Hyväksytyistä äänistä)

Marine Le Pen ~ 35% (Hyväksytyistä äänistä)

Tyhjiä ääniä ~ 12%

Tulos oli melko odotettu, mutta Mactonin kannatus nousi pikkuisen odotettua korkeammaksi. Macronin odotettiin saavan hieman päälle 60% äänistä ja Le Penin hiukan alle 40% äänistä. Macronin kannatus siis nousi muutaman prosenttiyksikön korkeammaksi kuin mitä arveltiin. Siitä huolimatta että äänestysprosentti jäi suhteellisen matalaksi, Macron onnistui saaman varsin selvän enemmistön taakseen.

Pidempää aikaväliä tarkasteltaessa tulos oli Le Penille ja FN:lle ihan hyvä, mutta viimeisen vuoden aikana odotukset nousivat perustellusti ja mikä tahansa äänisaali joka olisi jäänyt alle 35:n % olisi ollut suuri pettymys. Nelosella alkavaa kannatus olisi voitu pitää selkeänä voittona, mutta noin 35% äänistä on ehdottomasti pettymys.

Macronin valinta saattaa myös hieman vaikuttaa Brexit-neuvotteluihin. Voi olla että Macronin myötä EU ottaisi tiukemman linjan neuvoitteluissa. Odotan myös varsin mielenkiinnolla Macronin ja Trumpin välisiä keskusteluita. Trump kuitenkin ehti näköjään jo onnitella Macronia Twitterissä.

Katseet kuitenkin kääntyvät nyt kesäkuussa pidettäviin parlamenttivaaleihin, joissa on mielenkiintoista nähdä, kuinka hyvin perinteiset puolueet menestyvät ja miten Macronin En Marce ja Le Penin Front Nationalin presidentinvaalimenestys heijastuu kansalliskokouksen vaaleihin.

Marchons, marchons!

Vaalit Euroopassa 2017 – Trendejä ja tulkintaa

Kirjoittelin vuoden vaihteessa lyhyen tekstin Euroopan 2017 vaalivuodesta. Tänään tietysti pidetään Ranskan presidentinvaalien toinen kierros ja kuten kirjoitin alkuvuodesta, Ranskan vaaleilla on potentiaalisesti kaikkein dramaattisin vaikutus koko Euroopan tulevaisuuteen. Olen tästä edelleen samaa mieltä ja Emmanuel Macronin  valinta on ainakin jossain määrin merkittävä stoppi nationalistisen taantumukselliston nousulle. Macronin voitto on monella tapaa erittäin positiivinen asia. Hänellä voisi olla halua ja kykyä laittaa Ranskan talous kuntoon, mutta voi  olla ettei Macron saa fragmentoituneessa ja riitaisassa Ranskassa reformejaan läpi.

Theressa Mayn päätös järjestää ennenaikaiset parlamenttivaalit Britanniaan myös toi entisestään lisää tapahtumia Euroopan hulluun 2017 vaalivuoteen. Yritän nyt kuitenkin vetää vuoden  vaaleista (Ranska, Hollanti, Suomi, Iso-Britannia ja Saksa) jonkinlaista kevyttä välisynteesiä järjeselläkseni hieman omia ajatuksiani.

Voimannuuttava netti –> Netin pimeät puolet

Viimeistään tämän vuosikymmenen alusta lähtien kaikkien vaalien yhteydessä on puhuttu , kuinka nämä ovat nyt ensimmäiset aidot somevaalit. Vuonna 2017 some ja netti ovat kuitenkin siinä määrin vakiintuneet ilmaksi, jota hengitämme, että niiden vaikutus on kiistatta todella suuri, vaikka tätäkin voidaan liioitella. Ehkä suurin muutos on kuitenkin tapahtunut siinä, että Facebookin ja Twitterin lietsoman arabikevään jälkeen some ja netti ovat muuttuneet yhä pelottavammiksi politiikan teon välineiksi.

Aiemmassa tämän viikon postauksessani mainitsemani Yevgeny Morozovin vuonna 2011 julkaiseman kirjan The Net Delusion: The Dark Side of Internet Freedom ajatukset ovat tulleet totisesti valtavirtaan. Netti ei todellakaan ole pelkästään vapauttava ja ruohonjuuritason liberaaleja aktivisteja voimauttava väline, vaan se on oiva väline myös diktaattoreille sekä auktoritäärislle ja länsimaisen demokratian vastaisille toimijoille.

Fake news on noussut yhdeksi vuoden 2017 käytetyimmäksi sanaksi. Amerikan vaalien jälkeen pelättiin, että erilaiset valeuutiset ovat sabotoimassa myös Euroopan vuoden 2017 vaaleja, mutta ainakin oman seurantani perusteella nationalistista taantumuksellistoa tukeva paskaspämmi ei ole uponnut aivan yhtä hyvin kuin Amerikassa. Ehkä Amerikan tapahtumista on opittu hieman. Toki saa nähdä miten paljon toissapäivänä tehdyllä Macronin mustamaalausyrityksellä on vielä vaikutusta. Se ei todellakaan nosta Le Peniä presidentiksi, mutta saattaa pikkuisen laskea Macronin ääniosuutta ja heikentää hänen liikkeensä mahdollisuuksia kesäkuun parlamenttivaaleissa.

Valeuutisten ja tietomurtojen lisäksi nettiin ja someen liittyy kuitenkin myös muita ilmiöitä, joita ei vielä hahmoteta kunnolla. Esimerkiksi mystisestä Cambridge Analyticasta on kirjoitettu paljon, mutta tuntuu että olemme edelleen hieman epämääräisten tietojen varassa. Samoin on vaikea sanoa kuinka paljon erilaiset netin kuplat, kaikukammiot ja sosiaalisen median algoritmit ovat vahvistaneet kahtiajakoja.

Oma mututuntumani on se, että politiikan yhteyttä someen, valeuutisiin, algoritmeihin, kaikukammioihin, big dataan, digimarkkinointiin ja nettipropagandaan ei ymmärretä vielä riittävän hyvin. Jotkin aihepiirin todelliset asiantuntijat osaavat kuitenkin hyödyntää näitä välineitä ja pystyvät varmasti vaikuttamaan vaaleihin, joissa erot ovat melko pieniä. Meillä saattaa kuitenkin olla tällä hetkellä taipumus paisutella tätä asiaa hieman liikaa ja ihmisaivoille tyyppiliseen tapaan ajatella, että asioissa, joita emme ymmärrä kovin hyvin, on takana kaikkea koordinoivia taustapiruja, vaikka tosiassa kyseessä on paljon kaoottisempi prosessi.

Jos muuten politiikan ja teknologian suhde kiinnostaa, suosittelen seuramaan äskettäin Wired UK:n starttaamaa UpVote-podcastia.

 

Taisteluvoittoja nationalistista taantumuksellistoa vastaan

Trumpin ja Brexitin jälkeen rakennettiin narratiivia, että nationalistinen taantumuksellisto tulee  väistämättä nousemaan vuoden 2017 vaaleissa valtaan ympäri Eurooppaa. Nationalistisen taantumukselliston edustamat liikkeet ovat hieman nostaneet kannatustaan Hollannin ja Ranskan vaaleissa, mutta niiden suosio on kuitenkin jäänyt heikommaksi kun mitä monissa vuodenvaihteen spekulaatioissa ajateltiin. Saksan vaaleihin on vielä aikaa, mutta AFD:n kannatus on laskenut gallupeissa koko tämän vuoden. Myös Britanniassa UKIP:n asema on heikentynyt onnistuneen Brexit-voiton myötä. Liberaali demokratia on kiistatta siis ottanut pieniä taisteluvoittoja nationalistista taantumuksellistoa vastaan.

Erityisesti Suomessa tilanne on mielenkiintoinen. Perussuomalaisten vaalitulos oli surkea. Toisaalta puolue tulee jokatapuksessa siirtymään Soinin jälkeen SMP:läisyydestä enemmän kohti eurooppalaista oikeistopopulismia. En usko Halla-ahon valintaan, mutta tämä olisi tietysti valtava askel tuohon suuntaan. Terhokin on kuitenkin pieni askel samaan suuntaan. Jos perussuomalaiset ei ajaudu pahoihin sisäisiin kiistoihin, epäilen että Suomessa on parin vuoden päästä nykyistä “eurooppalaisempi” ja oikeistolaisempi perussuomalainen puolue, jonka kannatus on yli 10%.

Nationalistisen taantumukselliston suurin momentum näyttää nyt taittuneen. Yhtään pidempää aikaväliä katsotaessa se on kuitenkin vahvistanut asemiaan ja tulee säilyttämään asemansa voimana, jolla on mahdollisuuksia horjuttaa liberaalia demokratiaa. Erityisesti Itä-Euroopassa vallassa on hyvinkin puolifasistisia voimia ja näiden liikkeiden toiminnalla on vähintään EU:n kautta vaikutusta koko Euroopan kehitykseen.

Sosiaalidemokraattien kriisi syventyy

Yksi pidempään käynnissä olleita poliittisia megatrendejä on ollut sosiaalidemokraattisten liikkeiden laskenut kannatus. Mikäli kaikkien katseet eivät olisi olleet niin kiinnittyneitä nationalistiseen taantumuksellistoon, olisi sosialidemokraattisten liikkeiden romahdus saanut ansaitusti enemmän mediatilaa.

Hollannissa työväenpuolueen kannatus romahti totaalisesti. Sen paikkamäärä tippui 38:sta 9:ään. Pääosan sotien aikaisesta ajasta puoluella on ollut yli selvästi yli 30 paikkaa parlamentissa. Ranskan presidentinvaaleissa sosialistien Hammonin kannatus 6,4 % oli myös surkea. Britanniassa työväenpuolue on kriisissä ja tulee oppositioasemassakin menettämään jonkin verran paikkoja.

Saksassa tilanne on hieman parempi. SDP on ollut sielläkin jo pidempään pienessä kriisissä, mutta uuden puheenjohtajavalintansa jälkeen se on hieman nostanut kannatustaan ja näyttäisi kykenevän ainakin realistiseen kamppailuun suurimman puolueen asemasta, vaikka aivan viimeisimmissä gallupeissa sen kannatus on jälleen ollut pienessä laskussa. Suomessa demarin tilanne kuntavaalien suhteen oli hieman samanalainen. Tulos oli tavallaan kelvollinen, mutta jos puolue ei tällaisessa tilanteessa pysty oppositioasemastaan huolimatta saamaan parempaa vaalitulosta, niin kyllä liike on ongelmissa.

Sosialidemokraattien kriisi on ollut jo pidempään käynnissä, eikä kenelläkään tunnu olevan tuohon ratkaisua. Ehkä yksi ongelma on siinä, että sosiaalidemokraattiset liikkeillä on samanaikaisesti haastajia monesta suunnasta ja ne päätyvät toimimaan reaktiivisesti ilman riittävän johdonmukaista politiikka. Kannatusta syövät keskustaliberaalit toimijat kuten Macron Ranskassa, Liberaalidemokraatit Britanniassa ja vihreät Suomessa. Samalla pelätään perinteisten rasvanahkaduunarien siirtymistä Le Penin Front Nationalin, Wilderssin vapauspuolueen tai perussuomalaisten leiriin. Lisäksi vasemmalla äärilaidalla on omat toimijansa, Ranskassa nyt Melenchon, Saksassa Linke ja Hollannissa sosialistit, jotka uhkaavat viedä ääniä, jos puolueet lähtevät hakeutumaan kohti poliittista keskustaa.

 

Urbaanille liberalismille pieniä voittoja

Osmo Soininvaara julkaisi kuukausi sitten kirjoituksen Jungner ja urbaani liberalismi, jossa hän puhui urbaanista liberalismista ja siitä kuinka urbaanit liberaalit ovat hajallaan eri puolueissa. Käsite urbaani liberalismi on aika höttöinen, mutta tavoittaa jotain kultuurisodan kahtiajaosta. Nousseen nationaistisen taantumukselliston selkein vastapuoli muodostuu urbaaneista liberaaleista. Perinteisten valtapuolueiden, erityisesti vasemmiston ongelmat ovat avanneet lisätilaa keskustaliberaaleille toimijoille, jotka ovat pystyneet asettumaan suht avoimesti nationalistisen taantumukselliston vastapooliksi.

Emmanuel Macron ja Suomen vihreät ottivat vaaleissa selkeät voitot ja edustavat hyvin selkeästi “urbaania liberalismia” ja Hollannin vaaleissa parhaan tuloksensa reiluun 20 vuoteen saanut D66 voidaan varmaankin myös laskea tähän ryhmään. Jos liberaalidemokraatit onnistuisivat vielä ottamaan kohtuullisen vaalivoiton Britanniassa, niin tätä vaalivuotta voisi pitää pienenä voittona urbaanille liberalismille. Näyttää siltä että perinteisten valtapuoleiden ongelmat ja nationalistisen taantumukselliston nousu luovat hieman lisätilaa keskustaliberaaleille liikkeille.

 

Perinteinen oikeisto selvinnyt kohtuullisesti

Nationalistisen taantumukselliston vahvu nousu ja keskustaliberaalien voimien maltillisempi nousu ovat iskeneet ennen kaikkea perinteisiin vasemmistopuoleisiin. Perinteiset oikeistopuolueet ovat ympäri Eurooppa pärjänneet vasemmistoa paremmin. Vaikka nekin ovat jossain määrin ongelmissa ovat niiden vaalitulokset kuitenkin olleet joka paikassa kohtuullisia tai hyviä. Mark Rutten VVD menetti paikkoja, mutta nousi silti Hollannissa suurimmaksi puolueeksi. Kokoomus menetti paikkoja, mutt sai silti Suomen kuntavaaleissa kohtuullisen tuloksen. Ranskan oikeiston menestys presidentinvaaleissa jäi Fillonin skandaalien takia hyvin heikoksi, mutta tulos oli silti valtaisasti parempi kuin sosialisteilla. Britanniassa konservatiivit näyttävät ottavan lähes ennätysmäisen murskavoiton ja Saksassa vallassa olevilla kristillisdemokraateilla näyttää menevän ihan hyvin. Puoluekartan myllerrys on vaikutaanut vasemmiston valtapuolueiden ohella myös oikeistoon, mutta ne näyttävät kuitenkin selvinneen muutoksista selkeästi paremmin.

 

Macron vs Le Pen tiivistettynä

Débat Le Pen vs Macron: Il ne restera que ce GIF du débat présidentiel (et ce n'est pas glorieux)

Ajattelin että vois vielä kertalleen hieman ennakoida Ranskan vaalien tapahtumia, mutta tämä GIF tiiviistää asiat aika hyvin. Vaalien voittaja on ollut jo pidempään selvillä ja on lähinnä jännitetty sitä, kuinka suureksi Macronin voittomarginaali nousee. Gallupeissa Macronin kannatus on jo pitkään ollut hiukan päälle 60%.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen Le Pen näytti kurovan pikkuisen Macronin etumatkaa umpeen ja parhaimmilaan pääsi juuri ja juuri nelosella alkavaan lukemaan, mutta viimeisissä gallupeissa  Le Penin kannatus on jälleen tippunut alle 40 prosentin. Vaikka gallupit olisivat merkittävästikin väärässä, niin ei liene mahdollista, että Le Pen onnistuisi saamaan edes yli 45:tä prosenttia äänistä. Keskiviikkona pidetty debatti oli Le Penin viimeinen suuri mahdollisuus, mutta hänen debatissa käyttämä äärimmäisen hyökkäävä tyyli ilman todellista asiasisältöä ei onneksi näytä vedonneen ranskalaisiin.

Le Pen kopioi ovelasti Fillonia ja muuta viimeisen viikon jorinaa Ranskan vaaleista

Ranskan presidentinvaalien toinen kierros lähestyy ja kamppanjointi on edennyt viime aikoina ilman suuria shokkeja. Viikko sitten Amiensissa tapahtuneen performarssin jälkeen ei ole tapahtunut mitään valtaisan dramaattista. Vappuna nähtiin marsseja ja ranskalaisittain hyvin pienimuotoista mellakoita. Suurilta ammattiyhdistysliikkeiltä kuultiin hieman erilaisia ajatuksia. Jotkut kehottivat äänestämään Macronia ja osa ei halunnut asettua kummankaan ehdokkaan taakse. Jean-Luc Mélenchon on myös saanut jatkaa median valokeilassa kun ei suostunut antamaan selkeitä suosituksia presidentinvaalien toiselle kierrokselle. Hän on tehnyt selväksi ettei missään nimessä halua antaa tukeaan Le Penille, muttei suostu antamaan siunaustaan Macronillekaan.

Emmanuel Macron and Marine Le Pen, 23 Apr 17 combo image

Le Pen on lieventänyt jonkin verran kantojaan suhteessa euroon ja Frexittiin, mikä voi houkutella hänen puolelleen muutaman EU-erosta seuraavaa shokkia pelkäävän äänestäjän. Toisaalta koko ajan hieman muuttuvat kannat eivät vahvista kuvaa ajatuksiinsa sitoituneesta johtajasta. Le Pen myös luopui väliaikaisesti puolueensa johtajuudesta. Hänen tilalleen nostettu Jean-François Jalkh kuitenkin joutui pienoisen kohun keskelle vanhojen holokaustilausuntojensa takia. Tapahtumalla tuskin on valtaisaa vaikutusta, mutta tuo oli silti hyvin kiusallinen juttu Front Nationille, joka on viime vuosina pyrkinyt kovasti eroon antisemitistisestä menneisyydestään.

Tuon kohun jälkeen Macron onnistui keräämään pieniä irtopisteitä vierailemalla holokaustimuseossa. Macron on viikon aikana tehnyt myös ihan symbolisesti oivaltavat vieralut Oradour-sur-Glanen kylään sekä Sarcellesin lähiöön, jossa potki palloa maahanmuuttajataustaisten lasten kanssa. Macronin johto on ollut niin suuri, että hänellä on ollut lähinnä hävittävää ja hänen tekemisiään on syynätty hyvin tarkkaan. Tähän nähden pidän hänen esiintymisiään ihan onnistuneina.

Le Penkin onnistui kuitenkin pari päivää sitten saaman aikaan aika mielenkiintoisen mediakohun. Media on kiinnittänyt huomiota siihen, että Le Penin maanantaina pitämässä puheessa näytti olevan pitkiä lähes sanasta sanaan kopiotuja pätkiä François Fillonin puheesta. Media tietysti toimi tavallaan ihan oikein “paljastaessaan” tämän, mutta epäilen Le Penin pelanneen tässä varsin ovelaa peliä. Kun tunnetut mediat toitottavat, että Le Pen kopioi Fillonin puheita lähes sanasta sanaan, tulee monille Fillonin kannattajille varmaan mieleen ajatus, että onko tuo Le Pen sittenkään välttämättä niin huono ehdokas. Le Pen taisi onnistua taitavasti vetoamaan Fillonin kannattajiin median avittamana.

Kokonaisuutena Macronin kamppanja on vetänyt viimeisen viikon ihan hyvin, eikä johto näytä kovin suuresti sulaneen. Macron on onnistunut mielestäni hyvin. Ei välttämättä loistavasti, mutta hyvin. Le Penin esiintyminen on ollut epätasaisempaa, mutta Macronin yllättäminen Amiensissa sekä Fillonin puheiden kopioiminen ovat olleet varsin taidokkaita mediaoperaatioita.

Tänään pidetään myös vaaliväittely Macronin ja Le Penin välillä Ranskan aikaa kello 21.00. Macron on esiintynyt aiemmissa debaateissa sen verran vakuuttavasti, etten usko Le Penin kykenevän horjuttamaan häntä kovin pahasti. Le Pen on myös hyvä esiintyjä, mutta hän ei kuitenkaan näkemissäni keskusteluissa ole ollut samalla tavalla säkenöivä esiintyjä kuin kaikkein karismaattisimmat populistit. Hän on myös näyttänyt välillä olevan ongelmissa esimerkiksi talouteen liittyvissä asioissa.

Mutta kuten viime perjantaina kirjoitin, Macronin johto on niin selvä, että loppujen lopuksi näissä vaaleissa on enää kyse siitä, ottaako Macron murskavoiton vai jääkö vaalivoitto melko niukaksi ja mitä Macronin presidenttiydestä ja sen kaikista korollaareista lopulta seuraa.