Pillbillies – Heroiini toimii kaikkialla

Viimeisen parin vuoden ajan uutisissa on pyörinyt äärimmäisen synkkä, mutta perverssillä tavalla mielenkiintoinen tarina heroiini- ja opiaattipohjaisten kuolemien räjähdysmäisestä kasvusta Yhdysvalloissa. Trendi on jatkunut pitkään ja sen syntyä on pedattu jo 80-luvun lopulta lähtien kun lääkäripiireissä valtasi alaa ajatus, ettei kivunlievitykseen määrätyillä opiaattipohjaisilla lääkkeillä ole kauhean merkittäviä haittavaikutuksia. Homma lähti kuitenkin isosti liikkelle ysärin loppupuolella mm. notoriöösin Oxycontinin vallattua markkinoita.  Olen kirjoitellut vähän tästä aiemminkin ja aihepiiristä kiinnostuneille  suosittelen totisesti Sam Quinonesin kirjaa Dreamland.

 

Kuvahaun tulos haulle opioid deaths

Trump: ”They said the biggest single problem they have up here is heroin,” “And I said, ‘How does heroin work with these beautiful lakes and trees?’ … It doesn’t.

John Oliver: “Yeah, it does, though,”  “It does. Heroin works basically everywhere because it’s heroin, not a cell phone. Heroin has full coverage.”

Jos tämänkin aiheen haluaa sitoa Trumpiin, niin tietyllä tavalla se, että monien Amerikan pikkupaikkakuntien pääraitit ovat tällä vuosikymmenellä täyttyneet heroinistizombeista, on varmasti ollut monille myös symbolisesti merkittävä kuvaus Amerikan rappiosta. Esimerkiksi Bill Maher hassutteli tammikuussa Trumpin virkaanastujaisten aikoihin punaniskapilleripäistä ja siitä, kuinka Trumpin kannatuksessa oli aika vahvoja maantieteellisiä korrelaatioita kasvaneiden heroiinikuolemien kanssa.

Vuosituhannen vaihteesta lähtien aiemmasta poikkeavat ihmisryhmät alkoivat koukuttua aivan uudessa mittakaavassa opiaattipohjaisiin lääkkeisiin ja näistä monet siirtyivät myöhemmin heroiinin käyttäjiksi. Kun lääkekoukussa olleiden ihmisten määrä kasvoi, näkivät huumediilerit tässä uuden markkinaron heroiinille. Ja kun kevyesti opiaattipohjaisia lääkkeitä määränneitä lääkäreitä alettiin pistää (syystäkin) telkien taakse ja heppoisin perustein pillereitä määränneet vastaanotot suljetiin, päätyivät vielä useammat jo koukussa olleet ihmiset heroiinin käyttäjiksi.



Esimerkiksi Voxin Weeds podcastin viimeisimmässä jaksossa kuitenkin spekuloitiin, että nyt aletaan valitettavasti olla ehkä pisteessä, jossa kasvaneen heroiinin tarjonnan seurauksena aiempaa useampi ihminen päätyy suoraan heroiinin käyttäjäksi ilman, että he olisivat aiemmin käyttäneet opiaattipohjaisia lääkkeitä. Tätä kuitenkin ujostellaan sanoa.

Opiaattikriisin pieni positiivinen seuraus on ollut, että kun ihmiset ovat koukuttuneet laillisten pillereiden kautta, on addioktiota katsottu ymmärtäväisemmin ja tämän seurauksena on ylipäätään aiempaa enemmän yritetty ratkaista huumeongelmaa eikä vain moralistisesti rangaista käyttäjiä. Osittain tämä on johtunut siitä, että republikaanit ja punaniskajuntit eivät ole enää kyenneet samalla tavalla näkemään huumeriippuvuutta vain kaupunkien likaisten vähemmistöjen moraalisen rappion merkkinä.

Kuvahaun tulos haulle opioids maps

Toisin kuin aiemmat huume-epidemiat, on 2000-luvun heroiiniepidemia iskenyt erityisesti Amerikan valkoiseen väestönosaan. On liioiteltua sanoa, että kyse olisi syrjäseutujen ongelmasta, sillä se näkyy ympäri Yhdysvaltoja, mutta toisin kuin aiemmin, nyt heroiiniin kuolee ihmisiä myös syrjäseutujen pikkukaupungeissa ja monet rankimmin kärsineet alueet ovat syrjästeutujen pikkukaupunkeja kuten opiaattiepidemian epicenter West Virginian, Etelä-Ohion ja Länsi-Kentuckyn alueella.

Se mitä olen itse ymmärtänyt, on Amerikan opiaatti- ja heroiiniepidemia jossain määrin uniikin tapaus, joka selittyy sillä, että voimakkaita kipulääkkeitä sekä markkinoitiin että määrättiin pitkään ilman riittävää valvontaa. Olen kuitenkin miettinyt, että voisiko muuallakin länsimaissa ja myös Suomessa tapahtua tulevaisuudessa jotain vastaavaa. Kovat huumeet leviäsivät uudessa mittakaavassa maan syrjäisempien osien pikkupaikkakunnille. Samalla kun suuremmat kaupungit nousevat entistä selvemmin taloudellisesti elivoimaisimmiksi alueiksi, siiryvätkö  aiemmin tyypillisesti suurkaupunkeihin liitetyt ongelmat, kuten huumeongelmat entistä enemmän syrjäseuduille?

Mennään Natoon! RKP:n ja Torvaldsin presidentinvaalistrategia

Ainoa syy RKP:lle lähteä mukaan presidentinvaaleihin on pitää huolta, että vaalidebateissa puhutaan sille tärkeistä asioista. RKP:n presidentinvaaliehdokas Nils Torvaldsilla ei tietenkään ole pienintäkään mahdollisuutta presidentinvaaliehdokkaaksi ja toiselle kierrokselle pääseminen vaatisi todella massiivista äänten jakautumista.

Eilen Torvalds kuitenkin ilmoitti kannattavansa liittymistä Natoon. Sanoisin että strategisesti aika hyvä veto. Suomessa on kuitenkin merkittävä määrä ihmisiä, jotka kannattavat liittymistä Natoon ja kun Niinistö eikä kukaan mukaan ehdokas suostu ottamaan selkeän Nato-myönteistä kantaa, on tuossa ihan hyvä rako RKP:n presidenttiehdokkaalle erottua muista ja ehkä napata muutama ääni varsinaisten RKP:n kannattajien ulkopuolelta ja tätä kautta saada huomiota myös RKP:n tärkemmille ajatuksille. Tämä on sellainen strategia, jolla Torvalds saatta pystyä jättämään jokusen ehdokkaan taakseen.

En edelleenkään näe, että Nils Torvaldsilla olisi juuri mitään mahdollisuutta mennä toiselle kierrokselle, mutta avoimen NATO-myönteisellä linjalla nakerretaan taas ehkä pikkuriikkisen Niinistön kannatusta yhdestä kulmasta. Ottaen huomioon minkä muiden aiheiden ympärillä presidentinvaalidebatit saattaisivat pyöriä, ei Nato ja kaikki siihen liittyvät aiheet ole ollenkaan huonoimmasta päästä.

Image result for NATO

Asekeskustelun matuanalogia ja muuta Las Vegas-metaa

Päivä Las Vegasin ammuskelun jälkeen totesin kokevani lievää vihaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka veriteon tai julkkiskuoleman yhteydessä luovat sekä levittävät netissä erilaisia salaliittoteorioita. Wired julkaisi pari päivää sitten tuosta aiheesta ihan mielenkiintoisen jutun. Välittömästi ammuskelun tapahduttua ja nyt sen jälkeisinä päivinä on käyty muitakin (ehkä aika yllätyksettömiä) keskusteluja tapahtumien ympärillä. Muutama metatason pointti näistä.

Yksi keskustelu on liittynyt siihen, miksei tekoa ole kutsuttu terrorismiksi ja minkälainen white privilege on se, että tulee leimatuksi vain hulluksi eikä terroristiksi. Sellaisenaan nuo ovat vähän epäolennaisia pointteja Pidän tällä hetkellä tiedossa olevan informaation perusteella oikeana, ettei Vegasin ampujaa kutsuta terroristiksi. Jotta tekoa voisi kutsua terrorismiksi, pitäisi sen taustalla olla jonkinlainen yhteiskunta/poliittis/uskonnollinen ajatusrakennelma, jota pyritään ajamaan. On siis mielestäni virheellistä pitää tätä tekoa terrorismina.

Siitä mitä kaikkea kannattaa kutsua terrorismiksi, on kuitenkin ihan hyvä puhua. Samoin siitä mitä kaikkia tekijöitä terrori-iskujen ja veritekojen taustalla on. VLHM:n kohdalla tunnutaan ajattelevan aika automaattisesti, että kyse hullusta kun taas islamistisen terrorismin kohdalla mielentila ei juurikaan herätä keskustelua, vaan islam on tyhjentävä vastaus. Jos päässä heittää ja halua pistää paikat palamaan, niin islamin reunoilta löytyy tähän erityisen hyviä innoittajia, mutta näen että varsinkin näiden vähemmän organisoitujen terroritekojen tekijöillä ja länsimaisilla ammuskelijoilla on aika paljon yhteistä. Se että ISIS ilmeisesti edelleen haluaa ottaa kunnian Las Vegasin ammuskelusta, kavaltaa minusta myös jotain jostain.

Toinen olennainen keskustelulinja on liittynyt aseisiin. Amerikan asekulttuuri on omasta peruseurooppalaisestä näkökulmastani melkoisen perverssi. En ylipäätään näe, miksi tehokkaaseen toisten ihmisten tappamiseen suunniteltuja välineitä tulisi olla siviiliväestön hallussa muuten kuin tiukasti rajattuun metsästyskäyttöön. Ampuma-aseiden käyttötarkoitus yhdistettynä tuhovoimaan on asia, jonka takia en oikein kykene ymmärtämään “filosofisella tai poliittisella tasolla” aseiden omistamista minkäänlaisena siviileille kuuluvana vapautena.

Kun käytännön tasolla siviileillä on tällä hetkellä valtaisat asearsenaalit käytössään, joudutaan asiaa ajattelemaan vähän eri kantilta, enkä pidä kovin realistisena mitään kuvioita, jossa aseiden määrää pystyttäisiin millään lailla nopealla aikataululla vähentämään dramaattisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kannattaisi pyrkiä tiukempaan asekonttrolliin sekä vähentämään kierrossa olevien aseiden määrää. Vuosikymmenien aikajänteellä tällä alkaisi olla vaikutusta.

Terrori-iskujen yhteydessä monet yleensä huomauttavat perustellusti, että terrori-iskuissa kuolevien ja loukkaantuneiden määrä on suhteellisen pieni moniin muihin asioihin verrattuna ja ei pidä antaa pelolle valtaa. Erilaiset nationalistisen taantumukselliston nettitrollit vetävät tällaisista kommenteista yleensä totaalisesti herneen nenään. Uhrien määrä on kuitenkin perusteltua suhteuttaa muihin asiohin ja miettiä, kuinka paljon käsissä olevan ongelman ratkaisuun kannattaa käyttää resursseja. Tässä suhteessa jonkinlainen NRA-henkinen kommentti siitä, että aseella tehdyt massamurhat ovat vain hyvin pieni osa kaikista kuolemista, on jossain määrin relevantti pointti. Aselainsäädännön miettiminen pelkästään suurten massa-ampumisten näkökulmasta ei ole fiksuin mahdollinen tulokulma.

Esimerkiksi Ezra Klein totesi VOX:n podcastissa äskettäin, että massa-ampumiset eivät ole Amerikan aseongelman tärkein juttu, mutta niiden myötä yleisön huomio kiinnityy aiheeseen ja olisi typerää olla käymättä asekeskustelua nyt kun aihe on ihmisten mielissä. Olen taipuvainen samalle kannalle, mutta tämä muistuttaa vähemmän vastenmielisessä muodossa nationalistisen taantumukselliston ilakointia maahanmuuttajien tekemillä rikoksilla. Mutta voi olla, että strategisesti kannattaisi ottaa mallia juuri maahanmuuttoaiheista spämmääviltä ihmisiltä. Kerätä uutisvirrassta jokainen ampumakuolema ja retostella sillä mahdollisimman tunteisiin vetoavalla tavalla. Maahanmuuttoon, “monikulttuurisuuteen” ja nykyään myös feminismiin liittyviä uutisia spämmäävää öyhötysekosysteemi toimii kuitenkin aika tehokkaasti.

Itselleni uusi asekuolemiin liittyvä tieto ja oivallus oli tällä viikolla, että aseiden omistus myös lisää itsemurhakuolemia. Kyse ei tietysti ole siitä, että ampuma-aseen omistajat päättäisivät aseen omistamisen takia itsetuhoisiin ajatuksiin, vaan siitä että monet itsemurhan yrittäjät eivät onnistu riistämään henkeä itseltään vaan jäävät henkiin. Ampuaseet ovat kuitekin hyvin tehokkaita tappamisvälineitä, myös itsemurhien kohdalla.

 

 

Päästäänkö Kepusta joskus eroon? Puoluegallup 2017 lokakuu

Puoluekannatusarviot

Yle julkaisi näköjään tänään taas uuden puoluegallupin. Huomiota herätti tietysti  SDP:n kannatuksen selkeä kasvu ja kokoomuksen entistä kirkkaampi ykköspaikka. Vihreiden kannatuksen kasvu on ollut tänä vuonna niin rajua, että sen taittuminen ei ole ehkä kovin yllättävää. Vihreiden ei varmaan kannatta huoluestua gallupeista ainakaan ennen kuin kannatuslukemat ovat lähempänä 10:tä kuin 15:ta prosenttia. Innokkaiden persukannattajien haaveet pikaisesta paluusta pitkälti päälle 10 prosentin puolueeksi ottivat myös hieman takapakkia.

Jollain tavalla mietin kuitenkin tällä hetkellä eniten Kepun tilannetta. Pääministeripuolueena sen kannatus on sulanut rajusti, mikä ei ole kauhean yllättävää, kyse on tavallaan hyvin tyypillisestä kannatuksen menetyksestä, jota hallitusvastuu ja pääministeripuolueen asema helposti aiheuttaa.

Toisaalta Kepun kohdalla mietin myös pidempää aikaväliä ja sitä, kuinka pitkään maaseuturomantiikalle politiikkansa perustuva puolue voi säilyä merkittävänä tekijänä Suomen politiikassa. Oman ymmärrykseni mukaan juuri missään muualla Euroopassa ei ole millään tavalla merkittävää puoluetta, jonka idelogian ydin olisi Kepun tavoin maaseuturomantiikassa. Ruotsista löytyy aika hyvin Suomen kepua vastaava keskustapuolue, mutta sen kannatus ei ole vuosikymmeniin noussut edes päälle 10 prosentin. Muuten on aika hiljaista. Kuvaava ja hilariöösi detalji onkin, että europarlamenttissa kepu on osa liberaalidemokraattisen puolueen ryhmää.

Kun Kepun kannatus oli kuusi vuotta sitten vielä pari prosenttiyksikköä nykyistäkin alhaisemmalla tasolla ja vaalirahaskandaali sekä persujen nousu olivat vaikuttaneet todella paljon sen kannatukseen, ajattelin että tästä voisi lähteä Kepun ansaittu luisu kohti pienpuoluetta, mutta eipä näin sitten tapahtunut. Jotenkin sitä kuvittelisi enemmän tai vähemmän väistämätön urbanisaatio sataisi vähän pidemmällä aikavälillä Kepun laarista sivuun. En ole turhan toiveikas, mutta mietin että voiko härskille aluepolitiikalle toimintansa perustuva puolue oikeasti säilyttää loputtomasti asemansa yhtenä Suomen suurimmista puolueista.

Pekka Haavisto 2018 – Homon hillitty charmi

Pekka Haavisto avasi presidentinvaalikampanjansa virallisesti toissapäivänä. Itse seurailen ihan aktiivisesti politiikkaa ja joltain osin kuplani menee jopa päällekkäin Haaviston tukijengin kanssa, mutta Haaviston presidentinvaalikampanjan avaus meni minulta ohi. Ehkä tästä voi päätellä, että Haaviston kamppanja-avaus ei kerännyt ihan valtaisaa huomiota osakseen.

Monet ovat spekuloineet että Haavisto-hypen huippu oli kuusi vuotta sitten ja näissä vaaleissa Haavistolla on vaikeampaa. Itse olen ollut vähän eri kannalla. Sexy-Peksi on tällä kertaa jo kampanjan alkumetreillä koko Suomen tuntema hahmo ja vihreän puolueen viimeaikainen menestys satanee myös jossain määrin Haaviston laariin.

Jollain tavalla vertaisin tilannetta jopa Niinistöön 2006 ja 2012. En siis usko, että Haavisto nousisi presidentiksi asti, mutta aiemmissa vaaleissa tehdyn pohjatyön myötä nyt voisi olla mahdollisuudet kerätä vielä edellisiä vaaleja suurempi äänipotti. Haaviston kampanja on kuitenkin lähtenyt liikkelle  aika rauhallisesti. En tiedä mutta tulee fiilis, että kampanjan taustalla on aidosti aika vahva usko Haaviston vetovoimaan

Kuvahaun tulos haulle pekka Haavisto 2018

Haavisto oli jo edellisissä vaaleissa sovitteleva ja esiintymisensä puolesta jopa jollain tapaa harmaa ehdokas, joka kuitenkin villitsi valtaisasti hänen ympärillään pyörinyttä punavihreää jengiä, jonka meno taas ehkä jopa hieman hankaloitti kannatuspohjan laajentamista.

Nyt nopealla Haaviston kampanjasivuston selailulla näyttää, että mennään entistäkin varmistelevammalla linjalla. Vihreää väriä ei löydy, vaan ylläolevan kuvan puvun tapaan värimaailma on tumman sininen. Yleisfiilis on jotenkin todella pikkuporvarillinen. Eikä siinä, mutta kampanjalogoksi valittu leijonatöherrys on kyllä aika helvetin ruma ja mauton.

Haaviston presidentinvaalistrategia näyttää tällä hetkellä siltä, että  suurta osaa “vihervasemmiston” äänistä pidetään selviönä  ja lähdetään sitten kalastelemaan rohkeasti porvarisemmille vesille. Ei välttämättä huonompi strategia ja muistuttaa vähän Touko Aallon menoa. Mutta ihan hauska nähdä kuinka latteana keskitien ehdokkana Haavisto sitten loppujen lopuksi esiintyy ja minkälaiseksi tukijengin sirkus hänen ympärillään talven aikana muodostuu.

 

Vaihtoehto Saksalle kirii, SDP edelleen ahtaalla

Viikon päästä sunnuntaina 24.9 järjestetään Saksan seuraavat liittopäivävaalit. Nationalistisen taantumukselliston patriotismin kevät jäi Ranskassa ja Hollannissa vähän vaisuksi. Samalla tavalla taitaa käydä myös Saksassa, mutta AfD on pikkuisen kirinyt aivan viimeisimmissä mittauksisa. Toinen olennainen kysymys näissä vaaleissa taitaa olla sosiaalidemokraattien alamäen jyrkkyys.

German Opinion Polls 2017 Election.png

Puolueiden gallupkannatukset ovat aikalailla samalla tasolla kuin elokuun alussa, jolloin spekuloin hieman Saksan vaaleilla. Vaalien ympärillä ei ole tapahtunut mitään kovin ihmeellistä. Vaalisirkus on ollut vaisu, mutta ehkä tämä on hyväkin asia. Merkelin kristillisdemokraatit nousee selkeällä marginaalilla suurimmaksi puolueeksi ja viime aikoina todennäköisimmäksi yhdistelmäksi on arvioitu CDU:n, liberaalien ja vihreiden muodostamaa Jamaika-koalitiota.

SDP ottaa kakkossijan, mutta vaalien ehkä mielenkiintoisin kysymys on, kuinka pahasti SDP jää Merkelin CDU:n taakse. Euroopan vaalivuosi on ollut vasemmistolaisille valtapuolueille katastrofaalinen ja SDP:llä on enää mahdollisuudet lähinnä pieneen torjuntavoittoon.

Kahden valtapuolueen takana neljän pienemmän liittopäiville oletettavasti nousevan puolueen väliset erot ovat hyvin pieniä. Aivan viimeisimmissä mittauksissa AfD on kuitenkin nostanut pikkiriikkisen kannatustaan ja näiden perusteella se olisi niukalla marginaalilla Saksan kolmanneksi suurin puolue.

AfD:n kannatus laski talven noin 15 prosentin huippulukemista jo selvästi alle 10 prosenttiin, mutta aivan viimeisimmissä mittauksissa se on tosiaan taas noussut pikkuisen. AFD:llä ei kuitenkaan taida ollla mahdollisuuksia yli 15 prosentin kannatukseen ja 10 pinnaakin olisi puolueelle jo ihan hyvä lukema. Tai oikeastaan puolue voi pitää voittona myös sitä, jos se onnistuu nousemaan Saksan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi.

Toisaalta hyvä, että Euroopan suurimmassa maassa nationalistista taantumuksellistoa edustava puolue on verrattain heikko tekijä, mutta jotain maailman muutoksesta kertoo, että nyt Saksassakin parlamenttiin nousee tuollainen puolue.

Julkkiskuolema joka tuntui jossain – RIP Chester Bennington

Viime vuonna puhuttiin paljon tunnettujen muusikoiden kuolemista ja minä olen muistaakseni tässäkin blogissa maininnut, että minua nuo uutiset eivät juurikaan koskettaneet. Tämä liittyy ehkä myös siihen, etten ole erityisen musikaalinen ihminen eivätkä muusikot ole koskaan olleet minulle ihan samanlaisia jumalia kuin useille muille. Pidän myös ehkä hieman häiritsevänä sitä, millainen mediaspektaakkeli tähtien kuoleman ympärille rakennetaan (Pasila – Jortsun muisto). Esimerkiksi youtubeen näyttää myös tähtien kuolemien yhteydessä putkehtelevan erilaisten tribuuttivideoiden ohella kasa erilaisia salaliittoteorioita kuolemista.

Viime viikolla Linkin Parkin laulajan Chester Benningtonin kuolema kuitenkin kosketti jonkin verran. Kyseessä oli hahmo jonka muistan kovin vahvasti nimenomaan lapsuudesta/teinivuosilta. Tuntuu että Hybrid Theoryn musavideoiden katselu Jyrkistä oli monille lähes sukupolvikokemus. Linkin Parkin kakkosalbumi Meteoraakin tuli vielä kuunneltua aika paljon teinivuosina.

Joskus lukiossa bändin kuunteleminen loppui, mutta muutama vuosi myöhemmin se teki vielä yhden comebackin elämääni. Yksi vahvimmista inttimuistoistani on tuvassa soinut Radio Rock, josta tuntui tuolloin tunnin välein tulevan joko Nikki Sixxin Life is beautifull tai Linkin Parkin Given Up. Mihinkään tuon jälkeen julkaistuun Linkin Parkin tuotantoon en edes tutustunut ja ekoihinkin albumeihin on tullut tehtyä nostalgiatrippejä aika harvakseltaan. Näin jälkikäteen kuunneltuna nuokaan biisit eivät olleet yhtä kovia kokonaisuuksia kuin mitä sitä muisteli, mutta Chesterin karjunnassa on edelleen sitä jotain. Ei Chester Benningtonin kuolema valtaisaa tunnemyrskyä aiheuttanut, mutta nyt kyllä tuli julkkiskuolema, joka tuntui jossain.

Tarina heroiinista ja opiaateista – Sam Quinones, Dreamland

Yhdyvaltoja riivaava heroiini- ja opiaattiepidemia on viime vuosina saanut jatkuvasti yhä enemmän mediatilaa ja minä, kuten monet muutkin olemme tulleet sisään tähän tarinaan vasta viimeisen parin vuoden aikana. Kuitenkin jo vuosituhannen vaihteessa lähtien kasvava määrä ihimisiä on koukuttunut opiaattipohjaisiin kipulääkkeisiin ja näistä monet ovat siirtyneet myöhemmin heroiiniin. Monien aihepiiriä tuntevien näkökulmasta mediahuomio on tullut pahasti perässä ja näihin kuuluu Sam Quinones. Sain juuri luettua loppuun Quinonsein kirjan Dreamland: The True Tale of America’s Opiate Epidemic, jossa tämä kuvaa ja taustoittaa tätä tragediaa.

Oxycontin, Opiaatit ja kivunhoidon vallankumous

Kronologisesti tarina alkaa Yhdysvaltain hyvin sääntelemättömästä lääkkeiden mainnonasta ja etenee nopeasti 80-luvulle, jolloin nuoret lääkärit joutuvat elämään ympäristössä, jossa vahvoja kipulääkkeitä ei määrätty edes kuoleville syöpäpotilaille. Tätä taustaa vasten pain revolution on ymmärrettävä. Kehitys kuitenkin johti siihen että monet vahvat kipulääkkeet, erityisesti nyt notoriöösi OxyContin tulivat  vapaammin saataviksi ja niitä alettiin määrätä myös kroonisesta kivusta kärsiville. Varsin heppoisten tutkimustulosten perusteella tehtiin myös johtopäätöksiä, etteivät opiaatit todellisuudessa koukuta juuri ketään. Osittain näiden hatarien tutkimuksen pohjalta päädyttiin myös ajatukseen, ettei määrättyjen lääkkeiden määrällä ole niin suurta väliä.

Leikkauksista toipuville saatettiin määrätä kolmen päivän sijaan 30:n päivän annoksia. Ja kun Amerikassa ollaan, niin lailisia lääkkeitä on sitten mahdollista myös markkinoida aika vapaasti. Eryisesti Oxyconyonin piti olla alunperin vaaraton ja tehokas. Vähän kuin heroiini ja morfiini aikoinaan. Sellaisenaan ja kohtuullisesti käytettynä Oxycontoin  ei ole näiden aineiden tasoista kamaa, mutta isoina annoksina ja pillereitä murskaamalla, ja tätä pölyä nuuskaamalla tai piikittämällä päästiinkin sitten jo hyvin lähelle heroiinia ja morfiinia.

Dreamland alkaa Ohion Portsmouth-nimisestä pikkukaupungista ja kirjan nimi viitta tuolla aiemmin olleeseen valtavaan uima-altaaseen ja sen ympärille rakennettuun ajanviettoalueseen. Portsmouth oli teollisuuskaupunki, joka on ollut laskussa jo pitkään ja siitä muodostui jotakuinkin surullisin mahdollinen esimerkki ruostevyöhykkeen epätoivosta ja opiaattien tuhovoimasta. Nyt 2000-luvulla teollisuutensa jo aiemmin lähes kokonaan menettäneen kaupungin viimeisten kivijalkakauppojen tilalle tuli kasoittain “kivunhoitoon” erikoistuneita lääkärinvastaanottoja, joista osaa pyörittivät lähinnä rikolliset ja lopuistakin suuri osa tienasi hyvin määräämällä heppoisin perustein addiketeille opiaattipohjaisia lääkkeitä. Oxycontoneista tuli näillä alueilla suorastaan käypää valuuttaa jolla pystyi maksamaan tavaroista ja palveluista. Myöhemmin nämä pill millit levisivät kuitenkin ympäri Amerikkaa, tosin esimerkiksi Florida, jossa sääntely oli erityisen olematonta, kunnostautui erityisenä roistolääkärien keskittymänä.

Nimenomaan alue joka käsittää West Virginian, Etelä-Ohion ja Länsi-Kentuckyn, on  paikka johon heroiinidpidemia on iskenyt kaikkein koviten. Tuo on myös alue, jota Dreamlandiakin suurempaa suosiota saanut valkoisen roskaväen elämää kuvaava hittikirja Hillbilly Elegy kuvaa. J.D. Vancen kotikaupunki Middletown on reilun sadan kilsan päässä Portsmouthista. Vaikka nämä Amerikan sydänmaan pikkukaupungit ovat alueita, jonne opiaattiepidemia on iskenyt pahiten, on kyseessä kuitenkin koko Yhdysvaltoja koskeva ongelma.  Aiemmista erityisesti suurkaupunkien ghettoja, mustia ja marginaisoituneita ihmisiä koskeneista huumeongelmista eroten nykyinen opiaattiepidemia koskettaa myös monia hyvin toimeentulevia ihmisiä, vauraita esikaupunkeja ja erityisesti valkoista väestönosaa. Dreamland onkin kuvaus suurimpien metropolien ulkopuolisesta Amerikasta. Agreessiviset heroiinikauppiaat laajensivat osittain väkivaltaisia reviiritaiteluita välttääkseen markkinoitaan nimenomaan perinteisten huume-hubien ulkopuolelle, kaupunkeihin kuten Boise, Columbus, Portland ja Santa Fe.

Mexican connection

Quinones tuli opiaattien ja heroiinin tarinaan mukaan kuitenkin eri näkökulmasta kuin useimmat ihmiset. Hän asui 10 vuotta Meksikossa ja kirjoitti tämän jälkeen Los Angeles Timesille Meksikosta tulleiden huumeiden jakeluketjuista Yhdysvalloissa. Espanjaa puhuvana rikostoimittajana ja Meksikon tuntijana hän onnistui sukeltamaan syvälle heroiinimaailmaan ja rakentamaan erityisen tarkan kuvan Xaliscon pikkukaupungista tulevista huumesoluista. Nämä solut olivat merkittäviltä osin vastuussa siitä kuinka edullisen ja hyvin puhtaan heroiinin tarjonta kasvoi Yhdysvaltojen pienemmissä kaupungeissa.

Quinones kutsuu tätä porukkaa nimellä Xalisco boys, nimi jonka hän kuuli Denverin heroiinikauppaa tunteneelta poliisilta. Sen lisäksi että nämä Xaliscon pojat onnistuivat levittämään heroiinia moniin Amerikan pienempiin kaupunkeihin ne myös toimivat hyvin eri tavalla kuin meksikolaiset kartellit, suuret mafiaorgnisaatiot tai Bloodsit ja Cripsit. Xaliscon pojat katsoivat mihin poliisit ja DEA kiinnittivät huomionsa ja tekivät kaikkensa, jotteivat herättäisi näiden kiinnostusta. Ei käytetty aseita ja hankittu markkinaosuutta väkivallalla. Kamaa toimitettiin kaupungista toiseen pieninä annoksina ja kadulla kiinniotetulta diileriltä ei koskaan löytyyt kovin montaa grammmaa. Meksikosta tulleet nuoret miehet viettivät puoli vuotta yhdessä kaupungissa ja palasivat takasin Meksikoon. Eri kaupunkien solut vaikuttivat poliisille pitkään täysin toisistaan irrallisilta pikkupelureilta.

Xaliscolaiset tunsivat yleensä toisensa, mutta toimivat hyvin hajautetusti itsenäisinä soluina ja saivat heroiininsa useilta eri kotikylän ympäristön viljelijöitä. Bisnesmalli oli siinä mielessä valtaväestönkin kannalta hyvä, ettei nähty ammuskeluja ja reviirisotia, mutta ikävä tietysti siitä näkökulmasta, että laajentuminen onnistui helposti ja heroiiniin koukuttuneiden määrä kasvoi hiljaa ilman, että ihmiset ymmärsivät ongelman laajuutta.

Meksikolainen black tar-heroiini erosi myös valkoisesta jauheesta. Kama oli paljon puhtaampaa kuin mihin varsinkaan pikkukaupungeissa oli totuttu ja tämä jo sinällään oli aika kova myyntivaltti. Kun hallussa oli koko jakeluketju ja sen diilerit olivat kuukausipalkalla, ei kukaan yritättänyt laimentaa kamaa matkalla asiakkaille. Meksikosta tulleet pojat elivät aika spartalaisesti ja solun päämiehet pitivät huolta, etteivät nämä bilettäneet tai perseilleet kovasti. Tätä sai sitten tehdä kotona Meksikossa kun kuuden kuukauden urakka oli ohi. Xaliscon pojat eivät kuitenkaan luottaneet pelkästään ylivoimaiseen tuotteesensa vaan olivat asiakaspalvelijoita. Homma oli luotettava huumeiden kotiinkuljetuspalvelu. Narkkareita kohdeltiin kohteliaasti asiakkaina, sunnuntaina saattoi saada ilmaisen satsin ja uusien asiakkaiden esittelystä palkittiin. Jos joku meinasi lopettaa saatettiin tälle tuoda pari annosta ilmaiseksi. Kyynistä menoahan tuo oli, mutta toimi tehokkaasti ja osaltaan mahdollisti Xaliscon poikien menestyksen. Merkittävä tekniikka oli myös etsiä narkkareiden avustuksella methadonic-klinikoita. Narkkarit johtivat Xaliscon pojat toisten narkkarien luokse ja parhaimmillaan kaupungista toiseen.

Diilerit ymmärsivät markkinonnin merkityksen, eivät kuvitelleet nousensa Tony Montanaksi ja olivat tällä tekniikalla merkittävässä roolissa luomassa nykyistä Amerikan heroiiniepidemiaa. Monet päätyivät vankilaan Amerikaan mutta monet myös nousivat Meksikon ryysyköyhälistöstä länsimaiseen keskiluokkaan ja rahaa valui myös koko kylään joka nousi Meksikon varakkaimpien alueiden joukkoon. Kyseessä oli ehkä jopa erityisen hyvin trumpilaiseen narratiiviin sopiva tarina. Meksikoilaiset tulevat ja tuhoavat Amerikan pikkupaikkakunnat hirvittävällä heroiinivyöryllä ja vievät voittonsa kotikyläänsä.

Free to choose?

Monien aineiden tapaan opiaatit vievät käyttäjänsä jatkuvalle matkalle taivaan ja helvetin välille, mutta vielä usempia muita aineita rajummin. Kivun lievityksen graalin maljaa ei taida olla olemasassa ja vahvojen kipulääkkeiden kohdalla riippuvuuden riski taitaa aina olla olemasa. Kirjan loppupuolella kerrotaan myös roistojen pyorittämiä kipuklinikoita ja opiaattien väärinkäyttöä vastaan taisteellesta ohiolaislääkäristä, joka eli elämänsä viimeiset kuukaudet syöpään kuolevana, mutta kivusta vapaana. Opiaateille siis on paikansa, mutta Amerikan 2000-luvun opiaattiepidemiaa katsottaessa on vaikea ajatella, etteikö tälläisia aineita pitäisi säädellä tiukasti. On vaikea kuvitella mitään orjuuttavampaa asiaa kuin heroiinieaddioktio. Laiskat yltäkylläisyyden keskellä eläneet teinit eivät viitsineet siivota aiemmin edes omaa huonettaan, mutta kävelivät viisi kilometriä lumimyrkyssä, jotta saisivat välttämättömän fiksinsä.

Olen monessa suhteessa hyvin liberaali ja kannatan nykyistä vapaampaa huumelainsäädäntöä ja esimerkiksi Narconomics-kirjasta kirjoittaessani mainitsin tuntevani päihdekeskusteluissa sympatiaa libertaareja kohtaan.  Tämän kirjan ja VOX:n aihetta käsitellään podcast-jakson jälkeen olen kuitenkin taas hieman skeptisempi voimakkaan liberaalia huumepolitiikka kohtaan. Kun jotain ainetta saa laillisesti valmistaa suuryritykset lähtevät mukaan sekä markkinoivat ja lobbaavat tuottettaan voimakkaasti. Kannabiksen tapauksessa tämä ei ole niin vaarallista, mutta Oxycontonin tapaisilla tai sitä vielä voimakkaammilla aineilla pystytään jo tekemään melkoista tuhoa.

Kuvahaun tulos haulle pill mill

I no longer judge drug addicts, I no longer judge prostitutes.

Monet vaikenivat pitkään häpeän takia lähipiirissään tapahtuneista huumekuolemista. Kirjan alussa isoäiti kertoilee nähneensä lapsenlapsena kärsimyksen ja kuinka hän ei enää tuomitse ihmisiä. Sikäli kun tällä järjetöntä tuhoa tehneellä epidemialla on mitään positiivisia vaikutuksia, niin ehkä se jossain määrin saa eri ryhmistä tulevat ihmiset ymmärtämään paremmin toisiaan. Opiaattiepidemian ratkaiseminen saattaa olla niitä harvoja asioita Nyky-Amerikassa, jossa republikaaneilla ja demokraateilla saatta olla mahdollisuudet löytää toisensa. Vuosi 2016 oli ymmärtääkseni jälleen uusi opiaattikuolemien huippuvuosi. Vaikka pahimpia pill millejä alettiin pistää kiinni jo vuosia sitten ja ongelmasta puhutaa nyt laajasti, on ongelma jo niin laajalle levinnyt, että sen kanssa joudutaan elämään pitkään. Yksi terveydenhuoltouudistuksen  alakohta onkin  ehkä se, miten suhtaudutaan opiaattikoukussa oleviin.

Quinonesin kirja oli mielenkiintoinen sukellus synkkään aiheeseen ja ehkä laajemminin tiettyihin Amerikan irvokkaimpiin piirteisiin. Dreamland koostui lyhyistä kappaleista, jotka käsitteleivät vuorotellen meksikolaisia diilereitä sekä amerikkalaisia lääkäreitä, poliiseja, virkamiehiä, narkkareita ja kuolleiden läheisiä. Tässä mielessä se oli hyvin helppolukuinen ja lyhyiden lastujen kautta rakentui monipuolinen kuva tästä tragediasta. Kirjaa voisi joiltain osin melkein kuvailla jonkinlaiseksi rikosjännäriksi, joka kuitenkin perustuu tositapahtumiin. Ehkä pain managment-liikkeen historiaa käsiteltiin omaan makuuni tarpeettoman pitkästi, vaikka se kokonaisuuden kannalta olikin merkittävä juttu.

Lisää aiheesta

Huumeiden taloustiedettä – Narconomics, Tom Wainwright

Sam Quinonesin blogi

Sam Quinones kirjastaan Econtalk-podcastissa




Sam Quinones WTF-podcastissa

VOX:in podcast Opiaattiepidemiasta

John Oliver Opiaattiepidemiasta

 

Iljettävä homot ja Pride-kokemus 2017

Kävelin asemalle ja huomasin matkalla, että parin kuppilan eteen oli pistetty sateenkaariliput. Asemalla huomasin myös kasan porukkaa, joiden seksuaalisesta suuntautumisesta uskaltaisin tehdä aika varmoja arvioita puhtaasti ulkonäön perusteella. Junaan astuttuani googlailin ja selvisi että kotikaupungissani on juuri startannut Pride-viikko.

Olen ollut koko pienen elämäni passiivisen innoton homojen oikeuksien tukija. En ole itse satunnaisia arkielämän keskusteluja lukuunottamatta pistänyt millään lailla tikkua ristiin homojen oikeuksien puolesta ja koko transgenderblender-skene on mennyt minulta aika täydellisesti ohi. Pride-kulkueen kaltaiset masatapahtumat ovat ylipäätän asioita, joita tuppaan välttelemään. Vähemmistöjen oikeuksista huolehtiminen on kuitenkin sinällään tärkeä juttu, ja seksuaalivähemmistöjen asema aika hyvä mittari kertomaan laajemminin yhteiskunnan suvaitsevaisuuudesta ja asenteista. Jotenkin minulle seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoinen aseman pitäisi nykytilanteessa olla autommattinen asia, jonka erityiseen huomiomiseen ei edes pitäisi olla tarvetta. Tämä ei toki todellisessa elämässä pidä paikkaansa ja siksi seksuaalivähemmistöjen asemasta huolehtiville liikkeille on oma paikkansa.

Varsinkin esimerkiksi Yhdysvalloissa, mutta myös muualla seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat kasvaneet suureksi symboliseksi taisteluksi liberaalien ja konservatiivien välillä. Konservatiiveilla on tämän seurauksena sitten tapana sanoa, että liberaalit keskittyvät vain melko pienten vähemistöjen aseman edistämiseen eivätkä välitä tärkeämmistä isoista kysymyksistä. Argumentti olisi uskottavampi jos konservatiivit eivät itse käyttäisi niin paljon aikaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien blokkaamiseen. Kaikkien kannalta olisi varmaan parempi jos ne epäolennaiset homojen oikeudet pistettäisiin kuntoon ja voitaisiin sitten keskittyä niihin tärkeämpiin asioihin. Käytännössä monet konservatiiviset toimijat kuitenkin keräävät paljon ääniä vetomalla ihmisen primitiivisiin iljetysreaktioihin.

Konservatiivisesti suuntautuneet ihmiset saattavat helposti sanoa, että jonkinlainen iljetys on biologisessa tai evoluutipsykologisessa tarkastelussa ihmiselle luonteva reaktio. Luulen että tämä pitää jollain tasolla jopa paikkansa ja voin myöntää, että välillä jonkinlainen selkäydinreaktioni mielestäni härskiin homoiluun ja varsinkin transuiluun on tietynlainen iljetys. Kykenen heti ajattelemaan, että se on virheellinen ajattelutapa, tai sillä ei missään nimessä ainakaan voi perustella näiden ihmisten oikeuksien rajoittamista, mutten usko että millään koulutuksella onnistuisin täysin irtaantumaan siitä primitiivisestä inhosta joka minussa saattaa välittömästi syntyä. Mutta samalla tavalla kuin primitiivinen selkäydinreaktioni esimerkiksi työelämässä olisi kutsua toista osapuolta idiootiksi tai pahimillaan lyödä tätä turpaan, niin myös homoilun kohdalla ei pitäisi antautua ensimmäisten tunteiden vietäväksi, tuoda niitä näkyvästi esiin, tai edes tukea kulttuuria, jossa ei pyritä välttämään ensimmäisiä vihamielisiä primitiivisiä tunnereaktioita.

Omaan löyhästi liberalistiseksi mieltämääni ajatteluun kuuluu nimenomaan refletio ja se ettei heittäydy ensimmäisten tunteiden vietäväksi. Se että jokin olisi biologian pohjalta luonnollista on minusta vielä todella huono argumentti yhtään millekään. Tuskin tulen tulevaisuudessakaan osallisumaan prideihin tai mitenkään aktiivisesti etsiytymään toimintaan seksuaalivähemmistöjen edustajien tai niiden asiaa ajavien ihmisten kanssa. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että seksuaalivähemmistöjen oikeus toteuttaa itseään vapaasti symboloi ja niitä asioita, joiden ansiosta kaikilla ihmisillä vapaus ja mahdollisuudet elää onnellisesti haluamallaan tavalla .Cheers!