Hajatuksia rajoista ja Katalonian äänestys itsenäisyydestä

Barcelona nousi terrorismin myötä ikävällä tavalla isosti uutisiin puolisentoista kuukautta aiemmin kuin arveltiin. Kataloniassa nimittäin järjestetään 1.10 kansanäänestys itsenäisyydestä. Hiljaisempana vaalivuonna tämä tapahtuma olisi varmaan kerännyt jo hieman enemmn mediahuomiota.

Katalonian kannalta kyse on sekä rahasta että historiasta ja identiteetistä. Katalonia on Baskimaan ja Madridin ohella Espanjan taloudellisesti parhaiten toimeentulevia alueita. Jos Kataloniasta lähtisi vähemmän rahaa Madridin kautta maan köyhemmille alueille, niin katalonialaisilla itsellään olisi enemmän rahaa käytettävänään. Tietysti itsenäistymisellä voisi olla myös taloutta epävakauttavia vaikutuksia  jos suhteet Espanajan suuntaan heikkenevät kovasti ja bisnekset muun Espanjaan suuntaan eivät suju ihan yhtä sutjaakkaasti kuin ennen.

 

Kuvahaun tulos haulle spain nuts gdp

 

Kyse on kuitenkin myös identiteetistä. Francon aikana katalaanin puhujia suorastaan vainottiin, mutta tuon jälkeenkään katalonialaiset eivät olleet täysin tyytyväisiä siihen, miten Madrid on heitä kohdellut.

En ole kovin hyvin sisällä Espanjan meiningeissä enkä tiedä a) Kuinka todennäköistä itsenäistyminen on, edes siinä tapauksessa, että enemmistö katalaaneista äänestäisi sen puolesta b) Kuinka hyvä asia Katalonian itsenäistyminen olisi Euroopan, Espanjan tai välttämättä edes Katalonian itsensä kannalta. En tunne Espanjan sisäistä tilannetta kummoisellakaan tavalla mutta tähän caseen ja rajoihin liittyy kuitenkin ihan mielenkiintoisia keskusteluja, joissa jotkut normaalit asemat heittävät vähän häränpyllyä.

Kovasti nationalimista diggaavat tyyypit eivät tunnu usein pitävän itsenäisyyttä hamuavien alueiden nationalismita, koska ne muistuttavat, että nykyiset kansallisvaltiot eivät ole mitään luonnollisia yksikoitä. Nykyiset kansallisvaltioiden rajat eivät ole kiveen hakattu totuus maailmasta ja keinotekoisten kansallisvaltioiden sisälläkin on monenlaisia alueellisia kiistakysymyksiä.  Monessa tapauksessa Euroopassa kiistakysymysten maantieteelliset rajalinjat kulkevat enemmän kansallisvaltioiden sisällä kuin niiden välillä.

Tilanne on samankaltainen myös Yhdysvalloissa, jossa on erikoinen fiksaatio osavaltioiden oikeuksiin. Tai siis ymmärrän oikein hyvin, että varsinkin suuressa maassa tietyistä asioista on parempi päättää paikallistasolla. Mutta ovatko 1800-luvulla vedetyt pyhät  osavaltioiden rajat tässä kohtaa taas se paras aluejako kun syvässä etelässäkin Hillary pieksi Trumpin kaksinumeroisella marginaalilla lähes kaikissa vähän isommissa kaupungeissa.

Kosmopoliittisemmin suuntautuneet ihmiset saattavat kannattaa Katalonian, Skotlannin tai vaikkapa Kurdistanin itsenäistymistä juuri sen takia, että rajojen muuttaminen muistuttaa nykyisten kansallisvaltioiden olevan sosiaalisia konstruktioita, joiden rajoja on mahdollista myös muuttaa.

Toisaalta joku voi sanoa, että tässä heittää hieman häränpyllyä tämän porukan normaalisti nihkeämpi suhtautuminen nationalismiin. En pidä tätä suoranaisena oksymoronina.  En kuitenkaan osaa antaa selkeää vastausta, missä tapauksessa tietyn alueen sisällä olevan pienemmän alueen itsenäistyminen olisi hyvä asia, jos enemmistö alueen ihmisistä tätä haluaa ja milloin ei.

Erityisesti lukeneemmat konservatiivit ovat tämän vuosikymmenen aikana naureskelleet (ehkä hieman turhankin naiiviksi karikatyrisoidulle) Fukuyaman ajatukselle liberaalin demokratian lopullisesta voitosta ja historian lopusta. Minusta on kuitenkin hieman samalla tavalla naiivia ajatella, että nykyisten kansallisvaltioiden rajat olisivat totuus maailmasta. Jossain määrin pidän eritasoisten rajojen luovaa tuhoa ja uudelleenpiirtelyä oikein tervetulleena asiana.

Väistämätön vihreä tulevaisuus – Pikakommentti gallupista

Kirjoittelin ennen vihreiden puoluekokousta, että puolueella saattaisi olla kahden vuoden päästä pienet saumat jopa pääministeripuolueeksi asti ja nyt pari kuukautta myöhemmin tuo ei näytä enää edes niin pieneltä saumalta. Tänään julkaistussa gallupissa vihreät on noussut jo Suomen toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja kannatus on 17,6%. Olen ajatellut, että vihreillä on realistiset mahdollisuudet nousta suurten puolueiden joukkoon, mutten ajatellut, että se tapahtuisi näin nopeasti. Ihan muutama juttu, jotka mielestäni selittävät parhaiten vihreiden nousua.

Pidän SDP:n ja  Euroopan vasemmistolaisten valtapuolueiden yleistä kriisiä tärkeimpänä yksittäisenä selityksenä vihreiden nousulle. SDP:n kannatus on nuorempien ja jo varhaiskeski-ikäistenkin keskuudessa valtavasti eläkeikäisiä matalampaa. Monet syyttivät kohtuuttomasti Jutta Urpilaista SDP:n epäonnistumisista, mutta nyt on nähty Äijä-Rinteen myötä, että ongelmat ovat paljon syvemmällä.

SDP ei yksinkertaisesti puhuttele lähellekkään samalla tavalla minun ikäluokkaani. Monet kuitenkin tuntevat sympatiaa jonkinlaiseen sosiaalidemokraattiseen arvomaailmaan, mutta näkevät perinteisestä demarimenosta eroavat keinot paremmiksi. Jollain lailla keskusta/keskustalvasemmistolaisilla puolueilla on myös muualla  nyt mahdollisuudet ryövätä itselleen paljon demarien kannatusta vihreiden ja Macronin liikkeen tapaan.

Vihreät on onnistunut melko menestyksekkäästi brändäämään itsensä kaupunkilaisten puolueeksi. Sen edustajat ovat usein muiden puolueiden edustajia paremmin kartalla kaupunkisuunnitteluun liittyvistä kysymyksistä. Kyse on kuitenkin myös identiteettipolitiikasta ja 2000-luvun uusi uljas urbanismi on elämäntapa, jota vihreät edustavat ja saavat tällä mukavasti ääniä sekä oikealta että vasemmalta. Vihreät on onnistunut yllättävänkin tehokkaasti monipolisoimaan tämän lohkon itselleen ja menee vielä vuosia ennen kuin muut puolueet pystyvät haastamaan vihreitä tässä, vaikka ne nyt välittömästi pistäisivät paukkujaan tähän asiaan.

Luulen että Suomessa persujen nousu tämän vuosikymmenen alussa ja viime vuosina nähty nationalistisen taantumukselliston nousu ympäri maailmaa herättävät vastareaktioita ja vihreät ovat puhuneet kiistattoman selkeästi liberaalin demokratian ja euroopplaisten arvojen puolesta. Nationalistisen taantumukselliston nousu aiheuttaa väkisinkin jonkinlaisia vastareaktioita ja vihreät on tainnut onnistua ottamaan tuosta hyvän siivun itselleen.

Voi hyvin olla, että vihreiden kannatus lähtee jossain vaiheessa taas hieman laskuun, mutta puolueella on tällä hetkellä päällä momentum ja useat kehityskulut satavat laariin. Näiden ansiosta vihreät näyttää väistämättä  olevan tulevaisuudessa puolue, jonka kannatus vakiintunee reilusti päälle kymmeneen prosentiin.

Trumpin leimahduspiste

Sanotaan nyt se ilmiselvä alkuun. Donald Trumpin kannatus on käsittämättömän korkealla tasolla suhteessa siihen, minkälaistä töhöilyä miehen touhu on ollut virkaanastumisen jälkeenkin. Edelleenkin reilusti yli kolmannes amerikkalaisista antaa tukensa Trumpille. Tämä on tietysti liberaalista näkövinkkelistä huolestuttavaa. Toki osittain on kyse siitä, että vaikka hieman inhottaisikin, niin republikaanit seisovat omien takana, jotta yleinen mielipide ei muuttuisi liian negatiiviseksi ja kongressissa päästään runnomaan läpi omia juttuja. Partisanship is hell of a drug…

Toisaalta voidaan kuitenkin sanoa, että Trumpin kannatus on äärimmäisen matalalla tasolla jos sitä verrataan kehen tahansa muuhun Yhdysvaltain presidenttiin näiden virkakauden alkupuolella. Toinen pointti on, että jos seurataan esimerkiksi Fiverhityeighin agregaattidataa, voidaan sanoa että Trumpin kannatus on ollut koko virkakauden kestävässä tarkastelussa hitaassa laskussa.

Varsinkin nykyisessä äärimmäisen polarisoituneessa ilmapiirissä Trumpilla on varmasti oma ydinkannattajaryhmänsä, joka tosiaan kannattaisi häntä missä tilanteessa tahansa. I could stand in the middle of Fifth Avenue, shoot somebody and not lose any voters. Nykyisissä Trumpin tukijoissa on kuitenkin myös sellaisia perusrepublikaaneja, jotka voivat ja ovat ehkä jo aika lähellä kääntyä häntä vastaan.

Jos nyt otetaan vähän väsynyt Suomi-vertaus, niin persujen sisällä kupli aina vuodesta 2010 lähtien, mutta erimielisyydet ja henkilöriidat kärjistyivät vasta kun Halla-aho nousi puolueen johtoon, mutta tuon jälkeen tapahtumat etenivät hirvittävällä vauhdilla. Luultavimmin myös Trumpin kohdalla käy jossain vaiheessa näin. Tämän ei välttämättä tarvitsisi johtaa virkavirhesyytteseen/erottamiseen tms., mutta vaikea nähdä miten kiukutteleva Trump suostuisi edes oman puolueensa painostuksen alla astumaan sivurooliin ja viettämään presidenttikautensa loppupuolen nykyiseen verrattuna hiljaiseloa.

Trumpin kohdalla tuntuu edelleen, että vähän mitä tahansa voi tapahtua. En pitäisi valtaisana ihmeenä vaikka mies saataisiin jotenkin potkittua pois palliltaan jo tämän vuoden puolella. Todennäköisimmin nykyinen perseily jatkuu kuitenkin vielä jonkin aikaa. Mutta jos Trumpin kannatus pysyy nykytasolla tai jatkaa hidasta laskuaan ei republikaanipuolue voi katsoa enää sivusta tilannetta, jossa kannatus laskee, vaalit lähestyvät ja Trump vain jatkaa töhöilyään.

Pitkään erilaisten Trumpin käsitämmättömien tekemisten jälkeen ajateltiin, että tämän täytyy nyt olla se linja, joka yli hän ei voi enää astua ilman seurauksia. En itsekkään enää usko, että käytännössä mikään yksittäinen skandaali tai töhöily romahduttaisi Trumpin, mutta pidemmän päälle nuo päivittäiset idioottimaiset lausunnot vieraannuttavat tolkullisempia republikaaneja ja kun Trumpilla alkavat oikeasti loppua ystävät, niin valkoisen talon musta joutsen muuttuu rammaksi ankaksi, tai lentää sieltä ulos.

Vitustako näitä nyt oikeasti ennustaa, mutten mitenkään kykene näkemään, että Trump tai edes Trump-henkinen republikaani pystyisi voittamaan vaaleja kolmen vuoden päästä.

Suomen presidentinvaalit 2018 ja SDP:n presidenttiehdokas

SDP ilmoitti viime viikolla kolme nimeä, jotka lähtevät kisaamaan puolueen presidenttiehdokkuusta: Maarit Feldt-Ranta, Tuula Haatainen ja Sirpa Paatero. Presidenttiehdokkaasta järjestetään jäsenäänestys elokuussa ja lopullinen ehdokas on selvillä syyskuun alussa. Tämä uutinen meni minulta viime viikolla kokonaan ohi ja huomasin sen vasta nyt kun huvin vuoksi googlailin, että ketkäs kaikki ovat jo ilmoittautuneet presidenttiehdokkaiksi. Eli varmistununeita presidenttiehdokkaita ovat tällä hetkellä Sauli Niinistö, Pekka Haavisto, Matti Vanhanen, Merja Kyllönen ja Nils Torvalds. Muutama kommentti tämänhetkisestä tilanteesta:

  • Paavo Lipponen floppasi pahasti viime vaaleissa ja nyt SDP:ltä ei näyttänyt löytyvän halukasta raskaan sarjan ehdokasta. Urpilaista ja sen jälkeen jopa Heinäluoma taidettiin toivoa, mutta näitä ei homma napannut. Ulospäin homma on näyttänyt aika sekavalta.
  • Kukaan näistä potentaalisesta presidenttiehdokkaasta (Feldt-Ranta, Haatainen, Paatero) ei taida herättää suuressa yleisössä innostusta ja tällä hetkellä näyttää että nousu toiselle kierrokselle olisi melkoisen työn takana. Omissa mielikuvissani tämä kolmikko kuvastaa hyvin nyky SDP:tä. Silleen ihan ok, mutta hajuton ja mauton eikä kykene tarjoamaan mitään uutta tai vastauksia tulevaisuuden haasteisiin.
  • Presidentinvaalit näyttivät pitkään aika tylsältä tapahtumala ja jos mietitään vain lopullista voittajaa, niin kisa näyttää edelleenkin vähän tylsältä. Vaikea nähdä että kukaan kykenisi syrjäyttämään Sauli Niinistöä, mutten usko että homma kuitenkaan ratkea vielä ensimmäislellä kierroksella
  • Presidentinvaaleja luonnollisesti vatvotaan isosti mediassa ja hyvin näkyvyyttä saavat ehdokkkaat tuovat huomiota myös puolueellenen. Tietysti varsinkin toiselle kierrokselle pääsevä ehdokas saa paistatella parrasvaloissa
  • Kepun uuniperuna Vanhanen on monessa mielessä ihan osaava mutta tylsä peruspolitiikko, jolla hyvät mahdollisuudet toiselle kierrokselle, mutta tuskin pystyy missään tilanteessa luomaan taakseen valtaisaa hypeä.
  • Seksi-Peksi Haavistolla on suht laaja tuki ja hyvät mahdollisuudet toiselle kierrokselle, mutta saa nähdä jaksavatko ihmiset hypätä toista kertaa yhtä suurella innolla Haaviston taakse. Vihreillä on kuitenkin tällä hetkellä hyvä momentum päällä ja juuri nyt Haavisto näyttää jopa todennäköissimmältä hahmolta pääsemään toiselle kierrokselle
  • Perussuomalaisten hajoaminen toi myös hieman lisämielenkiintoa presidentinvaaleihin. Toisaalta kamppanjointi ei ole ihan ilmaista, mutta vaikea uskoa, etteivätkö molemmat ryhmät haluaisi käyttää tämän mahdollisuuden saada näkyvyyttä.
  • Erityisesti Sinisen Tulevaisuuden porukalle tämä olisi hyvä paikka profilitoitua ja tehdä selväksi mitä puolue edustaa. Voisi kuvitella että Sampo Terho lähtisi ehdokkaaksi. Tynkäperussuomalaisetkin varmaan asettavat ehdokkaan ja tällä hetkellä katseet taitavat keskittyä Laura Huhtasaareen
  • Sokerina pohjalla on tietysti vielä vanha konna Paavo Väyrynen. Yrittääkö Paavo Lähteä hämmentämää soppaa vielä kerran

Ehkä näissä vaaleissa olennaisimmat kysymykset ovat, kuka päätyy toiselle kierrokselle Niinistöä vastaan, kantaako Haavisto-ilmiö vielä toista kertaa, jatkuuko SDP:n kriisi ja miten hajonneiden perussuomalaisten kaksi ryhmittymää profiloituvat näissä vaaleissa.

Vastakkainasettelun aika on nyt? – Huhtasaari ja Maarit Feldt-Ranta

 



 

Hän kävelee vetten päällä!

Emmanul Macronin en Marche otti valtaisan jytkyvoiton myös Ranskan parlamenttivaaleissa napaten 350 paikkaa ja saaden yksinään absoluuttisen enemmistön kansalliskokouksessa. Paikkamäärä jäi hieman pienemmäksi kuin viikko sitten parlamenttivaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen monet arvioivat, mutta tulos on kuitenkin käsittämättömän hyvä liikkelle, joka starttasi vasta vuosi sitten.

Macron on osaltaan palauttanut monien ihmisten uskon tolkkulisen politiikan mahdollisuuksiin. Kyse ei pelkästään siitä, että nationalistinen taantumuksellisto on onnistuttu lyömään kunnolla, vaan siitä että Macron tulee perinteisten puolueiden ulkopuolelta ja on näyttänyt monille kuinka perinteisiä valtapuolueita voidaan haastaa myös muista suunnista. Macron on toisaalta talousasioita ymmärtävä pragmaatikko, joka on kuitenkin onnistunut luomaan liikeelleen suurta yleisöä puhuttelevan tarinana. Liberaali pragmaattisuus on onnistuttu muotoilemaan jopa jonkinlaisen ideaalin muotoon.

Varsinkin monet keskustaliberaalit liikkeet ympäri Eurooppa ja maailmaa yrittävät  nyt ottaa mallia Macronista. Macronin nousu on monila tavoilla aika käsittämätön tapahtuma.  Yleinen ilmapiiri on Ranskassa toiveikkaampi ja positiivisempi. Macronilla on nyt päällä älytön momentum ja hänellä on vahva mandaatti toteuttaa tavoitteitaan. Paljon on puhuttu työelämän reformien tarpeellisuudesta ja toisaalta siitä, kuinka Macron joutunee melkoisiin tappeluihin ammattiyhdistysliikkeiden kanssa. Macronilla on tällä hetkellä takanaan niin valtava tuki, että tästä hetkestä eteenpäin ei voi oikein mennä kuin alaspäin. Media odottaa tilaisuutta repiä yhtäkkiä tyhjästä valtaan noussut kultapoika alas ja varsin laajalta pohjalta muodostetun En Marchen ihmiset joutuvat miettimään miten sovitetaan kaikki näkemykset yhteen.

Olen lueskellut viime aikoina hitaasti Nick Cleggin muistelmateosta Britannian vuosien 2010-2015 koalitiohallituksesta. Cleggmanian ja Macronmanian nopean nousun välillä voi nähdä muutamia yhteläisyyksiä. Macron on kuitenkin todistettavasti Machiavellinsa lukenut ja nopeasta valtaannousustaan huolimatta saattaa hallita kovat valtapelit Cleggiä paremmin, enkä usko että Macronin kohdalla nähdään ainakaan samanlaista viiden vuoden alamäkeä kuin Cleggillä. Nyt pitäisi kuitenkin saada omat reformit läpi ja kyetä täyttämään riittävän hyvin ihmisten kohtuuttoman korkeat odotukset. Toivon vilpittömästi että Macron onnistuu.

 

Vihreät, puheenjohtaja ja kasvu pääministeripuolueeksi

Refleksiisivesti ajatellen olen aatemaailmaltani varmaan monilla tavoilla aika tyypillinen ikäluokkani ja viiteryhmäni edustaja. Tosin olen myös aika tietoisesti pyrkinyt välttelemään kaikenlaisia ismejä ja olen ehkä liian kyyninen, että kykenisin olemaan oikeasti osa minkäälaista poliittista liikettä. Ylipäätään olen yllättävän usein löytänyt itseni esittämässä kriittisiä kommentteja  ympärilläni olevan ryhmän konsensusta kohtaan riippumatta siitä, mikä se ryhmän sisäinen totuus on. Jollain kevyen kyöstipöystimaisella tavalla minun on myös kovin vaikea sitoutua minkään sinänsä hyvän ja kannatettavan liikkeen taakse.

Ylläoleva kuvastaa myös suhtautumistani vihreisiin. Olen nyt 10 vuotta kaikissa täysikäisyyteni aikana Suomessa pidetyissä vaaleissa äänestänyt vihreiden ehdokasta ja näin luultavasi teen tulevaisuudessakin. Silti minun on aikalailla mahdotonta kuvitella liittyväni puolueeseen tai välttämättä edes olevani juuri missään suorassa kontaktissa sen kanssa. Satunnaisissa kohtaamisissani vihreiden kanssa esitän helposti jossain määrin kyynisiä kommentteja maailmanparantamisesta tai siitä, etteivät nämä aina uusurbanismi-innostuksessaan aina tavoita kaupunkikehityksen emergenissistä luonnetta.

Kuvahaun tulos haulle osmo soininvaara

Toisaalta kuplani ulkopuolella huomaan myös usein näkeväni täysin kohtuuttomia ja todellisuudesta irtaantuneita nettikirjoituksia, joissa monet syyttävät vihreitä milloin mistäkin ja tällöin saatan kyllä täräyttää takaisinkin. Vihreät on minulle puutteistaan huolimatta yksinkertaisesti vähiten huono puolue. Koen jollain tasolla ekologista maailmantuskaa, pidän suuresti puolueen egalitarisesta mutta myös nykyistä markkinataloutta ymmärtävistä linjauksista, olen hyvin vahvasti arvoliberaali, ja lasken suureksi plussaksi sen, että kepulandiassamme on myös vähemmän negatiivisesti kaupunkeihin suhtautuva puolue.

Vihreitä ja erityisesti Ville Niinistöä on nyt oppositiovuosina syytetty populismista, eikä täysin syyttä. Toisin kuin tietyn aatemaailman ihmiset, ymmärrän kuitenkin että politiikassa on tiettyjä peruslakeja. Hallituksessa tehdään vesitettyjä ja katkeriakin kompromisseja kun taas oppositiossa syytellään hallitusta huonoista säistäkin ja luvataan kaikkea hyvää kaikille. Sivistynyt käytös ja kompromissien tekeminen sekä ryhmän sisällä että ulkopuolisten kanssa on minulle jonkinlainen liberaalin perusperiaate, johon ihannettaan etsivät  sankarit eivät kykene. Vihreiden huominen puoluekokous tulee myös tältä osin eroamaan aika paljon viime viikonloppuna Jyväskylässä nähdystä showsta.

Vihreillä on nyt todella hyvin momentum puolellaan. Nousua suureksi puolueeksi povattiin jo 10 vuotta sitten, mutta 2011 oli kova takapakki vihreälle liikkelle ja sai monet arvioimaan vihreiden tulevaisuutta ehkä epärealistisenkin negatiivisesti. Vihreillä on 2019 vaaleissa hyvät mahdollisuudet nousta suurten puolueiden joukkoon ja saada yli 15% kannatus. Pääministeripuolueeksi nouseminen tuntuisi vielä hieman epätodennäköiseltä, mutta ei sekään mahdotonta ole. Vihreillä on keskipitkällä aikavälilä potentiaalia nousta todella korkeallekin, mutta vaikea sanoa, miten hyvin tuo potentaali realisoituu.

Nopealla puheenjohtajaehdokkaiden skannauksella diggaisin ehkä eniten Olli-Poika Parviasesta ja minulla on myös sympatioita Maria Ohisalolle joka voisi monessa suhteessa olla hyvä symboli vihreille. En ole varma onko kahden kärkiehdokkaan välillä kovinkaan suuria eroja, mutta ehkä Touko Aaltoon olisi hieman vaikeampaa projisoida pahimpia sterteotypioita ja tuon ansiostsa hän olisi vähän Emma Karia parempi valinta puolueen johtoon. Kun puheenjohtajaehdokkaiden välillä ei kuitenkaan ole valtaisia eroja, niin en usko, että tällä valinnalla olisi valtaisia vaikutuksia vihreiden suosioon.

Liberaalidemokraatit ja Britannia – Between the Extremes

 

Yleisessä keskustelussa vaalivuoden 2017 nähtiin jatkavan edellisen vuoden trendiä ja nationalistisen taantumukselliston arvioitiin nousevan aivan uudella tavalla vallan kahvaan monissa Euroopan maissa. Näin ei kuitenkaan käynyt Hollanissa tai Ranskassa ja Suomessakin perussuomalaiset saivat todella surkean vaalituloksen. Euroopassa nähtiin jopa varsin makea vastaisku Emmanuel Macronin noustua valtaan, mutta myös Suomen ja Hollannin vaaleissa keskustaliberaalit voimat saivat varsin mukavan vaalituloksen.

Britanniassa tilanne näyttää monessa suhteessa erilaiselta. Brexit oli toki valtaisa voitto nationalistiselle taantumuksellistolle, mutta perinteinen kaksipuoluejärjestelmä on kuitenkin pysynyt kasassa ja Faragen UKIP uhkaa kuihtua kokonaan pois. Britanniassa keskustaliberaaliin liikkeen suuri nousi nähtiin jo 10 vuotta sitten, mutta liberaalidemokraattinen puolue menetti rajusti kannatustaan vuoden 2015 vaaleissa oltuaan tätä ennen Toryjen apupuolueena hallituksessa.

Kuukausi sitten spekuloitiin, että brexitin vastustamisella ja Labourin kriisin avulla liberaalidemokraatit saattaisivat pystyä nostamaan kannatustaan jälleen. Nyt viikko ennen vaaleja näyttäisi galluppien perusteella, että puolueen kannatus tuskin nousee kovin rajusti. Tämä on sääli sillä Liberaalidemokraateilla olisi nyt paikka iskea Macronin liikkeen tapaan perinteisen valtapuolueiden väliin. Jos minulla olisi Britanniassa äänioikeus, niin ei olisi todellakaan vaikeuksia valita äänestämääni puoluetta. Kuten aika usein, olen tässäkin asiassa The Economistin linjoilla.

No party passes with flying colours. But the closest is the Liberal Democrats…

They are more honest than the Tories about the need to raise taxes for public services; and more sensible than Labour, spreading the burden rather than leaning only on high-earners. Unlike Labour they would reverse the Tories’ most regressive welfare cuts. They are on the right side of other issues: for devolution of power from London, reform of the voting system and the House of Lords, and regulation of markets for drugs and sex…

The true liberals in the party jostle with left-wingers, including Tim Farron, who is leading them to a dreadful result. But against a backward-looking Labour Party and an inward-looking Tory party about to compound its historic mistake over Brexit, they get our vote…

Labour has been on the brink of breaking up since Mr Corbyn took over. If Mrs May polls badly or messes up Brexit, the Tories may split, too. Many moderate Conservative and Labour MPs could join a new liberal centre party—just as parts of the left and right have recently in France. So consider a vote for the Lib Dems as a down-payment for the future. Our hope is that they become one element of a party of the radical centre, essential for a thriving, prosperous Britain.

 

Trump ja E-sana

Olen viime kuukausina miettinyt monta kertaa, että voisi kirjoittaa lyhyesti Trumpin tekemisistä ja Amerikan tapahtumista, mutta tullut toistuvasti johtopäätökseen, ettei minun ole mitään järkeä kommentoida Trumpin ympärillä pyörivää mylläkkää ilman riittävää etäsyyttä. Muutamia viikkoja sitten kuuntelin varmasti tusinan eri median keskustelut Trumpin 100 ensimmäisestä päivästä.  Tuosta aiheesta voisi kirjoittaa monenlaista, mutta hieman helpottava johtopäätökseni oli, että Trump on yksinkertaisesti vielä pahempi tohelo kuin arvelimmekaan ja ei siksi kykene saamaan aikaan sellaista tuhoa kuin pahimmisssa skenaarioissa mietittiin.

Viimeisten parin viikon aikana on tapahtunut kuitenkin pieni käänne. Koko Trumpin kausi on ollut yhtä töhöilyä ja media kiirehtinyt Trumpin tekemisestä toiseen ennen kuin edellistä töhöilyä oli ehditty edes raportoida loppuun. Nyt viimeisten viikkojen tapahtumien kohdalla kuitenkin alkanut ensimmäistä kertaa tuntua, että asiat alkavat todella kasaantua ja mediassa on alettu väläytellä myös E-wordia. Tuohon on vielä matkaa, mutta nyt tuntuu, että Trumpin tarinassa on tapahtunut jonkinlainen käänne. Saa nähdä mihin asti tässä voidaan vielä päätyä, mutta  Trumpin pelitila on alkanut kaventua ja republikaanien mahdollisuudet runtata politiikkansa läpi alkavat myös kärsiä.

Ikuisesti puhdas Israel – Meidän ihana maamme

Olen pari kertaa aiemminkin kirjoitellut tässä blogissa vähän Israelista (Start up nation ja Israelin historia) ja rohkenisin jopa sanoa, että minulla on kokonaisuutena suht positiivinen mielikuva Israelista. Hatikvah flashmob, Pyhän maan startup-skene, Superliberaali Tel Aviv ja ihan perusteltu arvio IDF:stä maailman moraalisimpana armeijana, ovat niiden asioiden joukossa, joita minulle tulee Israelia ajatellessa ensimmäisenä mieleen. Olen myös viime aikoina miettinyt, että haluaisin ehdottomasti joskus tulevaisuudessa vielä vierailla Israelissa. Keskityn tässä kirjoituksessa kuitenkin negatiivisempiin teemoihin ja kehityskulkuihin.

Kirjoituksen otsikon ensimmäinen osa viittaa hiljattain katsomaani dokumentin Forever Pure (Tässä 10 min tiivistys jostain dokumentin olennaisimmista kohdista), jonka nimi tulee jalkapallojoukkue Beitar Jerusalemin kannattajien katsomossaan esittämästä lakanasta. Banderollilla protestoitiin sitä, että joukkueesen oli hankittu kaksi muslimipelaaja. Beitar Jerusalem on jo pidempään ollut äärinationalistien kannattama seura, ja varsinkin monituhatpäiseltä päätykatsomolta äärikannattajineen on nähty aika kyseenalaista menoa.

Kuvahaun tulos haulle beitar forever pure

Tavallaan Beitarin kannattajat eivät toki eroa suuresti monien Euroopan maiden ultraryhmistä ja päätykatsomoista. Äärimmäinen kielenkäyttö, rasismi/etnisten ja alueellisten jännitteiden lietsominen ja pienimuotoiset väkivaltaisuudet ovat ihan normimeininkiä monissa Länsi-Euroopan katsomoissa, Itä-Euroopasta tai Etelä-Amerikasta puhumattakaan. Israelissa aina läsnäoleva konflikti yhdistettynä tuhatpäiseen mobiin huutamassa organisoidusti kuolemaa arabeille tuntuu kuitenkin hieman eri jutulta. Ja kuten seuran toimitusjohtaja banderollista totesi, “Poliittisista ajatuksistasi riippumatta, et voi käyttää tuollaista ilmausta jos olet juutalainen”. Minä en toki halua lähteä kertomaan, mitä juutalainen voi tai saa sanoa, mutta juutalaisten ja etnisyyden yhteydessä Ikuisesti puhdas, tuntuu todella perversiltä ilmaisulta.

Dokumentin keskivaiheilla sittemmin jo Israelin puolustusministeriksi noussut Avigdor Lieberman erehtyy maltillisesti taputtamaan Beitarin muslimipelaajan tekemälle maalille ja vieressä olevat Beitarin kannattajat huutavat, että missä ovat Liebermanin periaateet. Se mitä olen vähän seurannut Israelin politiikka, oli tuokin hieman hyytävä kohtaus. Kun Liebermanin kaltainen hahmo on onnistunut nousemaan jo Israelin puolustusministeriksi ja se että hänkään ei välttämättä miellyttä kovimman linjan kannattajia, kertoo jotain Israelin poliittisesta muutoksesta. Toki Israelista kertoo jotain sekin, että harva maan ulkopuolella on pystynyt esittämään sen terävämpää ja pistävämpää poliittista satiiria, kuin israelilaiset itse. Tämän postauksen otsikon jälkiosa viittaa Israelilaiseen satiiriohjelmaan, Eretz Nehederet (suom. Meidän ihana maamme)

Osittain politiikan muutosta on selitetty 90-luvulla maahantulleilla Venäjän juutalaisilla, jotka ovat muodostaneet myös Liebermanin kannattajien ydinjoukon. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen Alija oli määrällisesti todella merkittävä ja keikutti puolueiden valtasuhteita ja oli vähintään tärkeä osaselitys maan vasemmiston kriisille. Economist käsitteli uusimassa numerossaan pitkästi Israelia ja otsikoi yhden jutuista Right v far right. Israel on muuttunut etnonatiolastisemmaksi, juutalaisemmaksi, mutta vähemmän israelilaiseksi. Aiemmin mainitut Beitarin äärikannattajat ovat vähemmistö, mutta symboloivat kuitenkin Israelin muutosta ja sovinistisen nationalismin nousua.

Economist myös kirjoitti kuinka armeijan johtaviin asemiin on tullut koko ajan enemmän Ješiva-poikia, eivätkä sekulaarimmat israelilaiset ole erityisen innoisaan tästä kehityksestä. Mitä tapahtuukaan tulevaisuudessa jos nämä Ješiva-pojat ottavat aiempaa enemmän haltuunsa armeijan johtopaikkoja? Vaikka Israelilla on tietystä näkökulmasta selkeästi uskonnolliset juuret, niin esim. Ben-Gurionin visioissa Israelista oli tarkoitus muodostua nykyistä sekulaarimpi valtio. Ben-Gurion taisi kuitenkin esimerkiksi aliarvioida ortodoksijuutalaisuuden virheellisesti hiipuvaksi liikkeeksi. Vaikka Israelissa on aina ollut pinnan alla jonkinlaisia jännitteitä tuoreimpien maahanmuuttajien ja pidempää maassa asuneiden ryhmien välillä, näyttää että varsinkin 90-luvulta lähtien yhteiskunta on fragmentoitunut aiempaa enemmän.



Osatekijänä fragmentoitumiseensa on varmaan ollut myös tekninen kehitys. Armeijan spill over-efektinä Israel on maailman johtavaa maa kyberturvallisuuteen liittyvissä asioissa, mutta tämä näkyy myös monilla muilla teknologian aloilla. Israeliin virtaa valtavia määriä riskirahoitusta ja Tel Avin sekä San Fransicon välillä on jo suorat reittilennot. Kuitenkin ainoastaan kymmenisen prosenttia maan asukkaista on osa Startup nationia. Vielä 70-luvulla Israel oli yksi teollismaiden taloudellisesti tasa-arvoisimmista valtioista, mutta nyt se on muuttunut yhdeksi kaikkein epätasarvoisemmista. Israelin siirtymä oikealla ei tarkoita pelkästään sovinistisen nationalismin nousua, vaan todella rajua siirtymää kibbutzeista suorastaan raakaan markkinatalouteen. Esimerkiksi merkittäväksi keikkatalouden alustaksi kasvanut Fiverr on lähtöisin Israelista ja symboloi kyllä monilla tavoilla nykymaailman menoa.

Ensi kuussa kuuden pävän sodasta tulee kuluneeksi 50 vuotta. Rankan itsenäistymissodan jälkeen nopea marssi voittoon oli suorastaan euforinen kollektiivinen kokemus tilanteessa, jossa ihan perustellusti pelättiin uutta holokaustia. Nopean vihollisen lyömisen ja pienten tappioiden ohella Israel oli myös helppo nähdä sodan moraalisena osapuolena. Ja vaikka edelleenkin voi olla mahdollista perustellusti sanoa, että IDF on moraalinen armeija,  joka suhtautuu myös naisiin sekä seksuaalivähemmistöihin varsin liberaalisti, niin kuuden päivän sodan jälkeisten seikkailujen ja miehitysten jälkeen sillä on nykyään kuitenkin jo eri tavalla verta käsisään. Israelia ei kannata liikaa syyttää tästä, sillä vaihtoehdot ovat olleet vähissä, muttei Israelia voi enää pitää Kuuden päivän sodan tapaan ikuisesti puhtaana konfliktin osapuolena.

 

 

Maahanmuutto ajoi Hollannin hallitusneuvottelut karille

Hollannin parlamenttivaaleista on nyt tasan kaksi kuukautta. Wildersin jytkyn jäätyä varsin laimeaksi totesi esim. Politico että  We can go back now safely ignoring Dutch politics. Oli kuitenkin selvää, että Wildersin PVV:n suhteellisen suuren paikkamäärän ja Hollannin entistä hajanaisemmaksi muuttuneen puoluekentän takia joudutaan rakentamaan hyvin laajapohjainen hallitus, koska Wildersillä tuskin populistina on mitään halua lähteä vähemmistöosakkaaksi  hallitukseen.

Yhteistyökyvyttömien ja vastuuta välttelevien populistien saadessa suhteellisen hyviä äänisaaliita, saatetaan monipuoluejärjestelmissä joutua rakentamaan hataria sateenkaarihallituksia. Suomessa jouduttiin tähän tilanteeseen 2011. Vuoden 2011 vaalit ja heikko sixpack-hallitus olivat todella hyvä esimerkki populismin vaaroista. Persujen nousu sai suuret puolueet siirtymään kohti populistisempia linjauksia ja vaikeutti pragmaattista politiikan tekoa. Se myös pakotti puolueet muodostamaan hyvin hajanaisen koalitiohallitusken, joka yhdessä politiikan populistumisen kanssa teki tarvittavien uudistusten tekemisen mahdottomaksi. Samalla populistit pystyivät köllöttelemään oppositiossa.

Hollannissa on tällä hetkellä hieman samanlainen tilanne. Pääministeri Mark Rutten VVD nousi suurimmaksi puolueeksi 21,3 prosentin äänisaaliilla. Muut hallitusneuvotteluissa mukana olleet puoleet olivat Kristillisdemokraatit (12,4%), D66 (12,2%) GroenLinks (9.1%). Eilen kuitenkin selvisi, ettei hallitusta saada aikaiseksi. Syynä oli maahanmuutto ja se ettei GroenLinks suostunut hyväksymään muiden nykyistä kovempia maahanmuuttolinjauksia.

Pari kuukautta käynnissä olleet hallitusneuvottelut siis pitkittyvät entisestään ja Rutte kai lähtee seuraavaksi hakemaan tukea joistain pienemmistä puolueista. Hollannin suurimmat puolueet haluavat ilmeisesti neutralisoida Wildersiä tiukentamalla selkeästi maahanmuuttopolitiikka. Nationalisen taantumukselliston nousu on jo aiemmin Hollannissa vaikuttanut muiden puolueiden kielenkäyttöön eikä Wildersin vaikutus lakannut sillä, että PVV sai vaaleissa ennakoitua huonomman tuloksen.