Laaduton pressiklubi, luvut ja vihreiden kannatus

Katselin pitkästä aikaa Pressiklubin, joka oli viime vuodet melkeinpä ainoa suomalainen tv-ohjelma, jonka katson viikottain. En ole kyennyt sopeutumaan siihen, että mainio Ruben Stiller on korvattu aika raivostuttavalla Sanna Ukkolalla.

Tällä kertaa vieraana olivat vieläpä politiikan toimittajien ärsyttävimmästä päästä olevat Timo Haapala ja Tommi Parkkonen, jotka grillasivat Emma Karia, joka ei hänkään ole sieltä poliitikkojen vähiten ärsyttävästä päästä.

Keskustelun alkupuoli oli lähes raivostuttavan epä-älyllistä menoa. Ja ok, ymmärrän että kriittiskyynisagressiivinen ja hard talk-tyylinen poliitikkojen hiillostaminen voi olla arvokasta. Se voi paljastaa jotain näiden paineensietokyvystä tai saada poliitikot paineen alla lipsauttamaan ajatuksia, joita he eivät muuten kertoisi.

Sitä kuitenkin haluaisi nähdä enemmän haastatteluja ja keskusteluja, jossa haastateltavan tai vastapuolen ajatukset pyritään esittämään mahdollisimman tarkasti ja oikein, jolloin tämä ei pääse syyttämään vastapuolta olkiukkoilusta ja väärintulkkinnasta. Ja tämä ei tarkoita, etteikö tuon jälkeen sitä täsmällisesti ja oikein esitettyä mielipidettä vastaan voisi lähteä argumentoimaan agressisvisestikin.

Grafiikka puoluekannatuksesta.

Tämän uusimman pressiklubin tapauksessa lievästi raivostuttavaa oli kuitenkin raadin väkinäinen pyrkimys tulkita vihreiden ja Pekka Haaviston kannatuslukemat hirvittävän huonossa valossa, kun vihreiden kannatus on kuitenkin historiallisen korkealla tasolla ja Pekka Haavisto on ylivoimaisen ennakkosuoskin takana toiseksi suosituin ehdokas, jonka gallupkannatus on tällä hetkellä korkeammalla tasolla kuin mitä se oli saman verran ennen 2012 presidentinvaaleja. Ja tässä ei tavallaan edes puhuta mistään matemaattisesta tilasto-osaamisesta, vaan ihan siitä, että osattaisiin laittaa lukuja kontekstiin.

 

 

Trump, Venäjä-tutkinta, Impeachment ja tulevaisuus

Tällä viikolla on kirjoitettu ja puhuttu paljon Robert Muellerin johtamasta Venäjä-tutkinnasta. Viime päivinä katseet ovat kääntyneet Donal Trumpin vävypoikaan Jared Kushneriin ja tämän rooliin. Uutisia ja niihin liittyviä kommentaareja on tullut sitä tahtia, että on vaikea pysyä mukana jos ei oikeasti käytä aikaa tapahtumien seuraamiseen.

Tällä hetkellä voinee kuitenkin vetää johtopäätöksen, että Trumpin lähipiiriin kuuluvilla ihmisillä on ollut melkoisen epäilyttäviä yhteyksiä Venäjälle. Se mitä ihan tarkalleen on tapahtunut ja mitä lakeja on  mahdollisesti rikottu, on tietysti olennainen asia lakiteknisestä näkökulmasta. Impeachment tarkoittaa suomeksi virkavirhesyytteeseen asettamista ja jotta pääsisimme oikeasti puhumaan isosta-I:stä Trumpin yhteydessä, täytyy tutkinnan mennä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Minulle on kuitenkin lähes täysin toissijaista, onko Trump rikkonut lakeja. Hän on järjestelmällisesti kussut kaikkien liberaalin demokratian arvojen päälle ja tuo on ollut paljon pahempi “rikos” kuin mitkään asiat, joista hänet mahdollisesti saadaan  virkavirhesyytteeseen. Olisi hienoa jos Trump-saataisiin virkavirhesyytteeseen tai jotenkin muuten kammettua pois presidentin pallilta ennenaikaisesti. Ja ihan vaikkapa vedonlyöntitoimistojen kertoimia katselemalla tuo skenaario alkaa näyttää jo aika mahdolliselta.

Tällä varmaankin estettäisiin Trumpien pahimpien kuningasideoiden toteutuminen, vähennettäisiin kansainvälisiä jännitteitä ja ennen kaikkea otettaisiin askeleita takaisin kohti sivistyneempä julkista diskurssia. Trumpin potkiminen pois presidentinpallilta olisi merkittävä, mutta kuitenkin yksinään täysin riittämätön askel tuohon suuntaan.

Presidentinvaalikampanjan loppusuoralla viime vuonna muistan ajatelleeni että Trump on tehnyt esiintymisellään ja toiminnallaan jo niin paljon tuhoa, että presidentiksi nouseminen olisi vain kirsikka kakun päälle. Erilaiset konservatiiviset, pseudokonservatiiviset ja auktoritääriset voimat olivat nousussa ilman Trumpiakin, mutta Trump on antanut noille kriittisen lisäbuustin, enkä usko että enää tässä vaiheessa Trumpin impeachmentillä olisi suurta välitöntä vaikusta noiden voimien heikentymiseen.

Trumpin asettaminen virkavirhesyytteeseen saisi Donaldin fanaattiset kannattajat sotajalalle. Infowars, Breitbart ja varsinkin pienemmät roskamediat tuuttaisivat netin täyteen misinformaatiota eikä homma varmaan jäisi pelkästään nettiraivon tasolle ja presidentiksi tietysti nousisi paloekonservatiivinen kristitty Mike Pence. Trumpin nousu olisi pitänyt pystyä katkaisemaan jo kaksi vuotta sitten, jotta vahingot olisi oikeasti saatu minimoitua.

Muutama täky sananvapaudesta

Sananvapaudesta on taas puhuttu jonkin verran viime aikoina. Viimeisen noin 10 vuoden aikana sananvapaudesta on muotoutunut keskeinen keppihevonen nationalistisen taantumukselliston argumentoinnissa, enkä siis tarkoita tällä, että tämän porukan kommentit olisivat aivan virheellisiä. Henkisesti keskenkasvuisten nettisoturien tapaan minulla ei ole tarvetta väittää, että “viholliseni” ovat aina täysin väärässä kaikessa.

Amerikan kampuksilla meno on ollu viime vuosina joissain tapauksissa hieman outoa. Olen myös sitä mieltä, että kynnys antaa tuomioita lakituvassa tulisi olla todella, todella, todella korkea. Minun on kuitenkin vaikea nähdä, että länsimaissa olisi käynnissä sananvapauden kriisi. Toki Trump totesi hiljattain, että: “It frankly disgusting the press is able to write whatever they want”. Lännessäkin jotkut ihailevat oman maansa vapaata lehdistöä kovalla kädellä hiljentäneitä Putinia ja Orbania. Tämä on tietysti huolestuttavaa, mutta  esim. Dave Rubin tai Laura Huhtasaari touhottavat kuitenkin ihan muista tapahtumista sananvapaudesta puhuessaan.

Sananvapauteen vetoaminen on nationalistisen taantumukselliston tapauksessa yleinen strategia. Sanotaan jotain tarkoituksellisen provosoivaa tai törkeää ja kun siihen vastataan, viedään keskustelu sananvapauteen ja esitetään, että minun sananvapauttani halutaan rajoittaa. Ja tämä on sinänsä hyvä strategia, koska käytännössä kukaan ei koskaan halua sanoa, että haluaisi rajoittaa sananvapautta ja jos keskustelu siirtyy varsinaisesta aiheesta ja törkeästä käytöksestä sananvapauteen, on se jo voitto tälle porukalle, kun se pääsee esittämään sorrettua uhria.

Sananvapaus ei kuitenkaan voi koskaan käytännössä olla absoluuttisen täydellistä. Aikalailla jokainen täydellä pakalla pelaava on varmaan samaa mieltä, ettei väkivallalla uhkailu tai valheellisten pedofiiliasyytösten levittäminen kuulu sananvapauden piiriin. Mutta sananvapauteen liittyvä nettikeskustelu tuntuu ylipäätään suht harvoin edes liippaavan varsinaista lainsäädäntöä. Wikipediassa sananvapaudesta kirjoitetaan seuraavasti.

Esimerkiksi Suomen perustuslaissa sananvapaus tarkoittaa oikeutta ilmaista ja vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä kenenkään sitä ennakolta estämättä.[2] Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan sananvapaus on oikeus, joka sisältää vapauden pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta.

En ole libertaristi, mutta jollain tavalla libertaristinen tulokulma on ehkä hyödyllinen tapa lähestyä sananvapautta. Eli sananvapaus tarkoittaisi yksinkertaisesti sitä, ettei valtiovalta sensuroi tai rankaise ihmisiä näiden sanomisista. Tämä on välttämätön edellytys sananvapaudelle, mutta voidaan tietysti esittää, että tämä on vielä riittämätöntä todellisen sananvapauden toteutumiseksi. Keskeinen osa sananvapautta on kuitenkin kiistatta se, ettei valtiovalta rankaise ihmisiä näiden sanomisten takia. Tällainen puhtaasti negatiiviseen vapauskäsitykseen pohjautuva ajatus on kuitenkin selkeä ja pohja muille keskusteluille aiheesta.

Free Speech

Kun sananvaputta lähdetään määrittelemään tätä laajemmin, päädytään kuitenkin hankalammalle alueelle. Vaikka jonkinlaisessa negatiivisen vapauden vallitessa sinulla olisi oikeus sanoa haluamasi asiat, voi tämä käytännössä olla vaikeaa kun mietit, miten muut ihmiset reagoivat sanomisiisi. Mutta pitäisikö näiden toisten ihmisten sananvapautta rajoittaa? Tämä vaikuttaa minusta usein olevan esimerkiksi Huhtasaaren ja nationalistisen taantumukselliston tulokulma.

Kyllä, sinulla on hyvin laajoissa puitteissa lupa töräytellä mitä haluat, mutta se että sinulle vastataan ikävällä tavalla, ei tarkoita että sananvapauttasi rajoitetaan. Vai haluatko vakavalla naamalla sanoa, että näiden muiden ihmisten sananvapautta pitäisi rajoittaa, jotta sinun sananvapautesi toteutuisi jonkinlaisessa laajimmassa mahdollisessa positiivisen vapauden mielessä.

Tavallaan voidaan tietysti ajatella, että muut haluavat, ettet sanoisi asioita, joita olet sanonut ja pyrkivät “rajoittamaan sananvapauttasi”. Ja jos koet, että olet joutunut agression kohteeksi, niin onneksi olkoon, olet ehkä tajunnut, mitä joidenkin feministien, social justice warriorien ja suvakkien käyttämä Mikroaggressio saattaisi esimerkiksi tarkoittaa. Mutta jos olet sitä mieltä, että regointi töräyttelyysi rajoitta sananvapauttasi ja oikeuksiasi, niin varmaan myös ymmärrät, että aika monenlaiset vähemmistöihin ja heikommassa asemassa oleviin ryhmiin kohdistuvat sanomiset ja tekemiset rajoittavat näiden ihmisten vapautta sanoa, mitä he oikeasti haluaisivat sanoa.

Jos sananvapaudella tarkoitetaan muutakin kuin vapautta rikostuomioista ja valtion harjoittamasta sensuurista, niin usein kollektiivisesti väistämättä jossain määrin rajoitetaan jomman kumman tai molempien osapuolien sananvapautta. En kuitenkaan tiedä kuinka mielekästä tätä on pitää sananvapauden rajoittamisena. Ihmisten välisessä kommunikaatiossa on aina kirjoittamattomia sääntöjä ja niitä voi rikkoa, mutta silloin pitäisi myös kyetä kestämään kovia ja joskus epäreilujakin vastareaktioita.

 

Ps. Jos jaksoit lukea tämän loppuun asti ja olet jostain eri mieltä, niin kuulisin mielelläni missä olen mielestäsi väärässä.

 

Hajatuksia rajoista ja Katalonian äänestys itsenäisyydestä

Barcelona nousi terrorismin myötä ikävällä tavalla isosti uutisiin puolisentoista kuukautta aiemmin kuin arveltiin. Kataloniassa nimittäin järjestetään 1.10 kansanäänestys itsenäisyydestä. Hiljaisempana vaalivuonna tämä tapahtuma olisi varmaan kerännyt jo hieman enemmn mediahuomiota.

Katalonian kannalta kyse on sekä rahasta että historiasta ja identiteetistä. Katalonia on Baskimaan ja Madridin ohella Espanjan taloudellisesti parhaiten toimeentulevia alueita. Jos Kataloniasta lähtisi vähemmän rahaa Madridin kautta maan köyhemmille alueille, niin katalonialaisilla itsellään olisi enemmän rahaa käytettävänään. Tietysti itsenäistymisellä voisi olla myös taloutta epävakauttavia vaikutuksia  jos suhteet Espanajan suuntaan heikkenevät kovasti ja bisnekset muun Espanjaan suuntaan eivät suju ihan yhtä sutjaakkaasti kuin ennen.

 

Kuvahaun tulos haulle spain nuts gdp

 

Kyse on kuitenkin myös identiteetistä. Francon aikana katalaanin puhujia suorastaan vainottiin, mutta tuon jälkeenkään katalonialaiset eivät olleet täysin tyytyväisiä siihen, miten Madrid on heitä kohdellut.

En ole kovin hyvin sisällä Espanjan meiningeissä enkä tiedä a) Kuinka todennäköistä itsenäistyminen on, edes siinä tapauksessa, että enemmistö katalaaneista äänestäisi sen puolesta b) Kuinka hyvä asia Katalonian itsenäistyminen olisi Euroopan, Espanjan tai välttämättä edes Katalonian itsensä kannalta. En tunne Espanjan sisäistä tilannetta kummoisellakaan tavalla mutta tähän caseen ja rajoihin liittyy kuitenkin ihan mielenkiintoisia keskusteluja, joissa jotkut normaalit asemat heittävät vähän häränpyllyä.

Kovasti nationalimista diggaavat tyyypit eivät tunnu usein pitävän itsenäisyyttä hamuavien alueiden nationalismita, koska ne muistuttavat, että nykyiset kansallisvaltiot eivät ole mitään luonnollisia yksikoitä. Nykyiset kansallisvaltioiden rajat eivät ole kiveen hakattu totuus maailmasta ja keinotekoisten kansallisvaltioiden sisälläkin on monenlaisia alueellisia kiistakysymyksiä.  Monessa tapauksessa Euroopassa kiistakysymysten maantieteelliset rajalinjat kulkevat enemmän kansallisvaltioiden sisällä kuin niiden välillä.

Tilanne on samankaltainen myös Yhdysvalloissa, jossa on erikoinen fiksaatio osavaltioiden oikeuksiin. Tai siis ymmärrän oikein hyvin, että varsinkin suuressa maassa tietyistä asioista on parempi päättää paikallistasolla. Mutta ovatko 1800-luvulla vedetyt pyhät  osavaltioiden rajat tässä kohtaa taas se paras aluejako kun syvässä etelässäkin Hillary pieksi Trumpin kaksinumeroisella marginaalilla lähes kaikissa vähän isommissa kaupungeissa.

Kosmopoliittisemmin suuntautuneet ihmiset saattavat kannattaa Katalonian, Skotlannin tai vaikkapa Kurdistanin itsenäistymistä juuri sen takia, että rajojen muuttaminen muistuttaa nykyisten kansallisvaltioiden olevan sosiaalisia konstruktioita, joiden rajoja on mahdollista myös muuttaa.

Toisaalta joku voi sanoa, että tässä heittää hieman häränpyllyä tämän porukan normaalisti nihkeämpi suhtautuminen nationalismiin. En pidä tätä suoranaisena oksymoronina.  En kuitenkaan osaa antaa selkeää vastausta, missä tapauksessa tietyn alueen sisällä olevan pienemmän alueen itsenäistyminen olisi hyvä asia, jos enemmistö alueen ihmisistä tätä haluaa ja milloin ei.

Erityisesti lukeneemmat konservatiivit ovat tämän vuosikymmenen aikana naureskelleet (ehkä hieman turhankin naiiviksi karikatyrisoidulle) Fukuyaman ajatukselle liberaalin demokratian lopullisesta voitosta ja historian lopusta. Minusta on kuitenkin hieman samalla tavalla naiivia ajatella, että nykyisten kansallisvaltioiden rajat olisivat totuus maailmasta. Jossain määrin pidän eritasoisten rajojen luovaa tuhoa ja uudelleenpiirtelyä oikein tervetulleena asiana.

Väistämätön vihreä tulevaisuus – Pikakommentti gallupista

Kirjoittelin ennen vihreiden puoluekokousta, että puolueella saattaisi olla kahden vuoden päästä pienet saumat jopa pääministeripuolueeksi asti ja nyt pari kuukautta myöhemmin tuo ei näytä enää edes niin pieneltä saumalta. Tänään julkaistussa gallupissa vihreät on noussut jo Suomen toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja kannatus on 17,6%. Olen ajatellut, että vihreillä on realistiset mahdollisuudet nousta suurten puolueiden joukkoon, mutten ajatellut, että se tapahtuisi näin nopeasti. Ihan muutama juttu, jotka mielestäni selittävät parhaiten vihreiden nousua.

Pidän SDP:n ja  Euroopan vasemmistolaisten valtapuolueiden yleistä kriisiä tärkeimpänä yksittäisenä selityksenä vihreiden nousulle. SDP:n kannatus on nuorempien ja jo varhaiskeski-ikäistenkin keskuudessa valtavasti eläkeikäisiä matalampaa. Monet syyttivät kohtuuttomasti Jutta Urpilaista SDP:n epäonnistumisista, mutta nyt on nähty Äijä-Rinteen myötä, että ongelmat ovat paljon syvemmällä.

SDP ei yksinkertaisesti puhuttele lähellekkään samalla tavalla minun ikäluokkaani. Monet kuitenkin tuntevat sympatiaa jonkinlaiseen sosiaalidemokraattiseen arvomaailmaan, mutta näkevät perinteisestä demarimenosta eroavat keinot paremmiksi. Jollain lailla keskusta/keskustalvasemmistolaisilla puolueilla on myös muualla  nyt mahdollisuudet ryövätä itselleen paljon demarien kannatusta vihreiden ja Macronin liikkeen tapaan.

Vihreät on onnistunut melko menestyksekkäästi brändäämään itsensä kaupunkilaisten puolueeksi. Sen edustajat ovat usein muiden puolueiden edustajia paremmin kartalla kaupunkisuunnitteluun liittyvistä kysymyksistä. Kyse on kuitenkin myös identiteettipolitiikasta ja 2000-luvun uusi uljas urbanismi on elämäntapa, jota vihreät edustavat ja saavat tällä mukavasti ääniä sekä oikealta että vasemmalta. Vihreät on onnistunut yllättävänkin tehokkaasti monipolisoimaan tämän lohkon itselleen ja menee vielä vuosia ennen kuin muut puolueet pystyvät haastamaan vihreitä tässä, vaikka ne nyt välittömästi pistäisivät paukkujaan tähän asiaan.

Luulen että Suomessa persujen nousu tämän vuosikymmenen alussa ja viime vuosina nähty nationalistisen taantumukselliston nousu ympäri maailmaa herättävät vastareaktioita ja vihreät ovat puhuneet kiistattoman selkeästi liberaalin demokratian ja euroopplaisten arvojen puolesta. Nationalistisen taantumukselliston nousu aiheuttaa väkisinkin jonkinlaisia vastareaktioita ja vihreät on tainnut onnistua ottamaan tuosta hyvän siivun itselleen.

Voi hyvin olla, että vihreiden kannatus lähtee jossain vaiheessa taas hieman laskuun, mutta puolueella on tällä hetkellä päällä momentum ja useat kehityskulut satavat laariin. Näiden ansiosta vihreät näyttää väistämättä  olevan tulevaisuudessa puolue, jonka kannatus vakiintunee reilusti päälle kymmeneen prosentiin.

Trumpin leimahduspiste

Sanotaan nyt se ilmiselvä alkuun. Donald Trumpin kannatus on käsittämättömän korkealla tasolla suhteessa siihen, minkälaistä töhöilyä miehen touhu on ollut virkaanastumisen jälkeenkin. Edelleenkin reilusti yli kolmannes amerikkalaisista antaa tukensa Trumpille. Tämä on tietysti liberaalista näkövinkkelistä huolestuttavaa. Toki osittain on kyse siitä, että vaikka hieman inhottaisikin, niin republikaanit seisovat omien takana, jotta yleinen mielipide ei muuttuisi liian negatiiviseksi ja kongressissa päästään runnomaan läpi omia juttuja. Partisanship is hell of a drug…

Toisaalta voidaan kuitenkin sanoa, että Trumpin kannatus on äärimmäisen matalalla tasolla jos sitä verrataan kehen tahansa muuhun Yhdysvaltain presidenttiin näiden virkakauden alkupuolella. Toinen pointti on, että jos seurataan esimerkiksi Fiverhityeighin agregaattidataa, voidaan sanoa että Trumpin kannatus on ollut koko virkakauden kestävässä tarkastelussa hitaassa laskussa.

Varsinkin nykyisessä äärimmäisen polarisoituneessa ilmapiirissä Trumpilla on varmasti oma ydinkannattajaryhmänsä, joka tosiaan kannattaisi häntä missä tilanteessa tahansa. I could stand in the middle of Fifth Avenue, shoot somebody and not lose any voters. Nykyisissä Trumpin tukijoissa on kuitenkin myös sellaisia perusrepublikaaneja, jotka voivat ja ovat ehkä jo aika lähellä kääntyä häntä vastaan.

Jos nyt otetaan vähän väsynyt Suomi-vertaus, niin persujen sisällä kupli aina vuodesta 2010 lähtien, mutta erimielisyydet ja henkilöriidat kärjistyivät vasta kun Halla-aho nousi puolueen johtoon, mutta tuon jälkeen tapahtumat etenivät hirvittävällä vauhdilla. Luultavimmin myös Trumpin kohdalla käy jossain vaiheessa näin. Tämän ei välttämättä tarvitsisi johtaa virkavirhesyytteseen/erottamiseen tms., mutta vaikea nähdä miten kiukutteleva Trump suostuisi edes oman puolueensa painostuksen alla astumaan sivurooliin ja viettämään presidenttikautensa loppupuolen nykyiseen verrattuna hiljaiseloa.

Trumpin kohdalla tuntuu edelleen, että vähän mitä tahansa voi tapahtua. En pitäisi valtaisana ihmeenä vaikka mies saataisiin jotenkin potkittua pois palliltaan jo tämän vuoden puolella. Todennäköisimmin nykyinen perseily jatkuu kuitenkin vielä jonkin aikaa. Mutta jos Trumpin kannatus pysyy nykytasolla tai jatkaa hidasta laskuaan ei republikaanipuolue voi katsoa enää sivusta tilannetta, jossa kannatus laskee, vaalit lähestyvät ja Trump vain jatkaa töhöilyään.

Pitkään erilaisten Trumpin käsitämmättömien tekemisten jälkeen ajateltiin, että tämän täytyy nyt olla se linja, joka yli hän ei voi enää astua ilman seurauksia. En itsekkään enää usko, että käytännössä mikään yksittäinen skandaali tai töhöily romahduttaisi Trumpin, mutta pidemmän päälle nuo päivittäiset idioottimaiset lausunnot vieraannuttavat tolkullisempia republikaaneja ja kun Trumpilla alkavat oikeasti loppua ystävät, niin valkoisen talon musta joutsen muuttuu rammaksi ankaksi, tai lentää sieltä ulos.

Vitustako näitä nyt oikeasti ennustaa, mutten mitenkään kykene näkemään, että Trump tai edes Trump-henkinen republikaani pystyisi voittamaan vaaleja kolmen vuoden päästä.

Suomen presidentinvaalit 2018 ja SDP:n presidenttiehdokas

SDP ilmoitti viime viikolla kolme nimeä, jotka lähtevät kisaamaan puolueen presidenttiehdokkuusta: Maarit Feldt-Ranta, Tuula Haatainen ja Sirpa Paatero. Presidenttiehdokkaasta järjestetään jäsenäänestys elokuussa ja lopullinen ehdokas on selvillä syyskuun alussa. Tämä uutinen meni minulta viime viikolla kokonaan ohi ja huomasin sen vasta nyt kun huvin vuoksi googlailin, että ketkäs kaikki ovat jo ilmoittautuneet presidenttiehdokkaiksi. Eli varmistununeita presidenttiehdokkaita ovat tällä hetkellä Sauli Niinistö, Pekka Haavisto, Matti Vanhanen, Merja Kyllönen ja Nils Torvalds. Muutama kommentti tämänhetkisestä tilanteesta:

  • Paavo Lipponen floppasi pahasti viime vaaleissa ja nyt SDP:ltä ei näyttänyt löytyvän halukasta raskaan sarjan ehdokasta. Urpilaista ja sen jälkeen jopa Heinäluoma taidettiin toivoa, mutta näitä ei homma napannut. Ulospäin homma on näyttänyt aika sekavalta.
  • Kukaan näistä potentaalisesta presidenttiehdokkaasta (Feldt-Ranta, Haatainen, Paatero) ei taida herättää suuressa yleisössä innostusta ja tällä hetkellä näyttää että nousu toiselle kierrokselle olisi melkoisen työn takana. Omissa mielikuvissani tämä kolmikko kuvastaa hyvin nyky SDP:tä. Silleen ihan ok, mutta hajuton ja mauton eikä kykene tarjoamaan mitään uutta tai vastauksia tulevaisuuden haasteisiin.
  • Presidentinvaalit näyttivät pitkään aika tylsältä tapahtumala ja jos mietitään vain lopullista voittajaa, niin kisa näyttää edelleenkin vähän tylsältä. Vaikea nähdä että kukaan kykenisi syrjäyttämään Sauli Niinistöä, mutten usko että homma kuitenkaan ratkea vielä ensimmäislellä kierroksella
  • Presidentinvaaleja luonnollisesti vatvotaan isosti mediassa ja hyvin näkyvyyttä saavat ehdokkkaat tuovat huomiota myös puolueellenen. Tietysti varsinkin toiselle kierrokselle pääsevä ehdokas saa paistatella parrasvaloissa
  • Kepun uuniperuna Vanhanen on monessa mielessä ihan osaava mutta tylsä peruspolitiikko, jolla hyvät mahdollisuudet toiselle kierrokselle, mutta tuskin pystyy missään tilanteessa luomaan taakseen valtaisaa hypeä.
  • Seksi-Peksi Haavistolla on suht laaja tuki ja hyvät mahdollisuudet toiselle kierrokselle, mutta saa nähdä jaksavatko ihmiset hypätä toista kertaa yhtä suurella innolla Haaviston taakse. Vihreillä on kuitenkin tällä hetkellä hyvä momentum päällä ja juuri nyt Haavisto näyttää jopa todennäköissimmältä hahmolta pääsemään toiselle kierrokselle
  • Perussuomalaisten hajoaminen toi myös hieman lisämielenkiintoa presidentinvaaleihin. Toisaalta kamppanjointi ei ole ihan ilmaista, mutta vaikea uskoa, etteivätkö molemmat ryhmät haluaisi käyttää tämän mahdollisuuden saada näkyvyyttä.
  • Erityisesti Sinisen Tulevaisuuden porukalle tämä olisi hyvä paikka profilitoitua ja tehdä selväksi mitä puolue edustaa. Voisi kuvitella että Sampo Terho lähtisi ehdokkaaksi. Tynkäperussuomalaisetkin varmaan asettavat ehdokkaan ja tällä hetkellä katseet taitavat keskittyä Laura Huhtasaareen
  • Sokerina pohjalla on tietysti vielä vanha konna Paavo Väyrynen. Yrittääkö Paavo Lähteä hämmentämää soppaa vielä kerran

Ehkä näissä vaaleissa olennaisimmat kysymykset ovat, kuka päätyy toiselle kierrokselle Niinistöä vastaan, kantaako Haavisto-ilmiö vielä toista kertaa, jatkuuko SDP:n kriisi ja miten hajonneiden perussuomalaisten kaksi ryhmittymää profiloituvat näissä vaaleissa.

Vastakkainasettelun aika on nyt? – Huhtasaari ja Maarit Feldt-Ranta

 



 

Hän kävelee vetten päällä!

Emmanul Macronin en Marche otti valtaisan jytkyvoiton myös Ranskan parlamenttivaaleissa napaten 350 paikkaa ja saaden yksinään absoluuttisen enemmistön kansalliskokouksessa. Paikkamäärä jäi hieman pienemmäksi kuin viikko sitten parlamenttivaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen monet arvioivat, mutta tulos on kuitenkin käsittämättömän hyvä liikkelle, joka starttasi vasta vuosi sitten.

Macron on osaltaan palauttanut monien ihmisten uskon tolkkulisen politiikan mahdollisuuksiin. Kyse ei pelkästään siitä, että nationalistinen taantumuksellisto on onnistuttu lyömään kunnolla, vaan siitä että Macron tulee perinteisten puolueiden ulkopuolelta ja on näyttänyt monille kuinka perinteisiä valtapuolueita voidaan haastaa myös muista suunnista. Macron on toisaalta talousasioita ymmärtävä pragmaatikko, joka on kuitenkin onnistunut luomaan liikeelleen suurta yleisöä puhuttelevan tarinana. Liberaali pragmaattisuus on onnistuttu muotoilemaan jopa jonkinlaisen ideaalin muotoon.

Varsinkin monet keskustaliberaalit liikkeet ympäri Eurooppa ja maailmaa yrittävät  nyt ottaa mallia Macronista. Macronin nousu on monila tavoilla aika käsittämätön tapahtuma.  Yleinen ilmapiiri on Ranskassa toiveikkaampi ja positiivisempi. Macronilla on nyt päällä älytön momentum ja hänellä on vahva mandaatti toteuttaa tavoitteitaan. Paljon on puhuttu työelämän reformien tarpeellisuudesta ja toisaalta siitä, kuinka Macron joutunee melkoisiin tappeluihin ammattiyhdistysliikkeiden kanssa. Macronilla on tällä hetkellä takanaan niin valtava tuki, että tästä hetkestä eteenpäin ei voi oikein mennä kuin alaspäin. Media odottaa tilaisuutta repiä yhtäkkiä tyhjästä valtaan noussut kultapoika alas ja varsin laajalta pohjalta muodostetun En Marchen ihmiset joutuvat miettimään miten sovitetaan kaikki näkemykset yhteen.

Olen lueskellut viime aikoina hitaasti Nick Cleggin muistelmateosta Britannian vuosien 2010-2015 koalitiohallituksesta. Cleggmanian ja Macronmanian nopean nousun välillä voi nähdä muutamia yhteläisyyksiä. Macron on kuitenkin todistettavasti Machiavellinsa lukenut ja nopeasta valtaannousustaan huolimatta saattaa hallita kovat valtapelit Cleggiä paremmin, enkä usko että Macronin kohdalla nähdään ainakaan samanlaista viiden vuoden alamäkeä kuin Cleggillä. Nyt pitäisi kuitenkin saada omat reformit läpi ja kyetä täyttämään riittävän hyvin ihmisten kohtuuttoman korkeat odotukset. Toivon vilpittömästi että Macron onnistuu.

 

Vihreät, puheenjohtaja ja kasvu pääministeripuolueeksi

Refleksiisivesti ajatellen olen aatemaailmaltani varmaan monilla tavoilla aika tyypillinen ikäluokkani ja viiteryhmäni edustaja. Tosin olen myös aika tietoisesti pyrkinyt välttelemään kaikenlaisia ismejä ja olen ehkä liian kyyninen, että kykenisin olemaan oikeasti osa minkäälaista poliittista liikettä. Ylipäätään olen yllättävän usein löytänyt itseni esittämässä kriittisiä kommentteja  ympärilläni olevan ryhmän konsensusta kohtaan riippumatta siitä, mikä se ryhmän sisäinen totuus on. Jollain kevyen kyöstipöystimaisella tavalla minun on myös kovin vaikea sitoutua minkään sinänsä hyvän ja kannatettavan liikkeen taakse.

Ylläoleva kuvastaa myös suhtautumistani vihreisiin. Olen nyt 10 vuotta kaikissa täysikäisyyteni aikana Suomessa pidetyissä vaaleissa äänestänyt vihreiden ehdokasta ja näin luultavasi teen tulevaisuudessakin. Silti minun on aikalailla mahdotonta kuvitella liittyväni puolueeseen tai välttämättä edes olevani juuri missään suorassa kontaktissa sen kanssa. Satunnaisissa kohtaamisissani vihreiden kanssa esitän helposti jossain määrin kyynisiä kommentteja maailmanparantamisesta tai siitä, etteivät nämä aina uusurbanismi-innostuksessaan aina tavoita kaupunkikehityksen emergenissistä luonnetta.

Kuvahaun tulos haulle osmo soininvaara

Toisaalta kuplani ulkopuolella huomaan myös usein näkeväni täysin kohtuuttomia ja todellisuudesta irtaantuneita nettikirjoituksia, joissa monet syyttävät vihreitä milloin mistäkin ja tällöin saatan kyllä täräyttää takaisinkin. Vihreät on minulle puutteistaan huolimatta yksinkertaisesti vähiten huono puolue. Koen jollain tasolla ekologista maailmantuskaa, pidän suuresti puolueen egalitarisesta mutta myös nykyistä markkinataloutta ymmärtävistä linjauksista, olen hyvin vahvasti arvoliberaali, ja lasken suureksi plussaksi sen, että kepulandiassamme on myös vähemmän negatiivisesti kaupunkeihin suhtautuva puolue.

Vihreitä ja erityisesti Ville Niinistöä on nyt oppositiovuosina syytetty populismista, eikä täysin syyttä. Toisin kuin tietyn aatemaailman ihmiset, ymmärrän kuitenkin että politiikassa on tiettyjä peruslakeja. Hallituksessa tehdään vesitettyjä ja katkeriakin kompromisseja kun taas oppositiossa syytellään hallitusta huonoista säistäkin ja luvataan kaikkea hyvää kaikille. Sivistynyt käytös ja kompromissien tekeminen sekä ryhmän sisällä että ulkopuolisten kanssa on minulle jonkinlainen liberaalin perusperiaate, johon ihannettaan etsivät  sankarit eivät kykene. Vihreiden huominen puoluekokous tulee myös tältä osin eroamaan aika paljon viime viikonloppuna Jyväskylässä nähdystä showsta.

Vihreillä on nyt todella hyvin momentum puolellaan. Nousua suureksi puolueeksi povattiin jo 10 vuotta sitten, mutta 2011 oli kova takapakki vihreälle liikkelle ja sai monet arvioimaan vihreiden tulevaisuutta ehkä epärealistisenkin negatiivisesti. Vihreillä on 2019 vaaleissa hyvät mahdollisuudet nousta suurten puolueiden joukkoon ja saada yli 15% kannatus. Pääministeripuolueeksi nouseminen tuntuisi vielä hieman epätodennäköiseltä, mutta ei sekään mahdotonta ole. Vihreillä on keskipitkällä aikavälilä potentiaalia nousta todella korkeallekin, mutta vaikea sanoa, miten hyvin tuo potentaali realisoituu.

Nopealla puheenjohtajaehdokkaiden skannauksella diggaisin ehkä eniten Olli-Poika Parviasesta ja minulla on myös sympatioita Maria Ohisalolle joka voisi monessa suhteessa olla hyvä symboli vihreille. En ole varma onko kahden kärkiehdokkaan välillä kovinkaan suuria eroja, mutta ehkä Touko Aaltoon olisi hieman vaikeampaa projisoida pahimpia sterteotypioita ja tuon ansiostsa hän olisi vähän Emma Karia parempi valinta puolueen johtoon. Kun puheenjohtajaehdokkaiden välillä ei kuitenkaan ole valtaisia eroja, niin en usko, että tällä valinnalla olisi valtaisia vaikutuksia vihreiden suosioon.

Liberaalidemokraatit ja Britannia – Between the Extremes

 

Yleisessä keskustelussa vaalivuoden 2017 nähtiin jatkavan edellisen vuoden trendiä ja nationalistisen taantumukselliston arvioitiin nousevan aivan uudella tavalla vallan kahvaan monissa Euroopan maissa. Näin ei kuitenkaan käynyt Hollanissa tai Ranskassa ja Suomessakin perussuomalaiset saivat todella surkean vaalituloksen. Euroopassa nähtiin jopa varsin makea vastaisku Emmanuel Macronin noustua valtaan, mutta myös Suomen ja Hollannin vaaleissa keskustaliberaalit voimat saivat varsin mukavan vaalituloksen.

Britanniassa tilanne näyttää monessa suhteessa erilaiselta. Brexit oli toki valtaisa voitto nationalistiselle taantumuksellistolle, mutta perinteinen kaksipuoluejärjestelmä on kuitenkin pysynyt kasassa ja Faragen UKIP uhkaa kuihtua kokonaan pois. Britanniassa keskustaliberaaliin liikkeen suuri nousi nähtiin jo 10 vuotta sitten, mutta liberaalidemokraattinen puolue menetti rajusti kannatustaan vuoden 2015 vaaleissa oltuaan tätä ennen Toryjen apupuolueena hallituksessa.

Kuukausi sitten spekuloitiin, että brexitin vastustamisella ja Labourin kriisin avulla liberaalidemokraatit saattaisivat pystyä nostamaan kannatustaan jälleen. Nyt viikko ennen vaaleja näyttäisi galluppien perusteella, että puolueen kannatus tuskin nousee kovin rajusti. Tämä on sääli sillä Liberaalidemokraateilla olisi nyt paikka iskea Macronin liikkeen tapaan perinteisen valtapuolueiden väliin. Jos minulla olisi Britanniassa äänioikeus, niin ei olisi todellakaan vaikeuksia valita äänestämääni puoluetta. Kuten aika usein, olen tässäkin asiassa The Economistin linjoilla.

No party passes with flying colours. But the closest is the Liberal Democrats…

They are more honest than the Tories about the need to raise taxes for public services; and more sensible than Labour, spreading the burden rather than leaning only on high-earners. Unlike Labour they would reverse the Tories’ most regressive welfare cuts. They are on the right side of other issues: for devolution of power from London, reform of the voting system and the House of Lords, and regulation of markets for drugs and sex…

The true liberals in the party jostle with left-wingers, including Tim Farron, who is leading them to a dreadful result. But against a backward-looking Labour Party and an inward-looking Tory party about to compound its historic mistake over Brexit, they get our vote…

Labour has been on the brink of breaking up since Mr Corbyn took over. If Mrs May polls badly or messes up Brexit, the Tories may split, too. Many moderate Conservative and Labour MPs could join a new liberal centre party—just as parts of the left and right have recently in France. So consider a vote for the Lib Dems as a down-payment for the future. Our hope is that they become one element of a party of the radical centre, essential for a thriving, prosperous Britain.