The Square: Taide-eliitistä ja nykymaailmasta

Luulen että internet ja “äly”puhelin ovat syövyttäneet pahasti aivojani ja osittain noiden takia on vaikeaa keskittyä juuri mihinkään pitkäkestoisesti. Elokuvateatteri (tai ihan oikea teatteri tms.) on niitä harvoja paikkoja, joissa sitä enää tulee varmuudella yhtäjaksoisesti keskityttyä yhteen asiaan pari tuntia. Valkokangas ja elokuvateatterin äänentoisto tuovat tiettyä tunnelmaa televisioon ja tietokoneen ruutuun verrattuna, mutta minulle elokuvateatteri on rentouttava paikka, jossa elokuva toimii kokonaisvaltaisena kokemuksena ennen kaikkea juuri keskeytyksettömyyden takia.

 

Kuvahaun tulos haulle is google making us stupid

 

Optimaalinen katsomiskokemus saavutetaan ehkä verrattain tyhjässä salissa, jossa on vain jotain kymmeniä katsojia kun laadukas eurooppalainen draama ei ole vetänyt kovinkaan paljon muita katsojia saliin. Eilen kävin poikkeuksellisen pitkän tauon jälkeen katsomassa taas leffan ihan elokuvateatterissa ja kokemus oli nautinnollinen ja rentouttava. Ruotsalaisen Ruben Östlundin the Square nappasi viime vuonna Cannesissa kultaisen palmun, joten odotukset olivat korkealla.

The Square onnistui kuitenkin täyttämään odotukseni hyvin ja pääsin aika likelle optimaalista elokuvakokemusta. Squaressa tarkastellaan mukavan kriittisesti taide-eliittiä, joka joutuu mm. keskelle vaikuttavaa, mutta kiusalliseksi muuttuva performanssiesitystä. Päähenkilö joutuu myös pohtimaan miten toimitaan kun siivoja meni epähuomiossa siivoamaan osan taideteoksesta roskiin.

Ruudulla on hienovaraisia ja oivaltavia sivalluksia monenenkin nykymaailman ilmiöön liittyen. Ehkä selkeimmän räikeä mutta silti osuva parodisointi kohdistui somemarkkinointitiimin toilailuun ja Youtube-videon aiheuttamaan mediakohuun, jonka seurauksena taidemuseon kuraattorina toimiva päähenkilö pakotetaan eroamaan. Leffan päähenkilönä toimiva kuraattori joutuu kuitenkin ennen tätä monenlaisiin muihinkin hankaliin ja kiusallisiin tilanteisiin, mm. Elisabeth Mossin näyttelemä toimittajan sekä kerjäläisten kanssa.

The Square oli oikein mainio katsomiskokemus ja kuvataide-eliitille naureskeleva laatuelokuva ehkä sopi erityisebn hyvin minulle. Liikkuvan kuva on niitä harvoja korkeakulttuurin muotoja, joista aidosti voin saada paljon irti. Kuva- tai tilataide taas ovat niitä taidemuotoja, joista harvoin saan oikeasti mitään irti.

Setämiesten pallit pölkylle

Me toon jälkilöylyissä osa “Twitter-feminismistä” on tuntunut lievästi painostavalta. Yleisesti ottaen en tiedä missä määrin haluan olla samassa ryhmässä itsensä feministeiksi laskevien kanssa, mutta tiedän etten varmasti halua ainakaan olla samassa porukassa netin antifeministisen mölyapinalauman kanssa.

Kun en oikein osaa muotoilla omia ajatuksiani tai ole välttämättä varma mitä jostakin ajankohtaisesta ilmiöstä ihan tarkalleen pitäisi ajatella, niin Economist on usein aika hyvä lähde valistuneen mielipiteen muodostamiseen. Ja niin ehkä näin Me Toon jälkimainingeissakin.

 

 

Me too loi jonkinlaisen leimahduspisteen, jonka seurauksena aiempaa useampi uskaltaa tulla esiin kertomaan kokemuksistaan ja tämän seurauksena esimerkiksi joidenkin yritysten härski setämieskulttuuri varmasti joutuu aiempaa ahtaammalle. Jotenkin kuitenkin tuntuu että Me toon jälkimainingeissa pitäisi käydä tarkemmin keskustella siitä, mikä on missäkin kontekstissa järkevää luokitella seksuaaliseksi ahdisteluksi ja mikä ei sekä mitä seksuaaliselle ahdistelule yleisesti halutaan tehdä.

Esimerkiksi Hakkaraisen tuoreimmista toilailuista voidaan mennä vielä aika monta pykälää lievenmpään suuntaan ja sanoa vielä helposti, että tämä on seksuaalista häirintää, mutta jossain vaiheessa tullaan harmaammalle alueelle, jossa tilanteen tulkinta muuttuu hankalammaksi. Aika monissa tapauksissa voi ihan maalaisjärjellä miettiä minkä toinen kokee seksuaaliseksi ahdisteluksi, mutta ihan kaikissa konteksteissa tämä ei ole aivan helppoa.

En pelkää että feministinen kullinleikkauslegioona hyökkäisi tulevaisuudessa kimppuuni, mutta vähän huolettaa että liikaa hyväntahtoisia setämiehiäkin saattaa mennä tulevaisuudessa pesuveden mukana ja antifeministinen mölyapinalauma saa lisää bensaa liekkeihin, jos seksuaalinen ahdistelu jää yleisessä keskustelussa kovin höttöisesti määritellyksi.

 

Paavo Väyrynen mukaan presidenttikisaan: 20 000 kannattajakorttia kasassa.

Hesari julkaisi juuri uutisen, että rakas vanha konnamme Paavo Väyrynen on saanut kannattajakortit kasaan ja on ehdokkaana ensi vuoden presidentinvaaleissa. Väyrynen ilmoitti ehdokkuudestaan jo heinäkuussa, jolloin taidettiin yleisesti olla aika varmoja, että kortit saadaan kasaan, mutta syksyn aikana on herännyt epäilyjä siitä, saako Paavo välttämättä sittenkään kortteja kasaan yksin ilman puolueen tukea. Nyt 20 000 kannattajakortita ilmeisesti on kuitenkin kasassa ja Paavo saadaan mukaan myös vaaliväittelyihin.

 

 

Jo edellisissä vaaleissa Väyrynen alkoi lähestyä jollain tavalla parodiahorisonttia ja Paavon naurettavaa itseluottamusta ja raikasta 70-luvun suomettuneisuuden henkeä oli vähän vaikea ottaa tosissaan. Väyrysen viimeisten vuosien toilailut oman puoluehankkeen kanssa ja kuntavaaleihin osallistuminen Helsingissä KD:n listalla on tarkoittanut, että Väyrystä on ollut yhä vaikeampi ottaa tosissaan. Väyrysen osallistumisesta presidentinvaaleihin muodostuu varmasti pienimuotoinen spektaakkeli ja Väyrynen tulee tykittelemään varmaan jotakuinkin Huhtasaarta vastaavalla tasolla.

 

Syksymällä ajattelin, että Väyrysen osallistuminen vaaleihin voisi olla positiivinen asia, sillä se nakertaisi Huhtasaaren ääniä ja varmistaisi Haaviston paikan vaalien toisella kierroksella. Nyt kun Niinistön dominansi on kuitenkin osoittautunut vielä odotettuakin vahvemmaksi, ei tätä hyötyä taideta. Ehkä tämä on kuitenkin viimeinen niitti Huhtasaaren haaveille toiselle kierrokselle pääsemisestä. Ja tuohan tämä kiistatta tietyjä komedian elementtejä näihin vaaleihin. Ei kai tähän voi oikein suhtautua muuten kuin hämmentävänä performanssitaiteena.

 



Asekeskustelun matuanalogia ja muuta Las Vegas-metaa

Päivä Las Vegasin ammuskelun jälkeen totesin kokevani lievää vihaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka veriteon tai julkkiskuoleman yhteydessä luovat sekä levittävät netissä erilaisia salaliittoteorioita. Wired julkaisi pari päivää sitten tuosta aiheesta ihan mielenkiintoisen jutun. Välittömästi ammuskelun tapahduttua ja nyt sen jälkeisinä päivinä on käyty muitakin (ehkä aika yllätyksettömiä) keskusteluja tapahtumien ympärillä. Muutama metatason pointti näistä.

Yksi keskustelu on liittynyt siihen, miksei tekoa ole kutsuttu terrorismiksi ja minkälainen white privilege on se, että tulee leimatuksi vain hulluksi eikä terroristiksi. Sellaisenaan nuo ovat vähän epäolennaisia pointteja Pidän tällä hetkellä tiedossa olevan informaation perusteella oikeana, ettei Vegasin ampujaa kutsuta terroristiksi. Jotta tekoa voisi kutsua terrorismiksi, pitäisi sen taustalla olla jonkinlainen yhteiskunta/poliittis/uskonnollinen ajatusrakennelma, jota pyritään ajamaan. On siis mielestäni virheellistä pitää tätä tekoa terrorismina.

Siitä mitä kaikkea kannattaa kutsua terrorismiksi, on kuitenkin ihan hyvä puhua. Samoin siitä mitä kaikkia tekijöitä terrori-iskujen ja veritekojen taustalla on. VLHM:n kohdalla tunnutaan ajattelevan aika automaattisesti, että kyse hullusta kun taas islamistisen terrorismin kohdalla mielentila ei juurikaan herätä keskustelua, vaan islam on tyhjentävä vastaus. Jos päässä heittää ja halua pistää paikat palamaan, niin islamin reunoilta löytyy tähän erityisen hyviä innoittajia, mutta näen että varsinkin näiden vähemmän organisoitujen terroritekojen tekijöillä ja länsimaisilla ammuskelijoilla on aika paljon yhteistä. Se että ISIS ilmeisesti edelleen haluaa ottaa kunnian Las Vegasin ammuskelusta, kavaltaa minusta myös jotain jostain.

Toinen olennainen keskustelulinja on liittynyt aseisiin. Amerikan asekulttuuri on omasta peruseurooppalaisestä näkökulmastani melkoisen perverssi. En ylipäätään näe, miksi tehokkaaseen toisten ihmisten tappamiseen suunniteltuja välineitä tulisi olla siviiliväestön hallussa muuten kuin tiukasti rajattuun metsästyskäyttöön. Ampuma-aseiden käyttötarkoitus yhdistettynä tuhovoimaan on asia, jonka takia en oikein kykene ymmärtämään “filosofisella tai poliittisella tasolla” aseiden omistamista minkäänlaisena siviileille kuuluvana vapautena.

Kun käytännön tasolla siviileillä on tällä hetkellä valtaisat asearsenaalit käytössään, joudutaan asiaa ajattelemaan vähän eri kantilta, enkä pidä kovin realistisena mitään kuvioita, jossa aseiden määrää pystyttäisiin millään lailla nopealla aikataululla vähentämään dramaattisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kannattaisi pyrkiä tiukempaan asekonttrolliin sekä vähentämään kierrossa olevien aseiden määrää. Vuosikymmenien aikajänteellä tällä alkaisi olla vaikutusta.

Terrori-iskujen yhteydessä monet yleensä huomauttavat perustellusti, että terrori-iskuissa kuolevien ja loukkaantuneiden määrä on suhteellisen pieni moniin muihin asioihin verrattuna ja ei pidä antaa pelolle valtaa. Erilaiset nationalistisen taantumukselliston nettitrollit vetävät tällaisista kommenteista yleensä totaalisesti herneen nenään. Uhrien määrä on kuitenkin perusteltua suhteuttaa muihin asiohin ja miettiä, kuinka paljon käsissä olevan ongelman ratkaisuun kannattaa käyttää resursseja. Tässä suhteessa jonkinlainen NRA-henkinen kommentti siitä, että aseella tehdyt massamurhat ovat vain hyvin pieni osa kaikista kuolemista, on jossain määrin relevantti pointti. Aselainsäädännön miettiminen pelkästään suurten massa-ampumisten näkökulmasta ei ole fiksuin mahdollinen tulokulma.

Esimerkiksi Ezra Klein totesi VOX:n podcastissa äskettäin, että massa-ampumiset eivät ole Amerikan aseongelman tärkein juttu, mutta niiden myötä yleisön huomio kiinnityy aiheeseen ja olisi typerää olla käymättä asekeskustelua nyt kun aihe on ihmisten mielissä. Olen taipuvainen samalle kannalle, mutta tämä muistuttaa vähemmän vastenmielisessä muodossa nationalistisen taantumukselliston ilakointia maahanmuuttajien tekemillä rikoksilla. Mutta voi olla, että strategisesti kannattaisi ottaa mallia juuri maahanmuuttoaiheista spämmääviltä ihmisiltä. Kerätä uutisvirrassta jokainen ampumakuolema ja retostella sillä mahdollisimman tunteisiin vetoavalla tavalla. Maahanmuuttoon, “monikulttuurisuuteen” ja nykyään myös feminismiin liittyviä uutisia spämmäävää öyhötysekosysteemi toimii kuitenkin aika tehokkaasti.

Itselleni uusi asekuolemiin liittyvä tieto ja oivallus oli tällä viikolla, että aseiden omistus myös lisää itsemurhakuolemia. Kyse ei tietysti ole siitä, että ampuma-aseen omistajat päättäisivät aseen omistamisen takia itsetuhoisiin ajatuksiin, vaan siitä että monet itsemurhan yrittäjät eivät onnistu riistämään henkeä itseltään vaan jäävät henkiin. Ampuaseet ovat kuitekin hyvin tehokkaita tappamisvälineitä, myös itsemurhien kohdalla.

 

 

The Deuce – Kovaa vintage-pornoa New Yorkissa

David Simonin  The Deuce on eniten odottomani tv-sarja vuosiin. Nyt Simon on kääntänyt katseensa pornoteollisuuden alkuvaiheisiin ja 70-luvun New Yorkiin.  Simon tunnetaan tietysti ennen kaikkea maailman parhaan tv-sarjan The Wiren luojana, mutta mies on tuon jälkeenkin ollut luomassa sellaisia sekä taiteellisesti että sosiopoliittisesti kunnianhimoisia tv-tuontantoja kuin Generation KillTreme ja Show me a Hero. Nämä eivät minun mielestäni päässeet Wiren tasolle, mutta ovat kuitenkin hyviä esimerkkejä 2000-luvun laatu-tv:stä.

Laajoista hahmokaarteistaan huolimatta Wiressa keskeisin päähenkilö lienee Baltimore ja Tremessä New Orleans. Samalla tavalla odotan että Deucessa keskeisimmäksi hahmoksi noussee 70-luvun New York. Siinä missä The Wiren Baltimore symboloi varsinkin 2000-luvun alun deindustrialisitoitunutta inner citya kaikkine ongelmineen, ja juuri nyt Amerikan tuskaa kuvataan Hillbilly Elegy-narratiivilla, oli 70-luvun New York todellakin monella tapaa aikansa ongelmien symboli.

Vähän reilu 40 vuotta sitten presidentti Gerald Fordin väitettiin todenneen konkurssin partaalla olevasta New Yorkista, että se voisi lopultakin vain kuolla. Vahvasti tuettu esikaupungistuminen ja deindustrialisaatio olivat raadelleet monia Yhdysvaltain suurkaupunkeja, mutta 70-luvulla tämä näkyi jopa erityisen hyvin New Yorkissa. Mielikuvat 70-luvun palavasta Bronxista ovat monille edelleenkin symboli urbaanin elämän vaaroista.

Monella tapaa kehitys on ollut tuon jälkeen positiivista. Taksikuskin New York on tehnyt tietä Sinkkuelämän ja Master Of Nonen New Yorkille, mikä lienee lähinnä positiivinen asia. On oikeastaan jopa todella hätkähdyttävää ajatella, miten fundamentaalin muutoksen New York on kokenut vain 40:ssä vuodessa. David Simonin kuvaus onnistunee kuitenkin jossain määrin jopa nostalgisoimaan sitä New Yorkia, jossa Bronx paloi sekä prostituoidut ja parittajat parveilivat monilla Manhattanin keskeisimmillä alueilla.

 

Image result for the deuce

Miljöön ohella Deucessa tietysti kiinnostaa sen aihe eli pornoteolliuus. GLOW-sarjassa miespuolinen päähenkilö pitchasi naiswrestling-ideansa sanomalla, että se on Porn you can watch with your kids. David Simon on sanonut pyrkineensä tietoisesti välttämään tätä ja Simonilla on Deucessa mielenkiintoinen mahdollisuus tehdä pornoa kuvaava sarja, joka on taiteellisesti ja yhteiskuntapoliittisesti kunnianhimoinen, eikä kiinnosta varsinaisesti suurta yleisöä. Ottaen huomioon miten itsetarkoituksellisesti monet tv-sarjat nykyään viljelevät seksuaalista kuvastoa, on ihan hauska nähdä miltä Deuce lopulta näyttää.

Simon on myös ehdottomasti Nyky-Amerikan mielenkiintoisimpia vasemmistolaisesti suuntautuneita puhuvia päitä. Hän on myös niitä harvoja hahmoja, jonka sanoessa, että hän haluaa kuvata taiteessaan kriittisesti kapitalismia ja misogyniaa, luotan että tämä on tehty tavalla, joka on totuudenmukainen eikä tarpeettoman alleviivaava.

Itse kuulun sukupolveen, jolla on ollut varhaisista teinivuosistaan lähtien helppo pääsy netin kovaan pornoon enkä sinänsä moralisoi valtaisasti aihetta. Tai toki jonkinlaisella pornoistumisella on myös negatiivisia vaikutuksia. Luulen kuitenkin, että  kun katsotaan vapaasti saatavissa olevan pornon vaikutuksia, on etumerkki kaikkia ihmisä katsottaessa positiivinen. En kuitenkaan kiistä etteikö tässä kehityksessä olisi myös ongelmia, varsinkin jos katsotaan Deucen tapaan pornon tekijöitä. Arvelen että Deuce onnistuu kuitenkin avaamaan mielenkiintoisen ikkunan myös tähän maailmaan.

Deucea on nyt tullut ulos vasta pari jaksoa enkä ole vielä katsonut noita vaan odottelen, että koko ensimmäinen kausi on ulkona ja herkuttelen sen joskus myöhemmin syksyllä.

Televisiosta: Billions-sarja

Olen viime viikot katsellut Showtimen viime vuonna startannutta Billions-sarjaa, jota on nyt tehty kaksi tuotantokautta. Billionsissa siis seurataan moraalisesti kysenalaista menoa finanssimaailman  harmaalla alueella. Sarjan taustalla oleva Andrew Sorkin on ollut New York Timesin finanssitoimitaja sekä kirjoittanut jonkinasteiseksi bestselleriksi nousseen Too big to fail-kirjan, joten oletan että finanssialan kiemuroita on kuvattu sarjassa myös enemmän tai vähemmän realistisesti.

Damian Lewisin näyttelemä alfauros Bobby ”Axe” Axelrod pyörittää hedge fund Axe Capitalia ja asianaja Chuck Rhoades yrittää saada tätä linnaan. Lain puolella oleva Chuck on selvästi idealistisempi hahmo, mutta päätyy joskus ajattelemaan, että tarkoitus pyhittää keinot ja tämän seurauksena saaliin ja saalistajan roolit heittävät välillä häränpyllyä. Sarjassa on kasa muita tärkeitä hahmoja ja mielenkiintoisia sivuhahmoja, mutta pääjuoni rakentuu Axen ja Chuckin välisen taistelun ympärille. Billions ei nouse aivan terävimpään kärkeen kun mietin parhaita tv-sarjoja, mutta kyllä tässä ehdottomasti on jotain.

Viimeiset reilu 10 vuotta on puhuttu siitä, kuinka hyvät televisiosarjat ovat tätä nykyä usein elokuvia laadukkaampia. Toimittaja J.P. Pullkkisen Ylelle tekemä radio-ohjelma Television tiiliskivet kuvastaa tätä muutosta. Laadukkaimpia tv-sarjoja on jo verrattu suuriin romaaneihin ja ne alkavat olla paremman väenkin keskuudessa kunniotettavia kulttuurituotteita. Kiistatta tv-sarjojen yksi vahvuus verrattuna elokuviin on pidempi muoto, jolloin on myös mahdollista rakentaa pidempiä juonikaaria, ajan kanssa syventää myös sivuhahmoja ja antaa sarjan kehittyä orgaanisesti jos ensimmäisen tuotantokauden aikana huomataan, että jokin asia toimii.

Merkittävänä tekijänä televisiosarjojen nousun taustalla on ollut HBO, jonka yhtenä tunnusmerkkinä oli, ettei sen kaapelikanavana tarvinnut varoa kirosanoja, alastomuutta tai muistakaan asioista hermostuvia moraalipoliiseja. Tämä antoi tekijöille lisää vapauksia, mutta toisaalta tuntuu, että tämän seurauksena kiroilusta ja irstaasta materaalista on tullut nykyään hieman itsetarkoituksellista Välillä tuntuu, että tv-sarjoissa jyritetään olla väkinäisen shokeraavia.

Billionssissa erilaiset perverssiot ja ökyrikkaiden öykkäröinti toimii ja sarja ei tätä kautta anna hedge fund-porukan sikailusta turhan sympaattista kuvaa. Mutta eipä Gordon Gekkonkaan ollut tarkoitus olla erityisen sympaattinen hahmo, mutta niin vain tuokin nousi Wall Streetillä jonkinasteiseksi idoliksi. Voin hyvin kuvitella, että Billionsin klippejä jaetaan, joskus ehkä vähän ironisesti ja joskus ei niin ironisesti tietyillä aloilla toimivien ihmisten kesken.

Tähän liityen sarjan hauskin hahmo on Axen oikea käsi ja COO Mike “Wags” Wagner, josta tuli, ehkä profiiia hallitsevien viiksienkin takia, minulle ensin mieleen Deadwoodin Al Swearagen. Wags ei pyöritä bordellia, mutta suhtautuminen naisiin tuntuu olevan silti aika samanlaista. Moraaalikäsitys on lievästi sanottuna kyseenalainen ja mies on monella tapaa järjetön sikailija, joka kuitenkin nauttii elämän pienistä iloista ja hahmossa on jotain hauskaa ja sympaattista.

Billionsin kohdalla sarjan hauskuutta ja toisaalta syvyttä lisää, että se on tiheänä erilaisia kulttuuriviittauksia. Toisella kaudella sarjan uusi hahmo siteeraa esim. Nassim Talebia, mutta erityisesti mieleen jäi kuitenkin Axen vaimon kommentti This is our fucking corner Stringer sekä kuulusteluissa “Dollar Billin” toteamus I am Keyser Soze motherfucker. Sarjan seuraamisen kannalta näiden heittojen ymmärtäminen ei ole välttämätöntä, mutta populaarikulttuuria tunteva katsoja voi hymähdellä näille viittauksille.

Billions tansahtelee mielestäni myös aika hauskasti ja täysin itsetietoisesti etnisyyden ja identiteettien miinakentällä. Aika iso osa hahmoista on totuudenmukaisesti kullejaan mittailevia valkoisia alfauroksia, mutta yhtenä sarjan vahvimpana hahmona on naispsykologi Wendy Rhoades ja keskeisissä sivurooleissa on aika monimuotoinen hahmogalleria. Melkoisen rohkea veto oli myös ottaa toiselle kaudelle muusuhahmo Taylor, joka on kauden toisessa jaksossa kertoo pomolleen millä pronomineillä häntä kuuluu puhutella. Taylorin hahmoa on nyt taidettu pitää amerikkalaisen televiohistorian ensimmäisenä muunsukupuolisena hahmona. Alussa oli vähän sellanen fiilis, että toimiikohan tämä nyt ollenkaan, mutta kauden edetessä tuo oli minusta hyvä lisäys hahmogalleriaan.

I am not uncertain, suosittelen kyllä Billionssia jos etsii uutta draamasarjaa katsottavaksi.

Joonas Konstig jättää Oikean Median

Myrsky nationalistisen taantumukselliston pipetissä. Oikea Median taustalla vaikuttanut Joonas Konstig ilmoitti juuri jättävänsä julkaisun ja  myyneensä yhtiön osakkeet, koska se “ei sitten valmistuttuaan ollutkaan sellainen, josta minä itse visioin“. Ei minulla tietenkään mitään tietoa ole, mutta kuvittelen että Konstig oli visioinut tuolle alustalle tyylikkäämmän konservatiivista pohjavirettä, niin että se tekisi riittävän eron blogosfäärin likaviemäreihin.

Tokihan se eroaa MV-linjasta ja pahimmista roskablogeista, mutta ei sitä laadukkaaksi mediaksi voi sanoa. Blogikirjoittajista löytyy toki esim. Timo Vihavainen, mutta myös Henry Laasanen ja Reijo Tossavainen. Ei välttämättä olisi ollut ollenkaan huono asia jos Suomen mediakentälle olisi  saapunut avoimen konservatiinvien, mutta samalla tasokas toimija. Tämä sinänsä varsin vähämerkityksellinen tapahtumaketju kuitekin kuvastaa ajatuksiani. Suurelta osin netistä energiansa saavan Alt right-henkinen toiminta päätyy nopeasti radikaalimpien bolsevikkien käsiin ja lopputuloksena on kevyttä propagandaa ja halpaa klikkijournalismia.

Vaarallinen hinttitrolli Milo Yiannopoulos

Seurattuani Donald Trumpin kampanjointia ja nousua, jäi minulle hänen tukijoistan erityisesti mieleen kaksi outoa hahmoa. Toisen tiesin ennen Trumpin nousua, mutta toiseen tutustuin vasta sen aikana. Trumpia tukivat journalisti ja ammattiprovokaattori Milo Yiannopoulos sekä teknologiayrittäjä ja -investoija Peter Thiel. Näitä kahta erikoista hahmoa yhdistää Trumpin tukemisen ohella  homoseksuaalisuus. Thielistä kirjoitin lyhyesti jo aiemmin, mutta Milo palasi taas mieleeni kun katsoin juuri hänen haastattelunsa Bill Maherin ohjelmassa.

Milo Yiannopoulos on pahamaineisen Breitbartin toimittaja sekä globaalitason provokaattori. Katson aiheelliseksi kutsua häntä trolliksi, koska hän on useassa haastatelussa luonnehtinut itseään trolliksi ja kommentoinut että länsimaissa tarvitaan enemmän trollausta. Kutsun häntä vaaralliseksi hintiksi, koska hän on itse mainostanut esiintymiskiertuettaan sloganilla Dangerous Faggot.

Joku vertasi Miloa Pim Fortuyniin, mikä on siinä mielessä järjellinen vertaus, että molemmat ovat homoseksuaaleja ja ovat voimakkaasti kritisoineet islamia. Olen iältäni sen verran nuori, etten kyennyt oikein älyllisesti seuraamaan politiikkaa Fotruynin aikakaudella, mutta mitä kyseiseen hahmoon olen tutustunut, niin hän kuitenkin vaikutti herrasmiesmäisemmältä ja sivistyneemmältä hahmolta. Toisen kuin Yiannopolous, jossa tuntuu tiivistyvän internet-aikakauden negatiiviset piirteet. Milon kommentointi siitä, miten terrori-iskunjen kohdalla on kyse ISLAMISTA, ilman mitään tarkempia määrittelyjä, tuntui vuonna 2016 jo jotenkin äärimmäisen väsyneeltä ja huonolta argumentoinnilta.

Muutama vuosi sitten Yiannopoulos oli myös ns. gamergaten arkkitehtejä. Pidän tätä mielenkiintoisena sen takia, että ns gamergate oli ensimmäinen isompi tapaus, jolloin törmäsin tässä mittakaavassa netissä selvästi kasvussa olevaan antifeminismiin, jossa yhdistyivvät itsetarkoituksellisen törkeä kielenkäyttö ja 2010-luvulle päivitetty antifeministinen argumentointi. Yiannopoulos lienee yksi merkittävimmistä hahmoista, joka on osaltaan ollut nostamassa viimeisten vuosien (suurelta osin) epä-älyllistä antifeminististä hyökyaaltoa. Milo oli myös yksi provokaattoreista, joka oli viime kesänä masinoimassa antifeministististä hyökkäystä Ghostbusters-elokuvaa vastaan. Tähän liittyen hänet myös suljettiin Twitteristä, hyökättyään melko karuilla viesteillään Leslie Jonesi kimppuun.

Pidin Milon vihamielistä trollausta ja sen saamaa suosiota länsimaisen sivistysvaltion tulevaisuuden kannalta vaarallisena. Jonkinlainen sivistynyt ja toisia kunnioittava keskutelutapa on minusta länsimaisen keskustelun mahdollistavia lähtötilanteita. Pidän pelottavana ajattelua, että uskomattoman mulkku käyttäyttyminen mielletään jotenkin länsimaisten arvojen puolustamiseksi.

Ja siis arvostan oikeasti hahmoja, joiden provokatiivisten ajatusten taustalta löytyy myös jotain oikeasti mielenkiintoisia ideoita, mutta esimerkiksi Milon tapauksessa tuntui, että kyse on  pelkästään trolaamisesta, vihanlietsonnasta ja julkisuushakuisuudesta. En osaa täsmällisesti määritellä eroa, mutta näen varsin selvän eron osmosoininvaaramaisten koepallojen ja Milon itsetarkoitksellisen loukkaavien kirjoitusten väillä. Ymmärrän että ns poliittinen korrektius voi ajoittain haitata keskustelua, mutta siinä on myös todella paljon hyvää, että jokainen meistä miettii minkälaista tekstiä nettiin suoltaa. Milo on sanatarkasti hyökännyt “civil discursia” vastaan ja esimerkiksi tätä pidän huolestuttavana. Lisäksi syvemmälle menevissä keskusteluissa tuntuu, että Milo ei yksinkertaisesti kykene puolustamaan ajatuksiaan.

Pitää kuitenkin sanoa, että katsottuan linkkaamani Milon haastattelun Bill Maherin ohjelmassa, saatan olla valmis vetämään jotain sanojani ihan aavistuksen takaisin. Olen samaa mieltä Bill Maher kanssa, kun hän haastattelun alussa sanoo Milolle, että “olet mielestäni kolosaalisen väärässä monissa asioissa”. Olen myös edelleen sitä mieltä, että Milon komunikaatiotapa on ollut omalla pikkiriikkisellä panoksellaan tuhomassa järkevää ja sivistynyttä julkista keskustelua. En kuitenkaan tämän haastattelun jälkeen pidä häntä enää niin yksiselitteisesti järjelliseen kommunikaation kykenemättömänä provokaattorina. Sentään verrattuna nykyiseen Amerikan presidenttiin, Milon kanssa näyttää kuitenkin olevan mahdollista käydä järjellistä keskustelua.

Whiskey, Weed and Waffle House

Otsikko viittaa amerikkalaisen rap-muusikko Jelly Rollin Whiskey Weed and Waffle House-mixtapeen. Kuulin tästä suuresta kulttuurituotteesta katsoessani eilen Vicelandyn Noisey Nashville-jakson. Kirjoitin jo aiemmmin Bay Area-jakson yhteydessä, siitä kuinka minä oletettavasti kuulun täsmällisesti ohjelmasarjan kohderyhmään, joihin tällainen viihdyttävä (pseudo)yhteiskunnalinen journalismi iskee ja antaa siinä sivussa luvan diggailla aivotonta MTV-räpppiä.

Viihdyin tosiaan tätä ohjelmaa katsoesssani, mutta tunnen oudolla tavalla myös tulleeni manipuloiduksi. Joku tällaisia ohjelmia tuottava henkilö tajuaa liian hyvin, miten kaltaisilleni ihmiset saadaan houkuteltua “älyllisen” viihteen pariin. Yritän kuitenkin muutamalla sanalla kuvailla ohjelmassa esiteltyjä aiheita ja minussa heränneitä aiheita.

Nashville tunnetaan tietysti ennen kaikkea country-musiikista ja tässäkin jaksossa esitellään valkoisten räppärien ohella myös esimerkiksi nuoremman polven country-muusikko Margo Price. Pääfokus on kuitenkin muutamassa kaupungin valkoihoisessa räppärissä. Vice onnistuu ihan mielenkiintoisesi esittelemään  valkoisia “country-räppäreitä”. Tämä erikoinen underground-ilmiö on toki sinällään ihan mielenkiintoinen. Etelän “white-trash” vääntämässä countrysta sämplättyjen biittien päälle omantyylistänsä gangstarappia, jaksaa viihdyttää hyvin tuon reilu puoli tuntia.

Jokainen edes jollain tasolla räppia diggaillut on varmaan joskus mielessään ihmetellyt, että miksi (usein) täysin aivoton gangstamouhotus ja ghettoromantiikka iskee myös meihin valkoihoisiin keskiluokkaisiin eurooppalaisiin. Onhan se outoa, mutta tähän on jo jotenkin tottunut. Tässä tapauksessa erityisesti oudolta tuntui se, että ainakin ohjelman ajan Vicen nopeat leikkaukset, dramatisointi ja “taustamusiikki” saavat minut hetkellisesti fiilistelemään myös Etelän white trash-meininkiä. Ja kävinhän minä ohjelman jälkeenkin kuuntelemassa kasan Jelly Rollin musiikkia.

Voidaan tietysti bourdieuläisittäin todeta, että “hyvää” makua viljelevä “eliitti” ei keskity taiteessa tai viihteessä välttämättä varsinaiseen muotoon, vaan “taideteoksen” herättämiin ajatuksiin, mikä taas antaa mahdollisuuden löytää “roskaviihteestäkin” syvempiä merkityksiä. Luulen että omassa kiinnostuksessani räpmusiikkin on ainakin osittain kyse tästä. Assosioin Jell Rollin musiikin Hillbilly Elegy-narratiiviinvalkoisen Amerikan heroiiniepidemiaan, kadonneisiin työpaikkoihin ja muihin kehityskulkuihin, jotka ovat kohdelleet rajusti Amerikan työveänluokkaa. Ja tähän myös Vice ohjelmasarjassa tietyllä tavalla ohjaa.

Toki voi olla, että räpmusiikin kuuntelu on kaltaiselleni nörtähtävälle ihmiselle alitajuinen tapa myös signaloida, että minäkin olen toisaalta rento kaveri ja voin minä käyttää aikaani muunkinlaisiin asioihin kuin Fiverthirtyeightin tai Economistin lukemiseen.

Breitbart ja nukkuvat jättiläiset

Trumpin, Brexitin ja uuden äärioikeiston äänitorvena toiminut Breitbart on kerännyt viime kuukausina paljon huomiota. Tässä me kaikki joudumme taas miettimään kuinka paljon öyhötykselle kannattaa antaa huomiota. Breitbart on noussut merkittäväksi tekijäksi nettimaailman tiedonvälityksessä ja tässä mielessä on syytä olla tietoinen sen tekemisistä. Toisaalta Breirbartista jauhaminen tuo sille näkyvyyttä, jota se tietysti toivoo saavansa.

Valeuutisia ja huonotasoista journalismia vastaan on vaikea taistella, jos sille on aitoa kysyntää, kuten tällä hetkellä tuntuu olevan. Valeuutiskeskustelun yhteydessä aikamme jättiläiset Google ja Facebook ilmoittivat lähtevänsä taistelemaan valesivustoja vastaan rajoittamalla valeuutissivustojen mahdollisuuksia mainostulojen saamiseen.

Nyt jonkinlainen kansalaisaktivistien joukko on lähtenyt taistelemaan samalla strategialla Breitbartia vastaan. Sleeping Giants-niminen porukka on Breitbartin sivuilla vieraillessaan katsonut minkälaisia mainoksia heille sivulla esitetään. He ottavat kuvakaappauksen, jakavat kuvan sosiaalisessa mediassa ja kysyvät onko yritys tietoinen, että heidän mainoksiaan on Breitbartin kyseenalaisilla sivuilla.

Esimerkiksi Googlen Adwordsin algoritmien seurauksena yrityksen mainoksia päätyy mitä ihmeellisemmille sivuille ilman, että yrityksellä itsellään on tästä tietoa. On kuitenkin teknisesti mahdollista valita, ettei mainoksia päätyisi tietylle sivustolle, vaikka se kuuluukin mainosverkoston sivustoihin. Tuomalla asian yrityksen tietoon aktivistit toivovat yritysten estävänsä mainostensa näkymisen Breitbartin sivuilla, mikä taas heikentäisi Breitbartin toimintamahdollisuuksia mainostulojen pienentyessä.

Toiminta herätti minussa positiivisia tunteita, mutta myös monia kyynisiä kysmyksiä. Ensin on ehkä hyvä sanoa, että tämä vaikuttaa ainakin äkkiseltään hyvinkin kannustettavalta kansalaisaktivismilta. Mutta sitten pääsemmekin kyynisempiin kysymyksiin. Ensinnäkin netistä löytyy valtava määrä törkyä, jota ei ole tehty rahan ansaitsemisen toivossa. Mainosrahojen vähentäminen ei vaikutaisi näihin sivustoihin kovinkaan paljon. Toiseksi maailmassa on niin paljon mainostajia, että Breitbartille saattaa hyvinkin löytyä aivan riittävästi kyseenalaisen moraalin omaavia mainostajia. Evgeny Morozovin tapaan voisi sanoa, että “nukkuvien mainostajayritysten” sijaan pitäisi painostaa todellisia jättiläisiä, eli Googlea ja Facebookia.

Tällaiset kampanjat myös tuovat Breitbartille lisää näkyvyyttä ja valitettavasti saattavat polarisoida asioita entisestään. Kansalaisaktivismi on oikein positiivista ja voi olla että Sleeping giants saa hyvää aikaan, mutten ole vielä ihan vakuuttunut tämän toimintatavan tehokkuudesta.