SHOKKIUUTINEN – Touko Aallon vaimo hakee avioeroa!

Juuri uutisoitiin, että vihreiden tuoreen puheenjohtajan Touko Aallon vaimo Johana Pietiläinen on jättänyt viime viikolla avierohakemuksen. Päätös on ollut yhteinen ja syynä on ollut Aallon suhde vihreiden palkkalistoilla olevaan henkilöön. Jussi Halla-ahon aviottomasta lapsesta uutisoitaessa kirjoittelin lyhyen kommentin, jossa totesin etten todellakaan pidä hyvänä asiana sitä, että lehdistö kaivelee poliitikkojen avioeroja tms. yksityiselämää. Enkä varsinkaan pidä sitä että näitä asioita käytetään sitten poliittisina lyömäaseina. Sanoin tämän vahvasti halveksimani Jussi Halla-ahon kohdalla ja sanon sen nyt uudelleen Touko Aallon kohdalla.

Vapaassa maassa ja markkinataloudessa lehdistö saa kirjoittaa mistä haluaa ja ihmiset saavat lukea sitä mikä heitä kiinnnostaa, mutta pidän politiikan ja yhteiskunnallisen keskustelun kannalta tuhoisana sitä tapaa, että poliittikoja ryöpytetään kovasti näiden yksityiselämän tekemisten pohjalta eikä edes haluta yrittää erottaa yksityiselämää politiikasta. Voin olla ajatusteni kanssa selvässä vähemmistössä, mutta mielestäni poliitikkojen perhe-elämälllä ei pääsäntöisesti tulisi olla mitään tekemistä sen kanssa, miten  suhtaudutaan heidän tekemisiinsä eduskunnassa. Ja tavallaan tuskin olisi edes toivottavaa, että parlamentissa olisi vain robotteja, munkkeja ja nunnia.

Metatasolla tämä tapahtuma voi kuitenkin synnytää ihan mielenkiintoisia keskusteluja. Resonoiko Touko Aallon avioero negatiivisesti vihreiden naisvoittoisessa kannattajakunnassa, vai jääkö tämä jällen vain tapahtumaksi, jolla blogosfäärin paskaspämmärit yrittävät loata vihreitä. Se on varmaa, että huomenna some ja netti nyt ylipäätään on täynnä erilaisia hyökkäyksiä vihreiden KAKSOISTANDARDEJA kohtaan. Toisaalta persuhenkinen paskaspämmiosastokin varmaan miettii, että millä lailla asian nyt ihan tarkalleen Touko Aallon kohdalle muotoilee kun oma mestari on jäänyt hiljattain vielä hieman pahemmin perheellisenä ja enemmän “perhearvojen” puolesta puhuneena kiinni vähän vastaavasta asiasta.

Trump Jr. ja Stupid Watergate

En ole kauheasti seurannut viime viikkoina Trumpin tohelointeja. Impeachmenttiin on vielä matkaa, mutta viime aikojen tapahtumat ovat kuitenkin jälleen sataneet Trumpin laarista sivuun ja nyt myös Donald Trump jr on liittynyt toden teolla mukaan tohelointiin twiittailtuaan Venäjästä.

Viittasin pari kuukatta sitten Voxin mainioon pätkään, jonka johtopäätös oli, että koomikot ovat viimeisen vuoden aikana nousseet jopa aiempaa tärkeämmiksi uutisten kommentoijiksi ja välillä tekevät sitä jopa varsinaisia toimittajia paremmin. Koomikot eivät siedä samalla tavalla paskapuhetta. Vakavasti otettavien medioiden täytyy toimia tavoilla, joissa ne vähintään esittävät ottavansa Trumpin täydelliset hölynpölyn ja hölötyksen tosissaan. Loputtoman uutisvyörytyksen ja väittelyjen keskellä satiiri onnistuu välillä kaikken parhaiten tiivistämään sen, mitä on oikeasti tapahtunut.

Malcolm Gladwell on puhunut satiiriin vaaroista, mainiten nimeltä Stephen Colbertin eikä Gladwell erityisemmin pidä esim. SNL:n Trump-imitaatiosta, mutten usko että ainakaan Amerikan Late night-isäntien sarkastinen lähestymistapa Trumppiin olisi ihan sama juttu, kuin esim. Tina Feyn Sarah Palin-imitaatiot. Tai vaikka niissä olisi ongelmansa, niin ainakin tällä hetkellä etumerkki on ehdottomasti positiivinen.

John Oliver luonnehti Trumpia ja Venäjä-tutkintaa aiemmin tänä vuonna termillä stupid watergate ja palasi tuohon taas pari päivää sitten oltuaan haastateltavana Stephen Colbertin ohjelmassa. Tuossa keskustelussa muutama lainaus Oliverilta ja Colbertilta tiivistää aika hyvin tätä menoa.

This is something, as long we live in a world, where something means anything and I am not sure we do anymore.

Have we come to a nation, where colluding with hostile foreign power to manipulate our election, is a left-right thing?

We are at point where you think do they understand? Is it possible that there is no logical sequence of thoughts in their mind that make them understand the situation…and the fact that we are even wondering this…Are they just too dump to understand what is happening? And answer is not a defined no.

 

Trump ja Huumori

Sen verran kun olen seurannut Trumpia ja Yhdysvaltojen politiikkaa viimeisen vuoden aikana, olen tietoisesti yrittänyt tehdä sitä hyvin erilaisten lähteiden kautta. Tottakai dietissäni painottuvat selvästi tietyt mediat, mutta aina säännöllisin väliajoin käännän katseeni myös muihin lähteisiin. Riittävän pieninä annoksina jopa netin pahimmat likaviemärit ovat ihan mielnkiintoista seurattavaa. Ja olen toki jo kauan aikaa sitten huomannut, että ihan taktisestikin katsottunakin kannattaa yrittää ymmärtää “vihollisensa argumentointia”. Jos ei tiedä, mitkä ovat “vihollisen” toistuvasti kuulemia olkiukkoja, saatat käyttää niitä itsekin ja joutua sen takia koomiseen valoon.

Huumorihan on ollut varsinkin netin maahanmuutto- ja islamkriitikoiden työkalupakissa jo vuosikymmenen ajan todella tärkeä työkalu. Eikä siinä, sitä on käytetty myös aidosti hauskasti ja osuvasti. Nämä hokemat rauhanuskonnosta tms. tosin vaan alkoivat omissa silmissäni tuntua todella väsyneiltä jo tämän vuosikymmenen alussa. Maahanmuuttokriitikoilla on tuntunut myös olevan ajatus, että pitää voida sanoa mitä tahansa ilman, että muut ihmiset saavat kritisoida sitä, jos kutsuu kommentaariaan vitsiksi. Ja Trumpin vaalikamppailun aikana Amerikan pikku nettisoturit kävivät meemisotaansa aika avoimen fasistisella kuvastolla, yhdistellen siihen kuitenkin humoristisia elementtejä, niin että fasismista puhuva henkilö oli triggeröitynyt SJWCUCKlumihiutale, tai jotain vastaavaa.

Trumpin nousun myötä huumori on kuitenkin noussut todella vahvasti aseeksi myös liberaalien työkalupakissa. Toki liberaalit koomikot ovat repineet republikaanien ylilyönneistä huumoria jo pitkään. Esimerkiksi  John Stewart hassutteli  W:n ja republikaanien kustannuksella jo tämän vuosituhannen alussa tavalla, joka jopa vaikutti poliittiseen keskusteluun. Silti huumori on tällä hetkellä ehkä tärkeämpi väline käsitellä Yhdysvaltojen presidentin tekemisiä kuin koskaan aiemmin. Olen katsellut  säännöllisest John Oliverin sekä Bill Maherin ohjelmat ja satunnaisesti esim. Steve Colbertia ja Trevor Noahia ja ajatellut, että näissä pystytään huumorin kautta käsittelemään joitain ilmiötä todella hyvin.

Katsoin kuitenkin juuri Voxin lyhyen videon aiheesta ja tajusin, että voi tosiaan olla, että häpeilemättömän valehtelijan tekemisten raportoinnissa huumoriohjelmat saattavat aidosti olla useimpia perinteisiä medioita parempia. Niillä on matalampi kynnys kutsua paskapuhetta paskapuheeksi. Eivät tällaiset huumoriohjelmat voi korvata perinteisempää media kokonaan, mutta kyllä ne voivat aidosti tuoda siihen rinnalle mielenkiintoisia huomioita, jotka muuten saattaisivat jäädä tekemättä.

Joonas Konstig jättää Oikean Median

Myrsky nationalistisen taantumukselliston pipetissä. Oikea Median taustalla vaikuttanut Joonas Konstig ilmoitti juuri jättävänsä julkaisun ja  myyneensä yhtiön osakkeet, koska se “ei sitten valmistuttuaan ollutkaan sellainen, josta minä itse visioin“. Ei minulla tietenkään mitään tietoa ole, mutta kuvittelen että Konstig oli visioinut tuolle alustalle tyylikkäämmän konservatiivista pohjavirettä, niin että se tekisi riittävän eron blogosfäärin likaviemäreihin.

Tokihan se eroaa MV-linjasta ja pahimmista roskablogeista, mutta ei sitä laadukkaaksi mediaksi voi sanoa. Blogikirjoittajista löytyy toki esim. Timo Vihavainen, mutta myös Henry Laasanen ja Reijo Tossavainen. Ei välttämättä olisi ollut ollenkaan huono asia jos Suomen mediakentälle olisi  saapunut avoimen konservatiinvien, mutta samalla tasokas toimija. Tämä sinänsä varsin vähämerkityksellinen tapahtumaketju kuitekin kuvastaa ajatuksiani. Suurelta osin netistä energiansa saavan Alt right-henkinen toiminta päätyy nopeasti radikaalimpien bolsevikkien käsiin ja lopputuloksena on kevyttä propagandaa ja halpaa klikkijournalismia.

Vaarallinen hinttitrolli Milo Yiannopoulos

Seurattuani Donald Trumpin kampanjointia ja nousua, jäi minulle hänen tukijoistan erityisesti mieleen kaksi outoa hahmoa. Toisen tiesin ennen Trumpin nousua, mutta toiseen tutustuin vasta sen aikana. Trumpia tukivat journalisti ja ammattiprovokaattori Milo Yiannopoulos sekä teknologiayrittäjä ja -investoija Peter Thiel. Näitä kahta erikoista hahmoa yhdistää Trumpin tukemisen ohella  homoseksuaalisuus. Thielistä kirjoitin lyhyesti jo aiemmin, mutta Milo palasi taas mieleeni kun katsoin juuri hänen haastattelunsa Bill Maherin ohjelmassa.

Milo Yiannopoulos on pahamaineisen Breitbartin toimittaja sekä globaalitason provokaattori. Katson aiheelliseksi kutsua häntä trolliksi, koska hän on useassa haastatelussa luonnehtinut itseään trolliksi ja kommentoinut että länsimaissa tarvitaan enemmän trollausta. Kutsun häntä vaaralliseksi hintiksi, koska hän on itse mainostanut esiintymiskiertuettaan sloganilla Dangerous Faggot.

Joku vertasi Miloa Pim Fortuyniin, mikä on siinä mielessä järjellinen vertaus, että molemmat ovat homoseksuaaleja ja ovat voimakkaasti kritisoineet islamia. Olen iältäni sen verran nuori, etten kyennyt oikein älyllisesti seuraamaan politiikkaa Fotruynin aikakaudella, mutta mitä kyseiseen hahmoon olen tutustunut, niin hän kuitenkin vaikutti herrasmiesmäisemmältä ja sivistyneemmältä hahmolta. Toisen kuin Yiannopolous, jossa tuntuu tiivistyvän internet-aikakauden negatiiviset piirteet. Milon kommentointi siitä, miten terrori-iskunjen kohdalla on kyse ISLAMISTA, ilman mitään tarkempia määrittelyjä, tuntui vuonna 2016 jo jotenkin äärimmäisen väsyneeltä ja huonolta argumentoinnilta.

Muutama vuosi sitten Yiannopoulos oli myös ns. gamergaten arkkitehtejä. Pidän tätä mielenkiintoisena sen takia, että ns gamergate oli ensimmäinen isompi tapaus, jolloin törmäsin tässä mittakaavassa netissä selvästi kasvussa olevaan antifeminismiin, jossa yhdistyivvät itsetarkoituksellisen törkeä kielenkäyttö ja 2010-luvulle päivitetty antifeministinen argumentointi. Yiannopoulos lienee yksi merkittävimmistä hahmoista, joka on osaltaan ollut nostamassa viimeisten vuosien (suurelta osin) epä-älyllistä antifeminististä hyökyaaltoa. Milo oli myös yksi provokaattoreista, joka oli viime kesänä masinoimassa antifeministististä hyökkäystä Ghostbusters-elokuvaa vastaan. Tähän liittyen hänet myös suljettiin Twitteristä, hyökättyään melko karuilla viesteillään Leslie Jonesi kimppuun.

Pidin Milon vihamielistä trollausta ja sen saamaa suosiota länsimaisen sivistysvaltion tulevaisuuden kannalta vaarallisena. Jonkinlainen sivistynyt ja toisia kunnioittava keskutelutapa on minusta länsimaisen keskustelun mahdollistavia lähtötilanteita. Pidän pelottavana ajattelua, että uskomattoman mulkku käyttäyttyminen mielletään jotenkin länsimaisten arvojen puolustamiseksi.

Ja siis arvostan oikeasti hahmoja, joiden provokatiivisten ajatusten taustalta löytyy myös jotain oikeasti mielenkiintoisia ideoita, mutta esimerkiksi Milon tapauksessa tuntui, että kyse on  pelkästään trolaamisesta, vihanlietsonnasta ja julkisuushakuisuudesta. En osaa täsmällisesti määritellä eroa, mutta näen varsin selvän eron osmosoininvaaramaisten koepallojen ja Milon itsetarkoitksellisen loukkaavien kirjoitusten väillä. Ymmärrän että ns poliittinen korrektius voi ajoittain haitata keskustelua, mutta siinä on myös todella paljon hyvää, että jokainen meistä miettii minkälaista tekstiä nettiin suoltaa. Milo on sanatarkasti hyökännyt “civil discursia” vastaan ja esimerkiksi tätä pidän huolestuttavana. Lisäksi syvemmälle menevissä keskusteluissa tuntuu, että Milo ei yksinkertaisesti kykene puolustamaan ajatuksiaan.

Pitää kuitenkin sanoa, että katsottuan linkkaamani Milon haastattelun Bill Maherin ohjelmassa, saatan olla valmis vetämään jotain sanojani ihan aavistuksen takaisin. Olen samaa mieltä Bill Maher kanssa, kun hän haastattelun alussa sanoo Milolle, että “olet mielestäni kolosaalisen väärässä monissa asioissa”. Olen myös edelleen sitä mieltä, että Milon komunikaatiotapa on ollut omalla pikkiriikkisellä panoksellaan tuhomassa järkevää ja sivistynyttä julkista keskustelua. En kuitenkaan tämän haastattelun jälkeen pidä häntä enää niin yksiselitteisesti järjelliseen kommunikaation kykenemättömänä provokaattorina. Sentään verrattuna nykyiseen Amerikan presidenttiin, Milon kanssa näyttää kuitenkin olevan mahdollista käydä järjellistä keskustelua.

Whiskey, Weed and Waffle House

Otsikko viittaa amerikkalaisen rap-muusikko Jelly Rollin Whiskey Weed and Waffle House-mixtapeen. Kuulin tästä suuresta kulttuurituotteesta katsoessani eilen Vicelandyn Noisey Nashville-jakson. Kirjoitin jo aiemmmin Bay Area-jakson yhteydessä, siitä kuinka minä oletettavasti kuulun täsmällisesti ohjelmasarjan kohderyhmään, joihin tällainen viihdyttävä (pseudo)yhteiskunnalinen journalismi iskee ja antaa siinä sivussa luvan diggailla aivotonta MTV-räpppiä.

Viihdyin tosiaan tätä ohjelmaa katsoesssani, mutta tunnen oudolla tavalla myös tulleeni manipuloiduksi. Joku tällaisia ohjelmia tuottava henkilö tajuaa liian hyvin, miten kaltaisilleni ihmiset saadaan houkuteltua “älyllisen” viihteen pariin. Yritän kuitenkin muutamalla sanalla kuvailla ohjelmassa esiteltyjä aiheita ja minussa heränneitä aiheita.

Nashville tunnetaan tietysti ennen kaikkea country-musiikista ja tässäkin jaksossa esitellään valkoisten räppärien ohella myös esimerkiksi nuoremman polven country-muusikko Margo Price. Pääfokus on kuitenkin muutamassa kaupungin valkoihoisessa räppärissä. Vice onnistuu ihan mielenkiintoisesi esittelemään  valkoisia “country-räppäreitä”. Tämä erikoinen underground-ilmiö on toki sinällään ihan mielenkiintoinen. Etelän “white-trash” vääntämässä countrysta sämplättyjen biittien päälle omantyylistänsä gangstarappia, jaksaa viihdyttää hyvin tuon reilu puoli tuntia.

Jokainen edes jollain tasolla räppia diggaillut on varmaan joskus mielessään ihmetellyt, että miksi (usein) täysin aivoton gangstamouhotus ja ghettoromantiikka iskee myös meihin valkoihoisiin keskiluokkaisiin eurooppalaisiin. Onhan se outoa, mutta tähän on jo jotenkin tottunut. Tässä tapauksessa erityisesti oudolta tuntui se, että ainakin ohjelman ajan Vicen nopeat leikkaukset, dramatisointi ja “taustamusiikki” saavat minut hetkellisesti fiilistelemään myös Etelän white trash-meininkiä. Ja kävinhän minä ohjelman jälkeenkin kuuntelemassa kasan Jelly Rollin musiikkia.

Voidaan tietysti bourdieuläisittäin todeta, että “hyvää” makua viljelevä “eliitti” ei keskity taiteessa tai viihteessä välttämättä varsinaiseen muotoon, vaan “taideteoksen” herättämiin ajatuksiin, mikä taas antaa mahdollisuuden löytää “roskaviihteestäkin” syvempiä merkityksiä. Luulen että omassa kiinnostuksessani räpmusiikkin on ainakin osittain kyse tästä. Assosioin Jell Rollin musiikin Hillbilly Elegy-narratiiviinvalkoisen Amerikan heroiiniepidemiaan, kadonneisiin työpaikkoihin ja muihin kehityskulkuihin, jotka ovat kohdelleet rajusti Amerikan työveänluokkaa. Ja tähän myös Vice ohjelmasarjassa tietyllä tavalla ohjaa.

Toki voi olla, että räpmusiikin kuuntelu on kaltaiselleni nörtähtävälle ihmiselle alitajuinen tapa myös signaloida, että minäkin olen toisaalta rento kaveri ja voin minä käyttää aikaani muunkinlaisiin asioihin kuin Fiverthirtyeightin tai Economistin lukemiseen.

Breitbart ja nukkuvat jättiläiset

Trumpin, Brexitin ja uuden äärioikeiston äänitorvena toiminut Breitbart on kerännyt viime kuukausina paljon huomiota. Tässä me kaikki joudumme taas miettimään kuinka paljon öyhötykselle kannattaa antaa huomiota. Breitbart on noussut merkittäväksi tekijäksi nettimaailman tiedonvälityksessä ja tässä mielessä on syytä olla tietoinen sen tekemisistä. Toisaalta Breirbartista jauhaminen tuo sille näkyvyyttä, jota se tietysti toivoo saavansa.

Valeuutisia ja huonotasoista journalismia vastaan on vaikea taistella, jos sille on aitoa kysyntää, kuten tällä hetkellä tuntuu olevan. Valeuutiskeskustelun yhteydessä aikamme jättiläiset Google ja Facebook ilmoittivat lähtevänsä taistelemaan valesivustoja vastaan rajoittamalla valeuutissivustojen mahdollisuuksia mainostulojen saamiseen.

Nyt jonkinlainen kansalaisaktivistien joukko on lähtenyt taistelemaan samalla strategialla Breitbartia vastaan. Sleeping Giants-niminen porukka on Breitbartin sivuilla vieraillessaan katsonut minkälaisia mainoksia heille sivulla esitetään. He ottavat kuvakaappauksen, jakavat kuvan sosiaalisessa mediassa ja kysyvät onko yritys tietoinen, että heidän mainoksiaan on Breitbartin kyseenalaisilla sivuilla.

Esimerkiksi Googlen Adwordsin algoritmien seurauksena yrityksen mainoksia päätyy mitä ihmeellisemmille sivuille ilman, että yrityksellä itsellään on tästä tietoa. On kuitenkin teknisesti mahdollista valita, ettei mainoksia päätyisi tietylle sivustolle, vaikka se kuuluukin mainosverkoston sivustoihin. Tuomalla asian yrityksen tietoon aktivistit toivovat yritysten estävänsä mainostensa näkymisen Breitbartin sivuilla, mikä taas heikentäisi Breitbartin toimintamahdollisuuksia mainostulojen pienentyessä.

Toiminta herätti minussa positiivisia tunteita, mutta myös monia kyynisiä kysmyksiä. Ensin on ehkä hyvä sanoa, että tämä vaikuttaa ainakin äkkiseltään hyvinkin kannustettavalta kansalaisaktivismilta. Mutta sitten pääsemmekin kyynisempiin kysymyksiin. Ensinnäkin netistä löytyy valtava määrä törkyä, jota ei ole tehty rahan ansaitsemisen toivossa. Mainosrahojen vähentäminen ei vaikutaisi näihin sivustoihin kovinkaan paljon. Toiseksi maailmassa on niin paljon mainostajia, että Breitbartille saattaa hyvinkin löytyä aivan riittävästi kyseenalaisen moraalin omaavia mainostajia. Evgeny Morozovin tapaan voisi sanoa, että “nukkuvien mainostajayritysten” sijaan pitäisi painostaa todellisia jättiläisiä, eli Googlea ja Facebookia.

Tällaiset kampanjat myös tuovat Breitbartille lisää näkyvyyttä ja valitettavasti saattavat polarisoida asioita entisestään. Kansalaisaktivismi on oikein positiivista ja voi olla että Sleeping giants saa hyvää aikaan, mutten ole vielä ihan vakuuttunut tämän toimintatavan tehokkuudesta.

David Simon, Frank Sobotka ja miksi en ole libertaari

“I am a grown up, I am a grown up, I am a grown up.

This is where I get exhausted with notion of, well there has been corruption there, so let’s throw up our hands and decleare that this is too much goverment. This is how goverment does is. What is your freaking alternative…

…Everyting will corode, everything will rust, everything will need to be replaced, everything will need to be challenged and continually policed…freedom can never be interaly won – never – but it can be lost.

Lainaus on amerikkalaiselta journalistilta ja tv-käsikirjoittaja David Simonilta. Hän vastasi libertaristisen toimittaja Nick Gillespien kysymykseen. Gillespie kysyi onko Simon ajanut itsensä nurkkaan, koska kritisoi libertaareja, muttei myöskään usko nykyisten demokraattisten instituutioiden kykyyn ratkaista amerikkalaisten kaupunkien ongelmavyyhtiä. Olen viimeisten vuosien aikana palannut ylläolevaan Simonin haastatteluun useamman kerran. Vaikka joskus tunnen suurtakin sympartiaa libertarismia kohtaan, en ole koskaan kyennyt ymmärtämään miten libertaristien ajama yhteiskunta oikeasti voisi toimia.

Simon tunnetaan parhaiten televisosarjastaan the Wire (Suom. Langalla), mutta on sen ohella ja osittain ehkä sen takiakin yksi parhaista ja oivaltavimmista Amerikan vasemmistolaisesti suuntautuneista julkisista kommentaattoreista. Wiren jälkeen Simon ollut luomassa taiteellisesti ja myös sosiopoliittisesti kunnianhimoisia, mutta omasta mielestäni hieman vähemmän mielenkiintoisia tv-sarjoja Treme ja Show me a Hero.

Monien muiden asioiden ohella Simon kritisoi Wiressa huumeiden vastaista sotaa ja sitä miten se on osaltaan ollut tuhoamassa yhden amerikkalaisen sukupolven elämän. Ristiretki amerikkalaista huumepolitiikka vastaan olikin yksi merkittävimmistä syistä, miksi Simon sai puolelleen myös suuren joukon libertaareja. Wire kuvaa Baltimorea suurelta osin mustan väestönosan näkökulmasta, mutta toinen tuotantokausi sukeltaa myös satamassa työskentelevien valkoisten työväenluokan elämään. Päähänpotkitut Sobotkat olisivat saattaneet olla juuri niitä epätoivoisia ja eliittiin kyllästyneitä duunareita, jotka vuonna 2016 antoivat haisvevan protestiäänensä Donald Trumpille.

We used to build shit in this country

But after the horror movie I have seen today, ROBOTS! It breaks my fucking heart that there is no future for the Sobotkas in the waterfront

 

 

Valeuutiset – Mitä kuuntelin tänään

Viimeisen kuukauden aikana monet ovat varmasti törmänneet keskusteluun valeuutisista. Helsingin Sanomien juttu valeuutisia tekevistä makedonialaisnuorista oli omiin silmiini tähän asti mielenkiintoisin ilmiötä taustoittava juttu Suomen mediassa. Ilmiö ei ole täysin uusi ja vastaavaa on jossain muodossa tapahtunut jo pitkään.

Suomessa valeuutiset ovat nousseet keskusteluun ennen kaikkea MV-lehden, kauniisti sanottuna kyseenalaisen toiminnan seurauksena. Suuressa maailmassa valtameren toisella puolella ilmiö räjähti käsiin presidentinvaalikampanjan aikoihin. Monet valeuutisista olivat Trumpin kannattajien kirjoittamia, mutta mukana oli makedonialaisteinien tapaan paljon ihmisiä, jotka kirjoittivat näitä juttuja puhtaasti rahaa takia. Kuuntelin tänään Planet Money-podcastin, jossa kerrottiin rahan takia valeuutisia tehtailleesta demokraattien kannattajasta.

Vaikka aiheesta on kirjoitettu paljon, tuntuu että sitä pitäsi valottaa vielä enemmän. Valeuutisia voi luonnollisesti lähestyä monesta suunnasta. Ensinnäkin linkkaamani podcastin tapaaan voidaan perustellusti sanoa, että valeuutisia ei kirjoitettaisi jos niille ei olisi kysyntää. Ihmiset ovat virittäytyneet uskomaan törkeän valheellisia nettiuutisia ja se kertoo, että niille on tilausta. Valeuutiset aiheuttavat ongelmia, mutta masentavinta ilmiössä on juuri se, että niille näyttää olevan aidosti tilausta, mikä taas puolestaan kertoo, että länsimainen liberaali demokratia voi tällä hetkellä todella pahoin. Valeuutiset eivät ehkä ratkaisseet Yhdysvaltojen vaalitulosta, mutta on myös naivia sanoa, etteikö niillä olisi vaikutusta.

Julkiseen keskusteluun on perustellusti nosettu kysymys internet-jättien vastuusta valeuutisten leviämisessä. Facebook ja Google tekevät suurimman osan tuloistaan mainoksilla ja niillä on ainakin tiettyyn pisteeseen asti insentiivi antaa mainostuloja tuovan valemedian levittää sontaansa. Jos valeuutisten menestyksestä haluaa jotain positiivisia asioita hakea, niin ehkä tämän jälkeen ymmärretään paremmin, että internetin pimeitä puolia, eikä naiivisti ajatella ihmisten olevan niin fiksuja, että he kykenevät aina harrastamaan tarvittavaa lähdekritiikkiä netin likaviemäreistä ongittuja juttuja kohtaan.