Kampuksilla hyökätään puhujia ja sananvapautta vastaan

Viime vuosina on kuultu yhä enemmän Yhdysvaltain kampukset vallanneesta ilmiöstä, jossa liberaalit parikymppiset opiskelijat riehuvat konservaviisten puhujien tapahtumissa ja yrittävät hiljentää kaikki vastakkaiset mielipiteet. Luultavasti aika iso osa suomalaistakin on törmännyt tähän aiheeseen liittyvään uutisointiin ja keskusteluun, ainakin jos seuraa yhtään enemmän Amerikan menoa tai tietyntyyppisiä poliittisia keskusteluja.

 

Kuvahaun tulos haulle campus sargon of akkad

 

Olen kuitenkin ollut hieman skeptinen sen suhteen, mistä ihan tarkalleen on kyse ja kuinka laajasta ilmiöstä puhutaan. Dave Rubinin kaltaiset hahmot ovat aika ahkerasti yrittäneet luoda kuvaa ilmiöstä, jossa liberaalit opiskelijat ovat valtaisan vakava uhka sananvapautta ja vähän kaikkea muutakin kohtaan.

Katselin viime vuonna erään (kerrankin jopa ihan mielenkiintoisen) Rubinin ohjelman jakso, jossa tämä haastatteli anarkokapitalistista taloustietelijä Bryan Caplania johdattelevalla kysymyksellä kampuskauhuista. Rubinin harmitukseksi Caplan vastasi, että vaikka aika erikoista menoa jollain kampuksilla nähdäänkin, niin hän ei ole millään lailla törmännyt tähän ja tilanne on sama valtaisalla enemmistöllä yliopistoihmisistä.

Jokunen päivä Vox julkaisi mielenkiintoisen tekstin aiheesta ja tuosta oli aika hyvä keskustelu myös Voxin Weeds-podcastissa.

It is so accepted that there is a growing climate of authoritarianism that whether or not individual examples are true is fundamentally irrelevant.

Except robust data suggests that maybe it isn’t. Overall public support for free speech is rising over time, not falling. People on the political right are less supportive of free speech than people on the left. College graduates are more supportive than non-graduates. Indeed, a 2016 Knight Foundation survey showed that college students are less likely than the overall population to support restrictions on speech on campus. Among the public at large, meanwhile, the group whose speech the public is most likely to favor stifling is Muslims.

 

Deplatformaaminen on varmastikin mennyt välillä liian pitkälle ja tämän porukan olisi hyvä olla sortumatta ylilyönteihin, jos ei muista syistä, niin ainakin siksi että nykyään monille tuntuu menevän mikä tahansa propagandaviesti läpi, jos taustalla näytetään videota huutavista feministeistä ja sananvapauden tuhoavista opiskeliradikaaleista. Tuo Voxin juttu ja podcasti ehkä kuitenkin laittavat aihepiiriin liittyvän keskustelun vähän fiksumpaan kontekstiin ja oikeiin mittasuhteisiin.

 

What you see here is that people on the moderate left really have become less tolerant of racists while growing more tolerant of all other groups. Meanwhile, the other five ideological subcategories seem to have become more tolerant of everyone.

Also note that in general, people with left-wing ideological commitments are overall moretolerant than people with right-wing ones. There’s simply no evidence for the Brooks view that left-wing politics is producing closed-minded people. Indeed, as Murphy notes, this is not really much of a surprise as there is a well-known correlation between left-wing political commitments and the personality attribute known to psychologists as Openness to Experience. Somewhat ironically, two of the best-known popularizers of this point, Jonathan Haidt and Jordan Peterson, are vocal anti-PC activists, though survey data confirms exactly what their research predicts — left-wing people are more supportive of free expression.

 

Emma Kari, feminismi ja pojat

Huomioni kiinnitti tänään Aamulehdessä ollut juttu, jossa kerrottiin vihreiden kansanedustajan Emma Karin laatimasta listasta poikien pelastamiseksi. Juttu herätti minussa useita ajatuksia.

Olen äänestänyt vaaleissa aina vihreitä ja luultavasti äänestän puoluetta myös lähitulevaisuudessa, sitten kun minulla on taas äänioikeus. Suhtaudun vihreisiin kuitenkin varauksella. Arvostan suuresti Osmo Soininvaaraa, Jyrki Kasvia sekä erityisesti puolueen kaupunkisuunniteluun perehtyneitä ihmisiä.

Emma Karin, Anni Sinnemäen ja monien muiden edustama, hieman vasemmistolaisempi ja “maailmanparannushenkisempi” linja herättää minussa hieman vaivautuneisuutta. Ei sillä että nämä (usein) naispuoliset edustajat olisivat käytännön politiikassa välttämättä suuresti eri linjoilla kanssani, mutta jos vihreissä olisi pelkästään näitä hahmoja, saattaisin hyvinkin äänestää muuta puoluetta.

Tästä syystä olen ollut hieman huolissani, jos Emma Kari nousee tulevaisuudessa vihreiden puheenjohtajaksi. Hän olisi imagoltaan hahmo, johon olisi liian helppo liittää monien ihmisten negatiiviset stereotypiat vihreistä. Lisäksi vihreiden äänestäjäkunta on tällä hetkellä hyvin naisvoittoista ja naispuheenjohtaja tuskin tasapainottaisi tätä tilannetta. Näkisin että jos Emma Kari valitaan vihreiden puheenjohtajaksi, ohjaisi se puolueen linjaa edelleen hieman kauemmaksi omasta ajattelustani ja myös aidosti heikentäisi  vihreiden mahdollisuuksia menestyä tulevissa vaaleissa.

Karin esiintulo tässä asiassa oli kuitenkin strategisesti varsin hyvä veto ja siinä kiinnitettiin huomiota aidosti isoon ongelmaan. En ole seurannut tähän aihepiiriin liittyvää keskustelua kovin laajasti, mutten ole nähnyt ihan hirveästi näkyviä kannanottoja tunnetuilta poliitikoilta. Nyt hyvin stereotyyppiseksi feministiksi mielletty Emma Kari kuitenkin ottaa aihepiiriin näkyästi kantaa. Netin laajalla antifeminismirintamalla lienee vaikeuksia suhtautua tällaiseen esiintuloon.

Poikien asema suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on heikompi kuin tyttöjen. Kouluissa pojat kokevat tyttöjä enemmän kiusaamista, väkivaltaa ja yksinäisyyttä. Ero tyttöjen ja poikien lukutaidossa on OECD-maiden suurin. Jopa 16 prosentilla pojista ei ole riittävää lukutaitoa peruskoulun lopussa, Kari luettelee vihreiden muun muassa Pisa-tutkimuksista keräämiä tietoja.

Kari kuvailee suomalaispoikien tilannetta ”kansalliseksi hätätilaksi”.

– Emme ole vielä heränneet siihen, että meidän poikamme putoavat yhteiskunnassa. Nyt kun dataa alkaa olla paljon, ja se osoittaa, että syrjäytyneistä nuorista kaksi kolmasosaa on poikia, on pakko alkaa toimia, Kari painottaa.

Ja kuten lainauksessa sanotaan, kyse on aidosti todella suuresta ongelmasta. En  tiedä, mitä ongelmalle  pitäisi ihan tarkalleen tehdä. Karin ehdotuksetkin kuulostavat kuitenkin vähintään kelvollisilta. Nykyistä kovempi kuri saattaisi tosin myös parantaa jossain määrin poikien oppimistuloksia. Näin alkuvaiheessa tärkeä askel ongelman ratkaisemiseksi on kuitenkin jo se, että siitä puhuttaan mahdollisimman laajasti mediassa.

Muuttuvat työmarkkinat taitavat myös kohdella poikia hieman tyttöjä kovemmin. Valmistavan työn vaihtuminen palvelualan työpaikkoihin sopii paremmin tytöille. Varsinkin “miehissä” töissä olleilla vanhemmilla miehillä on melkoisia vaikeuksia siirtyä palvelualoille. Ehkä taustalla on myös hieman biologisia eroja. Naisten tempperamentti soveltuu keskimäärin hieman paremmin palvelualoille. Tai ennen kaikkea niin, että miehissä on ehkä enemmän sellaisia ihmisiä, joiden luonteeseen palvelualojen työtehtävät sopivat erityisen huonosti.

 

Opi ja päivity tai kurjistu – Elinikäisen oppimisen imperatiivi

Viimeisimmässä Economistin numerossa oli kasa artikkeleita elinikäiseen oppimiseen liittyen ja kuten avausartikkeliaa todetaan: Lifelong learning is becoming an economic imperativeUusien asioiden oppiminen voi olla mukavaa ja tehdä elämästä aiempaa mielenkiintoisempaa, mutta jopa kaltaiselleni nuorehkolle infovorelle elinikäisen oppimisen  pakko tuntuu myös aika ahdistavalta .

Koulutusta on perinteisesti ajateltu pitkälti kertakylvönä, jonka jälkeen siltä samalta pellolta kerätään hedelmäää loppuelämänajan. Tulevaisuudessa koulutusta pitäisi varmaankin järjestää toistuvasti työuran eri vaiheissa. Eikä tämä kai täysin vieras ajatus ole ollut tähänkään asti. Kyllähän yritykset ovat järjestäneet työntekijöille erilaisia kurssituksia. Tässä ongelma on, että yrityksellä on taipumus tarjota kapeampaa, enemmän sen omiin täsmätarpeisiin liittyvää koulutusta kuin taitoja, jotka hyödyttäisivät työntekijää pitkässä juoksussa.

Olennaisinta kai olisi, että ihmiset kehittäisivät omia metakognitiivisia taitojaan ja osaisivat myös itsenäisesti pitää osaamistaan yllä. Vaikka nykyistä laajat massat tavoittavaa yliopistokoulutusta on (aiheestakin) kritisoitu siitä, kuinka se ei valmista ihmisiä riittävästi työelämää varten, niin kiistatta yliopiston opettama abstrakti ajattelu on asia, joka nykymaailmassa auttaa mukautumaan muuttuvaan työympäristöön. Toisin kuin esimerkiksi paljon kehuttu Saksan oppisopimuskoulutus. Ja tokihan korkeakoulututkinto edelleen tilastollisesti tarkastellen parantaa työllistymistä ja palkkaa, muttei yhtä selvästi kuin ennen. Kyse osittain siitä, että singaloinnin myötä korkakoulutettuja otetaan töihin joihin korkeakoulututkintoa ei tarvitse.

Netti on täynnä ilmaisia resursseja erilaisten asioiden opetteluun. Youtubesta voi katsoa maailma huippuylipistojen luentoja ja vaikkapa Codeacademyssa, Khan Academyssa tai Courserassa voi opetella ohjelmoinnin, webdesignin tai data-analyysin perusteita. Monet MOOC:it ovat ilmaisia tai ainakin länsimaisesta näkökulmasta hyvin sopuhintaisia. Verrattain harvat kuitenkaan käyttävät näitä ja osittain on kyse siitä, että keskivertokaveri ei välttämättä ole tietoinen resurssien olemassaolosta eikä edes törmää niihin, jos häntä ei erikseen niistä informoida. Tämän lisäksi heikommassa asemassa olevilla ihmisillä ei välttämättä ole kykyjä, joita tarvittaisiin tällaisten kurssien läpikäymiseen. Ja totuuden nimissä sanottava, että monet ovat myös aidosti laiskoja, eivätkä jaksa aktiivisesti opetella uusia taitoja.

Riskinä onkin, että pääosin ennestään paremmassa olevat ihmiset kykenevät tällaisten kurssien avulla päivittämään osaamistaan, mikä sekin on tietysti hyödyllinen ja arvokas asia, muttei kuitenkaan auta keskimääräistä heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Yhteiskunta muutuu tavallaan entistä meritokraattisemmaksi. Lahjakkaat ja todella kovaan työntekoon valmiit intialaiset ja afrikkalaiset varmasti hyötyvät varmaankin kaikkein eniten näistä kursseista.

Edelleenkin hyvin suuri osa nettikursseille ilmoittautuneista ihmisitä jättää ne kesken (kuten minäkin usein). MOOC:it ja erilaiset nettikurssit ovat  kuitenkin oikeanlaisia askeleita siihen suuntaan, johon koulutuksen ja opiskelun pitäisi tulevaisuudessa mennä. Netissä käytäviä kursseja on mahdollista suorittaa paljon nopeammin kuin korkeakoulututkintoja. Kyse on myös ajankäytön jakamisesta vielä pienempiin osiin. Tyypillisesti nykyisissä netin oppimisympäristöissä kurssit on jaettu oppintunteihin, jotka vielä jakautuvat parista minuutisa vartin pituisiin videopätkiin, jotka keskittyvät johonkin täsmällisempään aiheeseen. Näitä on sitten helpompi kuunnella tai katsoa vaikka työmatkan aikana.

Olen kaikkea muuta kuin koulutuksen asiantuntija, mutta pyöriteltyäni näitä asioita päässäni olen tullut yhä enemmän kannalle, että opiskelun kertakylvön ajatuksesta pitäisi luopua mahdollissimman nopeasti ja jakaa resusseja pidemmälle aikavälille läpi ihmisten aikuiselämän.