Timo Hännikäinen – Kuolevainen

Juhannusaattona tuli luettua Timo “Hevosenkyrpä” Hännikäisen pari vuotta sitten julkaistu kirjanen Kuolevainen. Olen joskus aiemmin maininnut, että Hännikäinen kuuluu harvoihin sellaisiin hahmoihin, joiden aatemaailman avainjutuista olen vahvasti erimieltä, mutta jonka tekstejä luen tästä huolimatta hyvin mielelläni. Hännikäistä voisi ehkä jopa luonnehtia oksymoronilta kalskahtavalla sanayhdistelmällä suomalainen konservatiivi-intellektuelli. Sarastuksessa nähty konservatiivilarppi ja 612-tyyppinen spedeily menee välillä melkein jopa suorastaan kiusalliseksi mutta kokonaisuutena Hännikäinen on ollut minulle kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista suomalaisista ajattelijoista.

 

Kuvahaun tulos haulle timo hännikäinen 612

 

Kuolevainen on kuitenkin pyörii varsin kaukana kulttuurisodan konkreettisista taisteluista ja se voisi kyllä maistua sellaisillekin, joissa tietyt osat Hännikäisen tuotannosta aiheuttavat pahasti näppylöitä. Kirja lähtee liikkeelle Hännikäisen siskon kuolemasta ja pyörii muutenkin monilta osin varsin henkilökohtaisissa jutuissa, sivuten esimerkiksi moneen otteeseen Hännikäisen vaimoa. Tämä toimii minulle ihan hyvin ja avaa myös ihan sopivassa suhteessa Hännikäisen hahmoa.

Kuolevainen ei välttämättä sisällä mitään poikkeuksellisen orginaalisia tai yllättäviä ajatuksia, mutta tykkään tyylistä ja kirjan aihepiiriä mietitään kuitenkin vähän pintaa syvemmältä. Alun henkilökohtaisempien kelojen jälkeen käydään hauskoilla esimerkeillä läpi kuolemaa keskiajalla ja sitä miten kuoleman todellisuus ja elottomat ruumiit ovat kadonneet nykymaailmassa kokonaan ihmisten normielämästä.

Taantumuksellisuuslarppi tulee hieman esiin kirjan keskivaiheilla metsästyksestä ja eläimistä puhuttaessa. Ei siis sillä, että pitäisin metsästystä suoranaisesti suurena syntinä, mutta minun on vaikea nähdä ihmisen eläimellisyyden glorifioinnin hienoutta. Ei siksi etteikö eläimelliyys olisi olemassa, vaan juuri siksi, että sivistys on niin ohutta pintakuorta, ettei eläimellisiä vaistoja tarvitse yhtään erikseen kiihottaa.

Seuraava kappale itsemurhasta taas on ehkä kappale, jota lukiessani nyökyttelin eniten. Kirjanen päättyy ihan hyvään ja diipimpään pohdintaan kuolemasta asiana, joka antaa elämälle sen merkityksen. Viime aikoina en ole taas jaksanu niin kauheasti lukea, joten tällainen ohuempi kirjanen maistui juhannuslukemiseksi oikein hyvin. Hännikäinen on ongelmallinen ja joiltain osin jopa suorastaan vastenmielinen hahmo, mutta miehen tekstit nyt vaan ovat lukemisen arvoisia.

 

Paremmista ihmisistä – Elizabeth Currid-Halkett: Sum of small things

Kalliita pilatestunteja, luomubroileria whole foodsista, lehtikaalistmoothieita ja tolkuttoman kalliita paikallisesti tuotettuja villapaitoja. 2010-luvulla Amerikan paremmat ihmiset singnaloivat omaa paremmuuttaan mm. tällaisilla ekologisesti sekä sosiaalisesti kestävällä kulutusvalinnoilla. Kulutusvalinnat ovat siirtyneet enemmän aineellisesta aineettomaan ja tuotteen itsensä ohella kiinnitetään enemmän huomiota sen tuotanto-olosuhteisiin ja asioihin, joita en niin helposti ole johdettavissa sen fyysisitä ominaisuuksista.

Elizabeth Currid-Halkettin viime vuonna julkaisema kirja Sum of small things: A Theory of the Aspirational Class on ollut tämän vuoden lukulistallani. Kirjassa tehdään jonkinlainen sukellus Amerikan taloudellisen eliitin, kulttuurieliitin ja keskiluokan kulutustottumuksiin. Havainnot ovat jollain lailla ilmiselviä ja jokaisen ympäröivää maailmaa edes jollain lailla seuraava varmaankin tunnistaa nämä, mutta ne on vähän Bourdieun hengessä laitettu teoreettiseen viitekehykseen ja hommaa on tuettu ihan vahvalla tilastoaineistolla, jota vyörytetään lukijalla varsinkin kirjan alkupuolella.

Bourdieun ohella kirjan sisällöstä tulevat mieleen sen sivuillakin mainitut David Brooks ja Richard Florida, joiden edellisellä vuosikymmenellä luomat käsitteeet bobo ja creative class menevät enemmän tai vähemmän päällekkäin Currid-Halkettin Aspirational Classin kanssa. Itse Currid-Halket kuitenkin nostaa suurimmaksi vaikuttajakseen jo 1900-luvun alkupuolella eläneen amerikkalaisen sosiologin Thorstein Veblenin.

Kirjan kuvaus Amerikan parempien ihmisten kulutuskäyttäytymisestä ja sen yhteiskunnallisista ramifikaatioista on yleisesti ottaen sovellettavissa aika hyvin myös Eurooppaan ja Suomeen. Ehkä jotkin lasten rintaruokintaan ja luomutaisteluihin liittyvät keskustelut olivat suomalaisesta näkökulmasta hieman vieraampia ilmiöitä, mutta yleisesti ottaen kirjan sisältöä voi hyvin soveltaa myös Suomeen.

Elizabeth Currid-Halkettin esittää, että tietyn elintason saavuttaneissa länsimaissa on ymmärrettävää, että kulutuskäyttäytymisessä painottuvat aiempaa enemmän ja ekologiset ja sosiaaliset kestävään kehitykseen liittyvät näkökulmat, mutta näiden sinänsä hyvin asioiden ohella homma toimii myös  raakana statuskilpailuna lisäten siihen osallistuvien stressiä ja tekemällä tarkoituksellisia erotteluja “alempiin’ luokkiin. Whole foodsissa shoppailu on helpohko (joskaan ei erityisen halpa) tapa osoittaa omaa paremmuuttaan.

 

Kuvahaun tulos haulle kale smoothie meme

 

Kirjasta tuli myös mieleen toinen tämän vuoden lukulistalleni nostama kirja Masters  Craft masters of craft old jobs in the new economy, jossa myös tarkastellaan sosiologisella otteella muuttuneita kulutuksen muotoja, mutta hieman enemmän tiskin toisella puolella olevien ihmisten näkökulmasta.

Kirjassa myös painottuu paljon itseänikin välillä ärsyttävä foodie-intoilu. Ottama aihetta ihan liian vakavasti, olen taipuvainen ajattelemaan, että kulttuurin painopisteen siirtyminen muualta yhä enemmän ruuan suuntaan, ei välttämättä ole erityisen hyvä asia. Tai kuten Tyler Cowen kirjoitti Once We Listened to the Beatles. Now We Eat Beetles.

Kokonaisuutena Sum of small things: A Theory of the Aspirational Class oli aika kiva tietokirja kulutussosiologiasta. Kaikki tilastotarkastelut ja rintaruokintakeskustelut eivät olleet erityisen mielenkiintoista luettavaa, mutta kokonaisuutena tämä oli hyvää kamaa ja nitoi mielenkiintoisella tavalla yhteen aika monien hahmojen ajatuksia: Paul Krugmanista Roland Barthesiin ja Geoffrey Westistä Georg Simmeliin.



Brynjolfsson & McAfee: The Second Machine Age

Jo nelisen vuotta sitten julkaistu Erik Brynjolfssonin ja Andrew McAfeen kirja The Second Machine Age: Work, Progress, and Prosperity in a Time of Brilliant Technologies on taidettu nähdä viime vuosina aika laajasti yhtenä parhaista yhteenvedoista teknologisesta ja kehityksestä ja sen taloudellisita vaikutuksista. Viime vuonna duo julkaisikin aiheesta jo uuden kirjan Machine, Platform, Crowd: Harnessing the Digital Revolution, joka ehkä olisi vielä tätäkin kirjaa ajanohtaisempi.

 

Kuvahaun tulos haulle second machine age

 

The Second Machine Age ottaa jossain määrin vastakkaisen näkökulman esimerkiksi Tyler Cowenin The Great Stagnation ja Robert Gordonin The Rise and Fall of American Growth kirjoihin verrattuna jotka ovat olleet jonkin aikaa omassa mentaalisessa antikirjastossani. Herrat Brynjolfssonin ja Andrew McAfeen eivät kuitenkaan mitenkään estottomasti juhli koneiden uuden tulemisen vaikutuksilla.

Kirjoittajat kertovat kuinka he itsekin suhtautuivat pitkään varsin skeptisesti tekoälyn kykyihin ottaa haltuun haastavia työtehtäviä ja vaikuttaa suuresti taloudellseen kehitykseen. Ajatukset muuttuivat kuitenkin verrattain nopeasti muutamassa vuodessa heidän tutustuttuaan tarkemmin esimerkiksi Googlen kuskittomiin autoihin.

Kirjan nimi Second machine age viittaa kirjoittajien ajatukseen, että teollinen vallankumous ja siitä seurannut “koneiden aika” oli potentiaalisesti ihmisen historian merkittävin käännekohta. Tämän voi esimeriksi oikeuttaa sillä, että tuosta lähtien väestönkasvu alkoi kiihtyä aivan uudella tavalla.

 

Kuvahaun tulos haulle second machine age

 

Digitalisaatio, tekoäly ja muut viime aikojen kehitysakeleet muodostavat Brynjolfssonin ja McAfeen mielestä toisen teollisen vallankumouksen, jolla on kunnolla käyntiin päästyään mahdollisuudet muuttaa maailmaa teollista vallankumousta muistuttavalla tavalla. Osittain kyse on kuitenkin siitä, ettei uusia teknologioita osata vielä käyttää tehokkaimmilla mahdollisilla tavoilla.

Toisin kuin esimerkiksi mainitut Tyler Cowen tai Robert Gordon, Brynjolfsson ja McAfee ovat vahvasti sitä mieltä, että digitalisaatio ja keinoäly luovat talouskasvua ja tuovat mukanaan monia suuresti maailmaa mullistavia asioita, mutta ongelmana vain on, että kasvun hedelmät eivät oletettavasti jakaudu sitten millään lailla tasaisesti. Mainiona esimerkkinä nostetaan valokuvaus, sen yleistyminen älypuhelinten myötä ja kuinka tuo kasvu valui vKodakin kaltaisen jättiyrityksen sijaan valtaisan paljon vähemmän työllistäville Facebookille ja Instagramille.

Teknologinen kehitys tuppaa myös usein johtamaan voittaja vie kaiken-ilmiöön. Uusilla digitaalisilla markkinoilla ykkönen vie helposti koko potin tai ainakin suhteettoman suuren osan siitä. Ja tämä vaikutus sitten valuu myös alaspäin. Systeemin parhaiten koodavalle kannattaa maksaa selvästi enemmän kuin vain niukasti huonommalle koodarille. Samoin Homerilla tai Shakespearella ei ollut J.K. Rowlingin tapaan mahdollisuuksia myydä kirjaansa käytännössä koko maailmalle.

Pakollisena POTUS-viittauksena voisi mainita sen, kuinka vaikeaa näiden kehityskulkujen kommunikoiminen ymmärrettävästi monille Trumpin kannattajille tuntuu olevan mahdodonta, kun he haluavat etsiä alemman keskiluokan tulostagnaatioille syiden sijaan syyllisiä, joita pitää päästää syyttämään joita saa vihata. Brynjolfsson ja McAfee eivät vajoa ihan muutaman vuoden takaisen Humans need not to apply-videon pessimisiin, mutta teknologinen kehitys tuottaa aika kiistattomia ongelmia tulonjaon polarisaatioon liittyen.

The Second Machine Age oli suht viihdyttävästi kirjoitettu kirja viime vuosien teknologisesta kehityksestä ja sen taloudellisista ramifikaatioista. Tosin itselläni tuntui, että seurattuani jonkin verran aihepiiristä käytävää keskustelua, ovat monet Second Machine Agen teesit valuneet jo hieman laajempaan yleiseen keskusteluun. En tosin tiedä onko tekoälyn ja vastaavien nopeasti muuttvien asioiden kehityksestä puhuttaessa kirja jo joistain yksityiskohdista puhuttaessa jo hieman vanhentunut. Kirja muistutti hieman myös viime keväänä lukemaani Ryan Aventin kirjaa Wealth of Humans Work, Power, and Status in the Twenty-first Century.

 

 

Sisäpiirikauppoja ja likaista rahaa – Sheelah Kolhatkar: Black Edge:

Poimin Economistin vuoden 2017 kirjalistauksesta muutamia kirjoja omalle vuoden 2018-lukulistalleni. Ensimmäisenä näistä kirjoista sain luettua Sheelah Kolhatkarin kirjan Black Edge: Inside Information, Dirty Money and the Quest to Bring Down the Most Wanted Man on Wall Street.

 

Kuvahaun tulos haulle black edge

 

Black Edge on tositarina yhdestä finanssimaailman viime vuosikymmenten menestyksekkäimmästä hahmosta. Kirjan päähenkilö Steven Cohen ja tämän hedge fund S.A.C. Capital on toimnut jonkinlaisena inspiraationa Showtimen vuonna 2016 startanneelle mainiolle tv-sarja Billionssille ja tämä oli yksi tekijä, joka innosti myös minut tarttumaan Kolhatkarin kirjaan sekä sukeltamaan syvemmälle hedge fundien ja sisäpiirikauppojen maailmaan. Billionssin Bobby Axelrothin ja tämän Axe Capitalin sekä Steven Cohenin ja tämän SAC Capitalin tarinoissa on jonkin verran yhteistä ja muutamia aika täsmällisesti täsmääviä yksityiskohtia.

Billionsin ohella ennakkodotuksissani tämä kirja vertautui sellaisiin Wall Sreetin synkkää puolta valotteneisiin Micheal Lewisin kirjoihin kuin Big Short ja Flash Boys, joissa kuivahkon finanssimaailman kiemurat on saatu muotoiltua viihdyttävän trillerin muotoon. Odotukseni Black Edgeä kohtaan olivat siis aika korkealla.

Kirja ei kuitenkaan temmannut ihan samalla tavalla mukaansa kuin  Lewisin parhaat kirjat tai Billions. Se oli ehkä ennemminkin tarkkaa dokumentaatiota Steve Cohenin urasta ja erityisesti parista SAC Capitalin sisäpiirikaupasta sekä näihin liittyneestä polisiitutkinnasta ja oikeudenkäynneistä.

Eikä kirja pääty onnellisesti. Spoiler: pääkonna Steve Cohen pääsee kuin koira veräjästä ja tuomiota saavat lähinnä pienemmät pelurit Cohenin alapuolella. Cohen sen sijaan jatkaa menestyksekkäänä multimiljardöörinä ja kirjan viimeisessä kappaleessa maksaa huutokaupassa maailmanennätyshinnan Alberto Giacomettin veistoksesta kun hän oli vain hetki aikaisemmin sanonut kirjaa varten haatattelua kärkkyynelle Kolhatkarille, että hän on tullut huutokauppaan myymään eikä ostamaan. Tämä kohtaus toimii aika hyvänä metaforana koko kirjalle.

 

Kuvahaun tulos haulle steve cohen

 

Vaikka kirja ei ihan kasvanut aivan sellaiseksi viihdyttäväksi trilleriksi kuin olin toivonut, oli se kuitenkin varsin miellyttävä lukukokemus. Wall Streetillä viime vuosikymmeninä tapahtuneet muutokset, hedge fund-maailma ja ylipäätään finanssimaailman pimeät puolet onnistuttiin esittelemään aika mielenkiintoisesti. Ihan lukemisen arvoinen kirja jos aihepiiri kiinnostaa, mutta ehkä viihdyttävämmän ja silti vielä jollain lailla totuutta muistuttavan kuvauksen tuosta maailmasta saa Billionsin katsomalla.

Kiva lukuvälipala: Antti Arnkil – Launtaiesseet

Muistan että reilu viisi vuotta sitten törmäsin kirjoituksiin suomalaisen essekirjallisuuden noususta. Kuten ehkä aika moneen muuhunkin ilmiöön, tutustuin tähänkin aiheeseen suht myöhässä. Päädyin kuitenkin lukemaan jotain näiden kehuttujen suomalaisten kirjoittajien esseekokoelmia ja yllätyksekseni tykkäsin aika paljonkin itselleni uudesta esseemuodosta. Tuntuu että kirjoittajat antavat ajatuksensa risteillä vapaammin ja saattavat parhaimmilaan päätyä mielenkiintoisiin tulkintoihin ilman, että näitä näitä tarvitsisi päätyä väistämättä puolustamaan aivan loppuun asti.

Nyt Suomeen palattuani päätin ottaa luettavaksi pitkästä aikaa taas näitä suomiesseitä. Kirjastosta tarttui mukaan Antti Arnkilin vuonna 2014 julkaistu esseekokoelma Launtaiesseitä, joka osoittautui oikeastaan juuri sellaiseksi paketiksi jota tovoinkin. Vähän oli sellaista kulttuurihomoilua pikkusormi pystyssä, mutta kuitenkin riittävän ymmärrettävästi ja mielenkiintoisesti kirjoitettuna. Kulttuuriteosten analysointia tavalla, josta sai jotain irti vaikka lähes kaikki teokset olivat itselleni ennestän lähes tuntemattomia.

 

Kuvahaun tulos haulle lauantaiesseet

 

Pari ensimmäistä kulttuuriesseetä eivät vielä oikein temmanneet mukaansa (ehkä tosin pitäisi katsoa Skavbölen pojat), mutta tämän jälkeisistä lähes kaikki tekstit toimivat varsin hyvin. Olen aiemmin ainoastaan kuullut Hannu Raittilan nimen, mutta hänen kirjojaan analysoinyt essee totisesti herätti mielenkiinnonnan Raittilan tuotantoa kohtaan. Partanen-essee myös herätti mielenkiinnon sekä tätä minulle aiemmin tuntematonta suomielokuvaa kohtaan, että perusjuonen tasolla aiemmin tuttua Bartleby-romaania kohtaan.

Guy Debordia ja tämän elokuvatuotantoa esitellyt essee oli myös mieleniintoinen ja itselleni sopiva paketti hieman minua kiinnostaneesta hahmosta. Debord on kai jopa 1900-luvun jälkipuolen “postmodernien” ranskalaisten ajattelijoiden joukossa sieltä sakeimmasta päästä, joten tämä essee oli minule juuri sopiva ja riittävä johdanto tähän hahmoon.

Muutama essee erosi mielestäni sopivasti kokoelman muusta sisällöstä. Kolmas essee kertoi hauskasti 60-luvulla vaikuttaneen kustannusjohtajan poskettoman mammuttumaisesta  kirjasarjaprojektista. Tämän jälkeisessä esseessä analysoitiin antaumauksella David Grohlin ja Foo Fightersin tuotantoa.

Esseekokoelman loppupuolella oli pari henkilökohtaisempaa esseetä. Ensin tavallaan synkempi, mutta silti lämmin essee läheisestä työkaverista ja tämän kuolemasta. Esseekokoelma kuitenkin päättyy kaikinpuolin sympaattiseen muisteloon lapsuuden kesästä, johon kovimman yrittäjänkään on varmaan vaikea suhtautua kyynisesti

Kokonaisuutena Lauantaiesseet oli oikein mukava lukukokemus. Tosiaan sopivan viihdyttävää kulttuurisnobbailua ja -reflektiota, joka avasi ihan oivaltavia näköulmia tiettyihin asioihin ja esitteli hauskasti myös monia aiemmin itselleni tuntemattomia kulttuuriteoksia.

 

Istanbulin äpärä

Vuoden 2018 ensimmäiseksi lukemakseni kirjaksi valikoitu turkkilaisen Elif Şafakin kirja Bastard of Istanbul(Suom. Kirottu Istanbul). Şafak jäi viime vuonna mieleeni fiksun oloisena feministinä ja  humanistina, joka on osannut kertoa mielenkiintoisella tavalla, Turkin tapahtumista, mutta myös laajemmin nykymaailman menosta. Ehkä tämä oli myös kahteenkin suuantan alibikirja, jolla voin sanoa lukeneeni “sekä nykyfeministiä” että islamiakin ja arvostellutta naista.

 

Kuvahaun tulos haulle elif shaFAK

 

Kirottu Istanbul on feministinen kirja ainakin siinä mielessä, että sen keskiössä ovat naiset ja monet sen tapahtumista keskittyvät juuri naisten Turkissa ja tietysti muuallakin kokemiin ongelmiin. Se ei kuitenkaan ole joidenkin exmuslimien tapainen yksipuolinen hyökkäys “barbaarisia” turkkilaisia kohtaan, vaan siitä välittyy Shafakin rakkaus Istanbulia, Turkkia ja monia sen perinteitä kohtaan.

Shafak on puhunut juuri nyanssien tärkeydestä ja dualismia sekä monoliittista identiteettipolitiikkaa vastaan. Turkin moninaisuus ja ristiriidat näkyvät kirjan keskiössä olevassa perheessä. Siskoksta yksi pitää huivia, toinen on kemalistinen nationalisti ja historianopetteja, kolmas minihametta käyttävä liberaali äpäränsynnyttäjä ja neljäs ehkä juuri kaiken tämän seurauksena lievästi mielenvikainen. Perhe onnistuu kuitenkin tulemaan jollain lailla keskenään toimeen. Ehkä nyt 10 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen Turkin sisäiset sapelinkalistelut näkyisivät vahvemmin myös tämän kuvitteelisen perheen arjessa.

Eurooppalaisten on aina ollut vaikea ymmärtää lännen ja idän välimaastossa olevaa Turkkia, mutta Shafakin viesti on että se on tavallaan yhtä vaikeaa myös turkkilaisille itselleen. Kirjan päähenkilöt kamppalaivet erilaisten identiteettiensä keskellä eikä kaiken alleen tukahduttava sovinistinen nationalismi kykene pyyhkimään ristiriitaisuuksiin liittyviä ongelmia pois.

Kirjan yksi keskeinen teema on Turkin suorittama armenialaisten kansanmurha, jonka turkkilaiset ovat halunneet yrittää pyyhkiä pois historiastaan ja kansamurha-sanan käyttäminen vei myös Shafakin lakitupaan, mutta toisaalta toi kirjalle myös mediahuomiota ja sitä kautta lisää lukijoita. “Puhtaiden” turkkilaisten keskellä elävät armenialaiset ja alaviitit ovat osa Turkkia, mutta varmaan turkkilaisten identiteettiä mietittäessä paljon tiivistyy kurdikysymyksen ympärille.

Tavallaan oli taas ihan kiva pitkästä aikaa lukea fiktiota ja eikä Istanbulin äpärä ollut jossain määrin synkistä teemoistaan huolimatta kovin raskas lukukokemus. Varmaan yritän tänävuonna ylipäätään lukea enemmän romaaneja.

 

Vuonna 2017 luetut kirjat

Vuonna 2017 loppuunluettuja (tai loppuunkuunneltuja ääni)kirjoja kertyi noin 30 ja onnistuin  kirjoittelemaan lähes jokaisesta arvotelun tms. blogipostauksen. Tämä oli  vähän työläs, mutta myös ihan mielenkiintoinen kokeilu ja kirjoista sai tavallaan selvästi enemmän irti kun kirjoitteli omia ajatuksiaan ylös. Enpä taida ensi vuonna ihan yhtää montaa kirjakommentaaria kirjoitella ja taidan lueskelle ensi vuonna enemmän fiktiota. Tässä vielä lista tänä vuonna luetuista kirjoista ja linkit teksteihin.

 

Anne applebaum: Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe

Hyvin seikkaperäisesti kirjoitettu historiikki siitä, miten stalinistinen siirtymä realisosialismiin toteutettiin Unkarissa, Puolassa ja Itä-Saksassa. Aikamoinen tiiliskivi, jossa oli paljon mielenkiintoista asiaa yhdestä synkästä osasta Euroopan 1900-luvun historiaa, mutten suosittele jos ei ole valmis lukemaan vähän raskaampaa tavaraa. Teki minullakin tiukkaa lukea loppuun asti.

 

Peter Thiel: From Zero to One

Hyvin kiistanalaisen libertaristin ja miljardööriteknologiasijoittajan ohjeistus startupin perustajalle. Thielin randilaiset teknologiautopiat tuntuvat hieman pelottavilta, mutta kirja on mielenkiintoinen sukellus yhden Piilaakson vaikutusvaltaisimman hahmon ajatteluun ja ohkaisena sekä helposti luettavana, mutta myös filosofian puolelle menevänä manuaalina ihan lukemisen arvoinen kirjanen.

 

Michelle Houllebeque: Submission

Micjhelle Houllebequen konservatiivinen nihilismi, tai ainakin siitä johdetut poliittiset ajatetlumallit aiheuttavat tavallaan näppylöitä, mutta kyllähän tämä on myös ilkeän osuva  kuvaus tietyistä nykymaailman ilmiöistä. Tykkäsin ja tuli taas mieleen, että pitäisi varmaan ylipäätään lukea enemmän kaunokirjallisuutta.

 

Tom Wainwright: Narcomomics

Ehkä vuoden positiivisin yllättäjä. Monella tapaa mielenkiintoinen ja viihdyttävä tietokirja huumetaloudesta. Hyvin freakonomics-tyyppinen sukellus huumemarkinoihin, mutta ehkä juuri siksi myös oivaltava ja viihdyttävä paketti. Jos kiinnostaa tehdä taloustieteen kehikon kautta sukelluksia erikoisiin aiheisiin tai vaan lukea kansainvälisestä huumekaupasta, niin suosittelen ehdottomasti ja ehkä muussakin tapauksessa.

 

Anita Shapira: History of Israel

Anne Applebaumin kirjan kaltainen semiakateeminen historiallinen tiiliskivi. Olin jo pitkään ajatellut lukea enemmän Israelin historiasta, joten tämä vastasi hyvin tarpeeseeni. En kuitenkaan välttämättä suosittele, jos ei ole erityisesti kiinnosta tehdä sukellusta juuri tähän aihepiiriin.

 

Micheal Lewis: Undoing project

Micheal Lewis oli aiemmin kyennyt muotoilemaan monet finanssimaailman ilmiöt viihdyttävien tositrillereiden muotoon. Daniel Kahneman taas oli ajattelija, joka on tehnyt minuun suuremman vaikutuksen kun juuri kukaan muu joten odotukset olivat melkoisen korkealla. Mielenkiintoinen kirja joka valottaa viihdyttävällä tavalla päätöksenteon psykologian ja käyttäytymistaloustieen syntyä. Suosittelen ehdottomasti kirjaa jos aihepiiri kiinnostaa, mutta Undoing project ei ehkä aivan täysin täyttänyt suuria odotuksiani.

 

Anton Garcia Martinez: Chaos Monkeys

Anton Garcia Martinez teki mielenkiintoisen ja monella tapaa ajallamme tyypillisen urapolun fysiikan väitöskirjatutkijasta Wall Streetille, ja teknologia-startupista Facebookiin. Juuri tässä mielessä kirja on mielenkiintoinen ja ajankohtainen katsaus Sillicon Valleyn ja nettimarkkinoinnin menoon. Garcia Martinezin pikkuisen sensaatiohakuinen kirjoitustyyli kuitenkin hieman häiritsi.

 

Wesley Lowery: They can’t kill us all

Tämä oli varmaan ensimmäinen kerta kuin luin itseäni nuoremman kirjoittajan kirjan. 1990 syntynyt Wesley Lowery käy kirjassa läpi Black lives matter-liikkeen protesteja. BLM ja tietyt Amerikan tapahtumat tulevat hyvin käsittelyiksi ja lasken erityiseksi ansioksi ehkä tavan, jolla kuvattiin BLM:n jäsenten ja sen vastustajien taisteluja virtuaalimaailmassa. Mutta kokonaisuutena turhan paljon yksittäisten tapahtumien listausta eikä riittävästi laajemman kuvan hahmottelua.

 

Gerd Gigerezer: Riskitietoisuus

Psykologi ja Daniel Kahnemanin arkkivihollisen Gerd Gigerenzerin riskitietoisuutta voisi kai pitää skenen sisällä jonkinlaisena vastavetona Kahnemanin bestsellerille Thinking Fast and Slow. Jos päätöksenteon psykologia ja tilastot kiinnostavat niin suosittelen ehdottomasti. Sisälsi myös ihan kivasti havainnollisia kuvia niille, joille tilastollinen ajattelu ei tule luonnostaan.

 

Andrew Hussey: French intifada

Brittihistorioitsijan kuvaus Maghreb-maiden siirtomaahistoriasta ja näiden maiden  skitsofrenisesta Ranska-suhteesta sekä alueelta Ranskaan suuntautuneesta siirtolaisuudesta. Kokonaisuutena aika islam- ja maahanmuuttokriittinen tarkastelu. Jälleen mielenkiintoisesta aiheesta kirjoitettu, mutta ihan aavistuksen kuivakka historiakirja.

 

Ryan Avent: Wealth of Humans

Economistin talouskolumnistin tulkinta maailmasta, ihmisyydestä, taloudesta ja tulevaisuudesta. Jos minun tapaani yleisesti luotat Economistin brändiin ja haluat yrittää ymmärtää nykymaailman kehitystä niin ihan hyvä kirja. Mutta tosiaan varsin economistinen tulokulma nykymaailmaan.



 

Dan Lyons: Disrupted

Sillicon Valley tv-sarjaakin käsikirjoittaneen teknologiatoimittajan hulvaton kuvaus markkinoinnin automaatiofirma Hubspotin menosta. Samaan aikaan todella hauska ja viihdyttävä, mutta kuvaa myös monella tapaa osuvasti nykyistä työelämää ja teknologiafirmojen todellisuutta. Tämän listan helmpoimmin luettavia kirjoja, muttei tarkoita etteikö sisältäisi myös asiaa.

 

George Orwell: Katalonia, Katalonia

George Orwellin klassiko Espanjan sisällisodasta. Tietyllä tavalla jopa ajankohtainen kirja Espanjan tilanteeseen liittyen, mutta muutenkin hyvä rivisotilaan näkymä sotaan ja sosialismin historiaan.

 

J.D Vance: Hillbilly Elegy

J.D.Vance nousi syksyllä 2016 ryminällä julkisuuteen kun hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan kuvaavaa muistelmateos Hillbilly Elegya käytettiin keskeisenä selittäjänä Trumpin nousulle. Joissain yhteyksissä Hillbilly Elegysta on tullut vähän tarpeettoman vahva selitys Trumpin nousulle, mutta se kuvastaa monilla tavoin Amerikan valkoisen roskaväen ja   “aidon amerikan” ahdinkoa. Lievästi ylihypetyksestä huolimatta ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

 

Nick Clegg: Between the exremes

Vuosina 2009-2013 Britannian varapääministerinä toimineen liberaalidemokraattien puheenjohtaja Nick Cleggin muistelmateos hallitusvuosistaan. Cleggin kovasta kohtalosta huolimatta hyvä taustoitus brittipolitiikan kulisseihin ja puolustuspuhe pragmaattiselle liberalismille.

 

Chrtistopher Hitchens: Hitch 22

Ammattiprovokaattori Christpher Hitchensin omaelämänkerta. Hitchens on kiehtonut minua hahmona jo pidempään ja miehen elämä avaa myös mielenkiintoisen ikkunan 1900-luvun jälkipuoliskoon ja erityisesi tiettyihin avainvuosiin: 1968, 1989 ja 2001.

 

Cathy O’Neil: Weapons of math destruction

Entisen kvantin ja adtechin kanssa puuhastelleen matemaatikon kriittinen tarkastelu big datan synkistä puolista. Ehkä hieman vasemmistolaisesta näkökulmasta esitetty ja kyyninen arvio big datan riskeistä, mutta aivan mainio kirja.



 

Sam Quinones – Dreamland

Yhdysvaltain opiaatti- ja heroniiepidemia on perversillä tavalla todella mielenkiintoinen ilmiö, ja kovien huumeiden leviäminen syrjäseuduilla asia, jota kannattaa ehkä miettiä muuallakin. Dreamland on irvokas, mutta samalla myös viihdyttävä ja ammattimaisen journalistin lyhyistä lastuista rakentuva kuvaus Yhdysvaltain heroiiniepidemiasta. Suosittelen ehdottomasti.

 

Laurent Binet: 7th function of language

Vekkulisti tositapahtumia ja fiktiota sekoitteva pseudodekkari sijoittuu keskelle ranskalaisen postmodernistien kultakautta 80-luvun alkuun. Oikein hauska ja oivaltava romaani 80-luvun Ranskasta ja “postmodernien filosofien maailmasta”, joka kannattaa lukea jos aihepiiri yhtään kiinnostaa.

 

Paul Vignan & Michael J. Casey: Crypto Currency – The future of Money.

Kryptovaluutat nousivat tänä vuonna ryminällä valtavirtaan ja ajattelin ehkä sitä pitäisi vähän perehtyä aiheeseen. Kirja valaisi hyvin Bitcoinin ja krytovaluuttojen lyhyttä historiaa sekä sitä mistä tässä kaikessa oikein on kyse, mutta jos tähän aiheeseen haluaa lyhyen johdatuksen, niin ehkä netistä löytyy tiivistetympiä ja enemmän ajantasalla olevia tekstejä.

 

Arun Sundarajajan: Sharing Economy

Jakamistalous on näitä viime vuosien trendisanoja, mutta syse on aidosti merkittävästä ilmiöstä ja Sundararajanin kirja tarjoaa aiheesen hyvän, joskin aika akateemisen johdannon. Jos aihe kiinnostaa ja jaksat nähdä vähän vaivaa, niin kannattaa lukea, mutta vähän tuli mieleen flashbackejä yliopiston tenttikirjohin.

 

Angela Nagle: Kill all Normies

Yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Väitöskirjan netin antifeministisestä liikehdinnästä tehnyt Angela Nagle on sittemmin seurannut tarkkaan myöhemmin alt right-sanan alle yhdistynyttä liikettä ja Kill all Normies on loistava kuvaus tästä ilmiöstä ja internetaikakauden kulttuurisodista.

 

Seth Stephens-Davidowitz: Everydoby lies

Internet- ja big data-aikakauden versio Freakonomicsita. Tilastollista lähestymistapaa on sovellettu uusin nettiaikakauden aineistoihin ja tällä tavalla yritetty ymmärtää maailmaa. Oikein hauska ja informatiivinenkin kirja, mutta ehkä lievää hieman shokkihakuisuutta mukana.

 

Mark Fisher: Capitalist realism

Vuosi sitten itsemurhan tehneen marxistin kyyninen ja zizekmäinen tarkastelu nykymaailmasta kapitalistisen realismin valtaamana paikkana. Sisälsi marxilaisen filosofian ohella myös hauskoja esimerkkejä populäärikulttuurista, mikä teki lukukokemuksesta selvästi kevyemmän ja viihdyttävämmän.



 

Roger Scruton: Conservatism

Tunnetun brittikonservatiivifilosofin kirjanen konservatismin aatehistoriasta. Taas tällainen hieman akateemisempi paketti, joka ei ollut ihan kevyimmästä päästä, mutta 160 sivuisena oli riittävän tiivis ja jaksoi lukea. Kaiken nettiöyhötyksen keskellä ihan hauska lukea, mitä tunnetulla konservatiivifilosofilla on aiheesta sanottavanaan.

 

Timothy Snyder:  On Tyranny

Historioitsija Timothy Snyder on koonnut 20 oppituntia 1900-luvusta. Varsin ohkainen ja helppolukuinen kirja tyraniasta. Ehkä pikkuisen tunne, että yritetty laskelmoida mlllainen helppolukuinen kirja saataisiin myytyä viime vuosien tapahtumien seurauksena mahdollisimman suurelle yleisölle, mutta siis ihan hyvä kirja jokatapauksessa.

 

Juhana Vartiainen & Tommi Uschanov: Keskusteluja Taloudesta

Kahden kunnioittamani suomalaisajattelijan mainio keskustelukirja. Odotukset olivat korkealla, mutta Vartiainen ja Uschanov onnistuivat täyttämään ne. Keskustelu kulkee moneen suuntaan, ja sanomisia perustellaan mielenkiintoisilla argumenteilla ja esimerkeillä. Parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja.

 

 

Juhana Vartiainen & Tommi Uschanov – Keskusteluja Taloudesta

Juhana Vartiaisen ja Tommi Uschanovin tuore kirja Keskusteluja taloudesta, kuului tämän syksyn ajan mentaalisessa antikirjastossani luokkaan “Kirja jonka haluan ehdottomasti lukea, mutta jota kohtaan minulla saattaa olla liian kovat odotukset”. Pukki osasi tuoda jouluna kuusen alle mieluisan kovan paketin, ja luin joulupäivinä hitaasti tämän Uschanovin ja Vartiaisen keskustelukirjan.

Keskusteluja taloudesta ei onneksi osoittautunut pettymykseksi vaan aikalailla jokainen sivu oli nautinnollista luettavaa ja sisälsi joko uusia  ajatuksia, tai mielenkiintoisia perusteluja ja esimerkkejä herrojen ajatusmaailmojen tueksi. Oman lukukokemukseni nautinnolisuutta saattoi tosin nostaa myös se, että tämä oli pitkästä aikaa ensimmäinen suomenkielinen kirja jonka olen lukenut, Harvemmin kuitenkaan juuri katselen kirjojen alaviitteitä, mutta tässä tapauksessa kiinnitin huomiota myös niihin ja jopa Googlasin yhden niissä esitetyn tieteellisen artikkelin.

 

 

Kuvahaun tulos haulle uschanov vartiainen

 

 

Ilmeisesti (vähintään) yliopiston kirjaston yhteiskuntatieteen hyllyjen tietomäärää päässsään pitävän Uschanovin monista vahvuuksista minulle ehkä mieluisin on hänen tapansa esitellä  yhteiskuntatieteen valokeilojen ulkopuolella vaikuttaneiden mielenkiintoisten hahmojen ajatuksia. Kirjan alkupuolella esitelty pelon liberalismi oli esimerkiksi ajattelumalli, jonka kannattajaksi voisin itsenikin mahdollisesti laskea. Tai siis vaikkei kierosta ihmisyydestä saa koskaan suoraa, niin näen silti monenlaisia syitä uskoa liberaaliin demokratiaan ja että sen instituutioiden avulla ihmiset voidaan saada toimimaan lähes tolkullisella tavalla.

Uschanov kirjoittaa sekä kirjan alussa että lopusta omasta (inoho)realismistaan politiikan suhteen. Vartiainen ja Uschanov kuitenkin edustavat omasta mielestäni myös  nimenomaan talouden suhteen jonkinlaista (positiivista) kapitalistista realismia,  joka kai juuri nikotuttaa joitain vasemmiston edustajia.

Uschanovin tyyliin kuuluu taipumus taustoittaa nykymaailman ilmiöitä historian avulla ja tämä toimii useimmiten hyvin. Ainoa pieni kritiikki, Uschanovin tyyliä kohtaan ehkä on, että omaan silmääni osa puolen vuosisadan takaisista vertailukohdusta tuntuu välillä hieman triviaaleilta tai epätarkoituksenmukaisilta. Jonkinlaisena selkäydinreaktiona Uschanovin ajatus Amazon-politiikasta herättää minussa myös jonkinlaisia vastalauseita. Tai en ole ainakaan vielä vakuuttunut että netin amazonit olisivat saaneet ihmiset odottamaan poliitikojen toimittavan toivottuja päätöksiä välittömästi kotiovelle. Enkä koe että tämänkaltaiset odotukset poliittikaa kohtaan olisivat kasvaneet.



Vartiainen vastaa Uschanovin välillä kovaankin kritiikkiin varsin sovittelevasti, ja tietysti hyvin perustellen, joskin kriittisesti katsotuna välillä ehkä hieman lattean tuntuisilla keskitien argumenteilla. Viimeisesä kappaleesa Vartiainen pistää ihan mielenkiintoisesti vastapallon toteamalla, että Uschanovin nihilismi voisi helposti päätyä olemaan tie Hayekkiin. Ehkä tämä vaara ei Uschanovin kohdalla ole kovin ilmeinen, mutta näen aika hyvin, miten tuollaisesta nihilismistä saattaisi olla yllättävän lyhyt matka libertarismiin.

Kyllähän tämä olisi vähän jokaiselle suomalaiselle suositeltavaa luettavaa. Se että nimenomaan minä nautin tästä kirjasta kavaltaa ehkä kuitenkin jotain potentiaalisen yleisön laajuudesta. Ja se että minullakin oli monin paikoin vaikeuksia hahmottaa, mihin Uschanovin ja Vartiaisen erimielisyydet oikein sijoittuvat, ehkä kertoo edelleen kuinka monille tämäkään popularisoitu talous- ja politiikkapuhe oikein avautuu. Joka tapauksessa susosittelen  lämpimästi tätä kirjaa kaikille, joilla on jonkinlaista kiinnostusta taloutta tai politiikka kohtaan.

Nolite te bastardes carborundorum

Margaret Atwoodin Handmaid’s Tale(Suom. Orjattaresi) ei taida olla tunnettavuudeltaan ihan Orwell- tai Huxley-tasolle noussut 1900-luvun dystopiakuvaus. Tänä vuonna Hulun kirjasta luoma tv-sarja on kuitenkin ollut aika iso juttu ja se on esittellyt romaanin uudelle yleisölle.

Kirjalla on kuitenkin ollut jo aiemmin merkittävä oma yleisönsä ja aika huomattavan moni on halunnut hakata ihoonsa sen pseudolatinalauseenÄlä anna niiden paskiaisten nitistää sinua. Minulla ei ole mitään tatuointeja vastaan, mutta oma subjektiivinen kokemukseni on, että noin 90% ihmisten ihoonsa hakkaamista jutuista on vaan ihan saatanan mauttomia. Ja pätee siis molempiin sukupuoliin, eikä koske vain naisten “tramp stampejä”. Otsikon Atwood-sitaatti ehkö kuuluu kuitenkin siihen 10 prosenttiin, joille saattaisin nyökytellä hyväksyvästi.

 

Kuvahaun tulos haulle atwood tattoos

 

Handmaid’s Talea katsoessa päällimmäinen tunnetila on lähinnä ahdistus ja tällä perustunnetasolla se vertautuu minulla sellaisiin tv-sarjoihin kuin Gomorra ja OZ. Katsoja ei pääse helpolla vaan tulee vedetyksi fundamentalistikristittyjen hallitsemaan dystopiatulevaisuuteen Yhdysvalloissa. Tosin tässä reaalimaailman ajanhetkessä vertailukohdista tulee hirttäjäisten ja muun mukavan myötä mieleen ehkä ennen kaikkea ISIS:n kalifaattti tai Saudi-Arabia.

Handmaid’s Talen kuvaama totalitarismin yksi ahdistavimmista piirteistä on se, ettei kukaan voi tietää kehen voi luottaa. Vaikka monet eivät sisimmässään usko aidosti systeemin he käyttäytyvät tavalla kuin he oikeasti uskoisivat siihen, mikä on käytännön tasolla kuitenkin aika sama asia. Ja saman ilmiön voi oikeastaan moni nähdä lievemmässä muodossaan vaikkapa työpaikallaan tai muissa sosiaalisissa ryhmissä. Ja ehkä kaikkein pelottavin tunne on se kun ei osaa enää oikeasti sanoa, uskooko puhuja itse oikeasti siihen höpöhöpöön mitä hän suustaan oksentaa…

Tiettyjen poliittisten tapahtumien ja kaiken viime aikoina velloneen naisten asemaan ja feminismiin liittyvän keskustelun myötä Handmaid’s Tale on sarjana osunut jollain lailla ajanhermoon. Muistan että joitain vuosia sitten Timo Harakka haastatteli Maria Petterssonia kirjasta ja tämä halusi sanoa, ettei se ole vain feministinen kirja. Tänä vuonna Handmaid’s Talen päähahmon näyttelijä Elisabeth Moss joutui samanlaisen kommentin myötä pienen myrskyn silmään.

Olen tässä jo muutenkin sen verran metatasolla, etten ehkä enää saa itseäni muotoilemaan mitään selkeää tulkintaa tästä aiheesta, mutta totean että feminismistä keskusteleminen on tässä maailmanajassa monella tapaa aika saatanan vaikeaa. Enkä ole ihan varma mitä ajatella kaikista Me toon-jälkikaiuista. Mutta tuo pointti, siitä että enemmän naisia alistava yhteiskunta alkaa melko nopeasti myös vaikuttamaan miesten tilanteeseen negatiivisella tavalla, pitää minusta myös paikkansa.

Handmaid’s Tale on kuitenkin kiistatta yksi tämän vuoden parhaista tv-sarjoista ja kannattaa katsoa jos totalitaristiseen dystopiaan sukeltaminen ei kuulosta liian ahdistavalta.

 

Mitä on konservatismi? Roger Scruton – Conservatism

Internetajan Alt right-hörhöilyn asiantuntija Angela Nagle, totesi jossain haastattelussa että hänelle tämä porukka ei oikein edusta missään mielekkäässä muodossa mitään konservatismiksi kutsuttavaa ilmiötä. Hänestä esimerkiksi Peter Hitchens ja Roger Scruton ovat aitoja konservatiiveja.

En ole vieläkään saanut käsiini 2017 lukulistallani ollutta Peter Hitchensin kirjaa The Abolition of Britain, mutta sen sijaan otin luettavakseni Roger Scrutonin tuoreehkon kirjasen Conservatism, jossa Scruton on yrittänyt tiivistää konservatismin aatehistorian 150:een sivuun.

Scruton on  akateemisesti ansioitunut filosofi ja ehkä elitistinenkin vanhan koulukunnan brittikonservatiivi, joka on kirjoittanut ja puhunut paljon esimerkiksi taiteesta ja arkkitehtuurista. Voi olla, että monilla (minä mukaan lukien) on tapana tulkita suopeammin tällaista brittiherrasmiestä kuin  vaikkapa Texasista tulevaa jenkkikonservariivia, ihan riippumatta siitä, mikä näiden sanoman sisältö on.

 

Kuvahaun tulos haulle roger scruton

 

Kirja alkaa sellaisella “jo muinaiset kreikkalaiset” johdannolla ja pitkällä aatehistoriallisella katsauksella jollain lailla konservatismin varhaiskylvöksi laskettaviin ajatuksiin. Sitten mennään 1700- ja 1800-lukujen anglosfääriin ja Scruton totetaa, että  englanninkielisessä maailmassa konservatiiviksi tunnustautuminen on ollut manner-Eurooppaa hyväksyttävämpää.

Anglosfäärin jälkeen käsitellään Euroopan mannermaalla Ranskan vallankumouksen jälkeen vaikuttaneita konservatiivisia hahmoja. Kolmessa viimeisessä kappaleessa käsitellään kulttuurikonservatismia, konservatismia vastavoimana sosialismille ja lopulta konservatismia tänä päivänä.

Scruton tekee jossain yhteyksisssä eroa konservatismin ja taantumuksellisuuden välille. Esim. de Maistren hän niputtaa enemmän taantumuksellisten luokkaan ja tämä ehkä kuvastaa, ettei Scruton kuulu ainakaan ihan radikaalimpaan ja taantumukselliseen identiteettilarppiporukkaan. Scrutonin ajattelussa sympatiaa herättää myös jonkinlainen antiutopismi, johon  minäkin jälleen kerran Sir Isaiah Berliniin viitaten nojaan. Eikä minua haittaa ollenkaan jos joku vaikka haluaa pitää minua jossain määrin konservatiivisena hyvien käytöstapojen ja sivistyneen käytöksen toivomisen takia.

Scruton ei sujahda Trumpin kannattajiin, mutta  problematisoi konservatismin suhdetta kapitalismiin ja hän on kriittinen friedmanreaganthatcheriläistä neoliberalismia kohtaan. Joskin minusta tuntuu, että sekä konservatiivien että kovan luokan kapitalistien joukoissa on tapana aika valikoiden sanoa, milloin ja missä yhteykssisä luova tuho ja spontaani järjestys ovat hyviä ja luonnollisia asioita ja milloin taas eivät.

Scruton ottaa esille nykyyään aika usein nähdyn konservatiivisen argumentin siitä, miten ihmisoikeuksista on muodostunut uudenlainen uskonto. Itse olen sitä mieltä, että ihmisoikeuksien muotoutuminen jollain lailla uskonnonkaltaiseksi pyhän alueeksi ei olisi ollenkaan pöllömpi juttu. Kaikkea politiikkaa ei ole täysin mahdollista miettiä vain taloudellisena vaihdantana ja komprommiseina, joissa luovutaan jostain ja saadaan jotain vastineeksi. Ihmisellä taitaa olla luonnostaan jonkinlainen taipumus uskonnonkaltaiseen ajatteluun ja lienee oikein hyvä asia jos tuollainen ajatus pyhyydestä saadaan suunnattua ihmisoikeuksiin.



Pidin ehkä erityisesti kappaleesta, jossa käsiteltiin konservatismin taistelua sosialismia vastaan. Ison osan 1900-lukua konservatismin vihollinen oli liberalismin sijaan sosialismi ja Neuvostoliitto, mutta nyt konservatismi tuntuu palanneen taistelemaan taas ensisijaisesti libealismia vastaan. Sekä liberaaliin että konservatiiviseen ajatteluun vaikuttaneen Hayekin spontaanilla järjestyksellä on yritetty puolustaa kaikenlaista luupääkonservatismiakin, mutta toisaalta nykyään nimenomaan monet konservatiivisiksi identifioituvat tuntuvat haluava repiä rikki ja tuhota yleisiä käyttäytymissääntöjä.

Herrasmiehemme Scruton kuitenkin lopettaa kirjansa myös punaniskiajunttiosastoon ja öyhötysjengiin vetoavalla tavalla julistautumalla huntingtonilaiseksi ja toteamalla, että nykymaailmassa pahimmat vihollisemme ovat islam ja poliittinen korrektius.

Conservatism  on suht akateemishenkinen aatehistoriapaketti ja se ehkä vaatii, että lukijalla on jotain ennakkotietoja aihepiiristä. Mutta Conservatism on aika ohkainen kirjanen, jonka aihepiiristä kiinnostanut jaksanee kahlata läpi. Jos haluaa lukea itsensä selvästi konservatiiviksi lukevan hahmon katsauksen konservatismin aatehistoriasta, niin ihan lukemisen arvoinen kirja. Muussa tapauksesa ehkä  turhan teoreettinen paketti aatehistoriaa.