Vuoden kuva 2018

Putinin ja Trumpin tapaaminen meni vähän kuten odotettiinkin. Pääosin aika mitäänsanomatonta yhteistä hymistelyä, jossa Trumpilta tuli kuitenkin pari aika kovaa pohjakosketusta. Vaikea nähdä Helsingin tapaamista symbolina juuri millekkään hyvälle.

Ranskan maailmanmestaruutta ja Emmanuel Macronin tuuletuksia Moskovassa voi ehkä kuitenkin toiveissa pitää symbolina jonkinlaisesta hyvän voitoista.

 

Emmanuel Macron, France’s president, looked as thrilled as any fan by his country’s World Cup triumph yesterday. Yet football matters to him for political reasons, too. First, it represents the sort of social mobility that he approves of. Second, the French team has become a classy national advertisement. And third, liberal democracies need heroes, he has argued, if they are to rouse a positive national spirit when faced by the menace of nationalism.(Economist).

Synkästä Televisiosta: Handmaid’s Tale ja Gomorra

TV-sarjathan ovat tunnetusti 2000-luvun alkupuolen jälkeen nousseet Sopranosin ja Wiren kaltaisten tekeleiden jälkeen aiempaa vakavammin otettavaksi kulttuurimuodoksi.

TV-sarjamuoto on saanut tavallaan sitä arvostusta, jonka se ansaitsee, mutta toisaalta tällä hetkellä varsinkin esimerkiksi Netflix puskee ulos hirveällä tahdilla uusia sarjoja, jotka ovat pääsääntöisesti peruslaadukkaita, mutta usein kuitenkin hieman keskinkertaisia ja tuntuvat turhan laskelmoiduilta. Nyt on myös heikkoja signaaleja siitä, että tämän kilpailun takia HBO:kin alkaisi muuttua vähemmän “butiikkimaiseksi”

Laadukkaita tv-sarjoja on siis kyllä tarjolla ja ehkä jopa enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta ne uhkaavat hukkua yhä suurempaan “ihan hyvien ja keskinkertaisten” sarjojen virtaan. Katsoin tässä hiljattain Handmaid’s Talen ja Gomorran kakkoskaudet ja nämä sarjat ovat omasta mielestäni kuitenkin aivan sitä laadukkainta nyky-tv:tä.

Sarjoja yhdistää myös se, että ne pohjautuvat kirjoihin. Dystopiseen ympäristötuhojen maailmaan ja fundamentalistikrisitittyjen hallitsemaan Amerikkaan sijoittuva Handmaid’s Tale pohjautuu samannimiseen Margret Atwoodin 1980-luvulla kirjoittamaan romaaniin. Gomorran inspiraationa on taas  Roberto Savianon kirja Gomorra, joka on reportaasi Napolin mafian meiningistä 2000-luvun puolivälissä. Kirjan seurauksen Savino on viettänyt viimeisen reilun vuosikymmenen aikalailla maan alla.

Vaikka Handmaid’s Tale ja Gomorra ovat miljööltään ja teemoiltaan hyin erilaisia sarjoja, aiheuttavat ne minussa hyvin samankaltaisia tunteita. Molemmat ovat hyvin synkkiä ja jopa ahdistavia. Handmaid’s Talessa totalitarismin toivottomuus ei anna päähahmoille juuri minkäänlaista liikkumatilaa.

Gomorrassa jokikinen päähahmo on aikalailla psykopaatti ja tuntuu, että mafian hahmot on vedetty melkeinpä itsetarkoituksellisen vastenmielisiksi. Mafia ja gangsterielokuvissa usein suorastaan glorifioidaan, tai ainakin tullaan glorifioineeksi gangsterielämää. Tuorein ja ehkä erityisen groteski esimerkki tästä on aivan hiljattain julkaistu John Gottin elämänkertaelokuva.

 

Gomorran kuvaama Napoli on kaikinpuolin ruma sekä ahdistava ja “kaunista” kiiltoa  tarjotaan lähinnä gangstarap-videoita muisuttavalla mauttomuudella. Gomorraa katsoessa pieni “kulttuurishokki” onkin aina tasaisin väliajoin taustalla soiva italialainen gangsta rap, jota sarjan nuoremmat mafiosot fiilistelevät. Aikamoista kulttuurista omimista… mutta semivakavasti ottaen näky rasistisista ja omantunnonarvoisista italialaismafisooista fiilistelemässä rappia tuntuu oudolta. Tai omassa päässäni syntyy suorastaan koominen mielikuva Tony Sopranosta, joka päätyisi näkemään italialiset gangsta rappia fiilistelevät kaukaiset serkkunsa Napolin matkallaan.

Gomorra on “kunnian” miesten maailma. Toisaalta minusta ehka jopa kaikein pelottavin yksittäinen hahmo on nyt toisella kaudella nähty naismafiapomo Annalisa. Mafia on perinteisesti ollut tietysti hyvin selvästi miesten hallitsema ympäristö, mutta välillä kun kaikki perheenpäät on pistettyy linnaan ja kehenkään muuun ei ole voinut enää luottaa, niin vaimot tai tyttärar ovat saattaneet päästä pyörittämään koko showta. Ja ehkä sitten tällaisissa ympäristöissä (ja vähemmässä määrin joissain muissa ympäristöissä) naisten pitää osoittaa erityisesti raakuutta ja armottomuutta.

 

Kuvahaun tulos haulle annalisa gomorra

 

Handmaid’s Talessa keskeinen teema on naisten alistaminen, mutta toisaalta kyse on totalitaarisesta systeemista, joka ei ole kauhean herkkulinen miehillekään. Vaikka naiset kärsivät Jaakobin poikien maailmassa miehiä pahemmin, ei hahmojen sympaattisuutta tai luonteenpiireitä ole päätetty sukupuolen perusteella. Siltä osin kun naiset saavat Gileadissa itselleen jotain etuja, eivät he suhtaudu heitä alempana oleviin naisiin sen paremmin kuin miehetkään.

Handmaid’s Talen kakkoskaudella oli paljonkin kohtauksia, jotka pistivät ajattelemaan. Kauden puolivälissä nähty terrori-isku oli hankala esimerkki terrorismista, johon monien (minä mukaan lukien) olisi yksinkertaisesti hieman vaikea antaa standardivastausta, että terrorismi nyt vaan on aina väärin, piste.

Kuvahaun tulos haulle handmaid's tale grenade

 

 

 

 

 

Mielenkiintoinen viittaus nykymaailmaan oli myös takauma, jossa komentaja ja tämän vaimo olivat puhumassa kampuksella, mutta esityksestä ei tullut mitään kun opiskelija-aktivistit vaimensivat omalla mölyämisellään puhujan. Sittemmin totalitaristisen systeeminsa saaneet puhujat huusivat kuitenkin loppuun asti kuinka tämä on Amerikka ja heillä tulee olla oikeus levittää propagandaansa myös kampuksilla…

Ehkä jotkut haluaa verrata turhan monia nykymaailman kampusprovokaattoreita Jaakobin poikiin, mutta pointtinsa on siinä, että sananvapautta ja muitakin liberaalin demokratian vapauksia tuhoamaan pyrkivät voimat yrittävät yleensä kuitenkin vetoamaan niiden arvoihin omienn tavoitteidensa saavuttamiseksi, eikä näistä kommeneista voi sinällään vielä paljoa päätellä, arvostavatko nämä henkilöt oikeasti sananvaputta.

 

Jos näin kesälomahelteillä on liian elämäniloinen fiilis tai ei vain innosta olla ulkona, niin kannattaa ottaa katseluun Gomorra tai Handmaid’s Tale.

 

 

 

 

Länsimaisen liberalismin perääntyminen – Edward Luce

“Western liberal democracy is not yet dead, but it is far closer to collapse than we may wish to believe. It is facing its gravest challenge since the Second World War. This time, however, we have conjured up the enemy from within. At home and abroad, America’s best liberal traditions are under assault from its own president. We have put arsonists in charge of the fire brigade”

Suomella on kyseenalainen kunnia isännöidä kahden liberaalian demokratian tuhoamisen elämäntehtäväkseen ottaneen roiston tapaamista jo vajaan viikon päästä. Osittain tämän innoittaman päätin nyt lopultakin lukaista Edward Lucen viime vuonna julkaistun kirjan The Retreat of Western Liberalism.

Hyvin monenlaisia kirjoja kuten vaikkapa esim. J.D. Vancen Hillbilly Elegya on mainostettu  Trumpin ja nationalistisen taantmukselliston nousin selittäjinä ja monet ovat tietysti aktiivisesti haluneet mainostaa omia kirjojaan tällä ajatuksella. Retreat of Western liberalism on kuitenkin kerännyt aika hyvin kehuja ja sitä on kuvattu synkäksi ja pessimistiseksi, mutta hyvin aihepiiriä avaavaksi kirjaksi.

Trumpin huolestuttavin piirre on nimenomaan järjestelmällinen liberaalin demokratian perusarvojen päälle paskominen. Ajattelin jo vaalikampanjan aikana, että Trump on tehnyt aivan valtaisaa tuhoa. Käsittämättömän barbarismin tuominen politiikan korkeimmalle tasolle oli järkyttävää katsottavaa ja silloinkin jo huolehti, minkälaisia vaikutuksia tällä on tulevaisuudessa. Trumpin presidenttikausi, vaikka se loppuisi heti huomenna jättää valtaisat haavat siihen, mitä ihmiset ajattelevat politiikasta ja siitä mikä politiikan areenalla on sopivaa.

Esim. Berlusconi jätti jo 90-luvun valtaannousulla valtaisat jäljet Italian politiikkaan ja siihen mikä katsotaan politiiikan kentällä sopivaksi. Italia ei kuitenkaan ole maailman vaikutusvaltaisin valtio. Ja nimenomaan monien epädemokraattisten valitioiden oppistioryhmät ovat olleet erityisen kauhuissaan Trumpin valntaannousun ramifikaatioista.

Kuvahaun tulos haulle elephant curve

Kirjan alkupuolella käydään läpi globalisaation vaikutusta länsimaiden keskiluokkaan mainiten mm. Branko Milanovcin elefanttikäyrä. Tämä lienee tavallaan niitä asioita, joista lähes kaikki voivat olla jossain määrin samaa mieltä. Trumpin ja nationalistisen taantumukselliston nousun taustalla on vaikuttanut länsimaiden keskiluokan tulojen stagnaatio.

Erilaiset vastakkainasettelut eivät kärjisty yhtä helposti jos useimmilla on kuitenkin fiilis, että asiat menevät parempaan suuntaan ja omilen lapsien tulevaisuuden näkymät ovat itseä patempia Globalisaatiota ei kuitenkaan ole mahdollista pysäyttää ja olen skeptinen sen suhteen, kuinka paljon länsimaiden keskiluokan tilannetta olisi voinut parantaa juuri millään. Toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien talouskasvu saattoi hyvinkin olla poikkeuksellinen ajanjakso, jota ei vain mahdollista toistaa meidän elinaikanamme länsimaissa. Sillä mitä ihmiset ajattelevat vrt. todellisuus on tietysti merkitystä, mutta ehkä sen ei kuitenkaan tule olla kaiken politiikan perusta.

Mitä ihan tarkalleen olisi pitänyt tehdä toisin? Luce kritisoi identiteettipolitiikan nousua, mutta tämä on minusta himppusen kohtuutonta. Tähän liittyen tosin hyvin mielenkiintoisena esimerkkinä Luce mainitsee ranskalaisintellektuelli Didier Eribonin vasta hiljattain englanniksi käännetyn elämänkerran Returning to Reims. Reimsin Kommunisteja kannattaneesta työläisperheestä  Pariisiih karkuun lähtenyt Eribon tekee varsin kunniakkaan akateemisen uran ja palatessaan vuosikymmenien jälkeen kotikonnuilleen, hän huomaa tulipunaisten aluedein muuttuneen Front Nationalin vahvoiksi kannatusalueiksi. Notoriöösin Foucault’n elämäkerran kirjoittaneen Eribonin elämäntarina esitetäänkin ylipäätään metaforana Ranskan politiikan muutoksile.

 

Kuvahaun tulos haulle eribon reims

 

Pienehkönä, mutta mielenkiintoisena alakohtana oli pohdinta latinoista ja kuinka iso osa Yhdysvaltain latinoista saattaa ihan oikeasti tulevaisuudessa päätyä äänestämään republikaaneja. Virallistem tilastojen mukaan latinoiksi luokiteltavista ihmisistä ~50% ei pidä itseään useinkaan latinoina vaan ihan vain valkoisina ja tämän seurauksina eivät katso Trumpin töräytysten liittyvän heihin itseensä juuri millään lailla. Tässä suhteessa vähän kaikki ovat lopulta väärässä. Merkittävä osa latinoiksi luokitelluista ihmisistä ei loukkaannu Trunpin sanomisita, koska he pitävät itseään valkoisina, vaikka valtaosia “valkoisista” ei pidä heitä valkoisina.

Luce puhuu kirjan jälkipuoliskolla paljon Kiinasta. Tämä on ehkä sellainen isompi teema, jossa Trump ei ehkä ole niin pahasti väärässä kuin useimmissa aioissa. Kiina ei todellakaan ole mikään kansainvälisen politiikan partiopoika tai liberaalin demokratian malli, eikä se ole pelannut kansainvälisessä kaupassakaan kauhean rehdisti. Luce kuitenkin esittää hypoteettisen ja spekulatiivisen rohkean skenaation siitä kuinka Kiina ja Yhdysvallat päätyvät 2018 syksyllä pienimuotoiseen konfliktiin ja kuinka tällainen tapahtuma voisi vahvistaa Trumpin ja republikaanien asemaa ennen 2018 välivaaleja.

Jos haluat yrittää saada kokonaisvaltaisen kuvauksen viimeisten vuosien poliittisesta myllrryksestä, niin tämä on varmaan yksitäisenä kirjana sieltä ihan parhaimmasta päästä. Silti se jäi minusta kokonaisuutena hieman vajaaksi yritellessään käsitellä  todella suurten mannerlaattojen liikkeitä.

Uusia aitoja oikeita töitä – Masters of Craft

Työ on muutoksessa, mutta teknologisen kehityksen keskellä on myös pieni vastarendi ja tähän liitttyen lisäsin sosiologi Richard Ocejon kirjan Masters of Craft – Old Jobs in the New Urban Economy omalle tämän vuoden lukulistalleni. Tämä on kai jonkinlaisa kulutussosiologiaa, “luovan luokan”  analyysia ja kuvaa jossain määrin samoja ilmiöitä kuin hiljattain lukemani Aspirational class – Sum of small things.

Tiivistetysti tässä kirjassa esitellään ihmisiä, jotka työskentevät ja tarjoavat niitä palveluita, joita trendikkäät kaupunkilaiset käyttävät pelatessaan erottautimispeliään. Mutta tavallaan myös näissä trendikkäissä palvelualojen eliittityöpaikoissa työskentely on jonkinlainen erottautumisen tapa niille, joille se on mahdollista. Exceleitä pyörittäneeseen markkinointikonsulttiin verrattuna pientislaamossa työskenteleminen voidaan ehkä nykypäivänä nähdä korkeamman statuksen työnä. Eli tietyt palveluun ja konkreettisempaan fyysiseen tekemiseen liittyvät, aiemmin hyvin työväeluokkaisina nähdyt työpaikat ovat kasvattaneet statustaan.

Tässä kirjassa ei käsitellä suoraan käsityöolutta ja sen kanssa puuhastelevia ihmisiä, mutta se lienee monille jopa asia, joka sanasta craft ensimmäisenä tulee mieleen. Trendikkäiden pienpanimoiden tapaan käsityö on saavuttanut parempien ihmisten keskuudessa jälleen uudenlaista arvostusta pikkuhiljaa myös muilla aloilla ja voisin hyvin kuvitella, että vaikkapa puusepän homma saattaisi muuttua lähitulevaisuudessa supertrendikkääksi työksi. Tai ehkä se on jo sitä Brooklynissa, minä kun tutustun näihin trendeihin yleensä aina jälkijunassa…

 

Kuvahaun tulos haulle masters of craft

 

Kirja alkaa lyhyellä kuvauksella neljästä nuoresta miehestä matkallaan työpaikoilleen: coctailbaariin, tislaamoon, parturiin ja lihakauppaan. Yleisen käsityöammatteja ja työelämän muutoksia kuvaavan kappaleen jälkeen esitellään ja analysoidaan omassa kappaleessaan läpi näitä neljää ammattiryhmää: cocktailbaarin tarjoilijoita, tislaamotyöntekijöitä, partureita ja lihakaupan työntekijöitä / teurastajia.

Ammatteja yhdistää ennen kaikkea käsityö ja perinteisen aidon työn leima ja näihin uusvanhoihin palvelu/käsityön “eliittityöpaikkoihin” hakeutuu tietyillä tavoilla hyvin samankaltaista porukkaa. Siinä missä pari sukupolvea sitten lihakaupat kuitenkin olivat suurkaupunkien kaupunginosien paikallinen kokoontumispaikka, ovat ne nykyään vahvemmin keskustan ja gentrifikoituneiden alueiden kalliita erikoispalveluja.

Toisaalta kulttuuriset sekasyöjät voivat tehdä erottautumisia pienillä arkipäivisillä asioilla ilman, että näyttävät  ilmeisellä tavalla elitisteiltä. Hieman vastaavaa erottautusmispeliä harrasstavat tiskien toisella puolella myös cocktailbaarien työntekijät. Tarkasti sekä sekoitussuhteet että kaikki kulttuuriset etiketit tuntevat työntekijät tietävät erottuvansa tällä perusbaarimikoista, mutta eivät kuitenkin halua käyttää hienompia titteileitä, vaan usein näkevät että baarimikossa(bartender) on positiivisella tavalla työväenluokkainen klangi.

Iso osa kirjasta pyörii ruuan ja juoman ympärillä ja näille aihepiireillä snobbailu kieltämättä välillä häiritsee itseäni tiettyjen ihmisten kanssa pyöriessä. Parturi kuitenkin eroaa kolmesta muusta työstä siinä, ettei siinä ole kyse ruuasta tai juomasta. Siinä työntekijä myös ehkä tasapainottelee erityisen mielenkiintoisesti maskuliinisuuden ja aidon työn sekä “feminiinisen” ulkonäkökeskeisyyden ja muotitietoisuuden välillä. Jotkut kuitenkin pysytyvät olemaan samaan aikaan viimeisen päälle suorastaan streotypisen maskuliinisia, mutta  koskettelemaan toisen miehen hiuksia ja kertomaan tyylivinkkejä.

Vaikka homma vaikuttaa välillä hieman ärsyttävältä trendipelleiyltä, niin ehkä on kuitenkin hyvä, että automaation tai tekoälyn aikakaudella massatuotetun roskan vastapainoksi ihmiset haluavat myös jotain muuta ja tätä kautta työmarkkinoille tulee, vaikkakin sitten edes pienehkö määrä uusia “oikeita töitä”. Teurastajat, parturit ja tislaamotyöntekijät tarjoavat myös jonkinlaisen maskuliinisen pakopaikan perinteisiä miesten duuneja kipeasäti kaipaaville äijille.

Kuvahaun tulos haulle high end butcher

 

 

Masters of Craft on hyvin kirjoitettu ja suorastaan viihdyttävä kuvaus työelämän pienestä, mutta mielenkiintoisesta vastatrendistä. Yksittäisten ihmisten kohtaamisten ja haastattelujen kautta saatu hyvä kuvaus laajemmasta kehityksestä. Masters of Craft kuvaa, että hyvin tehdylle sosiologisella tutkimukselle ja sen popularisoimiselle on oma paikkansa.

 

Ruotsidemokraatit nousussa, persut laskussa

Viimeisimpien galluppien perusteella ruotsidemokraatit ovat nousseet uudestaan Ruotsin toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Viime vuoden loppupuolella Moderaterna otti itselleen jälleen Ruotsin toiseksi suurimman puolueen aseman, mutta nyt vain pari kuukautta ennen valtiopäivävaaleja ruotsidemokraatit ovat taas gallupkakkosina. Ruotsissa nationalistisen taantumukselliston gallupnousu on nähty oikeastaan myöhemmin kuin missään muualla, mutta ainakin tässä ajanhetkessä ruotsidemokraatit näyttävät vakiinnuttaneen itselleen minimissään tuollaisena reilun 15 prosentin kannatuksen.

 

30 day moving average of poll results from September 2014 to the election in 2018, with each line corresponding to a political party.

 

Lahden itäpuolella gallupit ovat kuitenkin vähän erinäköisiä. Persujen alle kymmeneen prosenttiin vakiintunut kannatus on jatkanut hidasta luisuaan alaspäin. Viimeisimmässä gallupissa persuille antoi tukensa vain 7,8% äänestäjistä ja puolue on vasta kuudenneksi suurin puolue vajaa pari prossaa vassareiden takana. Seuraaviin eduskuntavaaleihin on toki vielä yhdeksän kuukautta, mutta persut lähtevät niihin sellaiselta takamalta, että pahalta näyttää puolueen kannalta ja mitä vaikutuksia varsinkin hajoamisen jälkeen hataralle puolueelle on sillä, jos merkittävä osa sen kansanedustajista putoaa eduskunnasta?

 

Image

Jotkut haluavat ajatella, että perussuomalaisilla on potentiaalia paljon suurempaankin kannatukseen, koska esimerkiksi Ruotsissa ja monessa muussakin Länsi-Euroopan maassa nationalistisen taantumukselliston kannatus on tällä hetkellä selvästi korkeampi kuin Suomessa. Voi sinänsä pitää paikkansa, että jollain lailla puolueelle suotuisassa tilanteessa se voisi nostaa kovasti kannatustaan, mutta Suomen populistipuolue eroaa aikalailla kaikista muista maista siinä, että täällä  populistit on pistetty hallitusvastuuseen.

Ruotsidemokraattien kohdalla hallitusvastuuseen joutuinen ei vaikuta tällä hetkellä millään lailla realistiselta tulevaisuuden skenaariolta, mutta sitä ja sen sisarpuolueita uhkaa helposti perussuomalaisten kaltiáinen kannatuksen katoaminen jos ja kun ne eivät pysty hallitusvastuussa vastaamaan niihin epärealistisiin odotuksiin, joita niiden kannattajat niihin asettavat. Valtaisa kannatuksen kasvu perustuu suureen määrään vähän politiikkaa seuraavia äänestäjiä ja nämä pettyvät helposti.