Hävyttömän härski homoilu

Havahduin tänään sateenkaarilippujen myötä siihen, että nyt on taas se aika vuodesta kun sateenkaariväki ja sateenkaariteemasta bilettämään intoutuva jengi valtaa kadut. Itse en syty pridesta tapahtumana, vähän samaan tapaan kuin en syty flow-festareista tai juuri mistään muustakaan vähän samanhenkisestä massatapahtumasta.

Pidän myös jossain määrin vaivaannuttavana joidenkin yritysten ja yksilöidenkin intoa ratsastaa tapahtumalla mutta ei siinä, ihan hyvä jos vaikka yritykset ilmoittavat antavansa tukensa pridelle. Yleisesti ottaen selvästi parempi että kannatetaan hyviä asioita osittain valheellisin motiivein tai tekopyhästi kuin että kannatettaisiin rehellisen avoimesti huonoja asioita.

 

Pride on tavallaan muotoutunut jonkinlaiseksi länsimaisen tasa-arvo symboliksi ja ihan hyvä niin. En aioa tänäkään vuonna osallistua millään tavalla ja olisin hieman harmistunut, jos joku äänekäs seurue päätyy viime vuoden tapaan valtaamaan kantapubini, mutta bilettääkkää nyt vaan ja haluan toki antaa näkymättömän moraalisen tukeni myös hävyttömän härskille homoilulle.

Timo Hännikäinen – Kuolevainen

Juhannusaattona tuli luettua Timo “Hevosenkyrpä” Hännikäisen pari vuotta sitten julkaistu kirjanen Kuolevainen. Olen joskus aiemmin maininnut, että Hännikäinen kuuluu harvoihin sellaisiin hahmoihin, joiden aatemaailman avainjutuista olen vahvasti erimieltä, mutta jonka tekstejä luen tästä huolimatta hyvin mielelläni. Hännikäistä voisi ehkä jopa luonnehtia oksymoronilta kalskahtavalla sanayhdistelmällä suomalainen konservatiivi-intellektuelli. Sarastuksessa nähty konservatiivilarppi ja 612-tyyppinen spedeily menee välillä melkein jopa suorastaan kiusalliseksi mutta kokonaisuutena Hännikäinen on ollut minulle kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista suomalaisista ajattelijoista.

 

Kuvahaun tulos haulle timo hännikäinen 612

 

Kuolevainen on kuitenkin pyörii varsin kaukana kulttuurisodan konkreettisista taisteluista ja se voisi kyllä maistua sellaisillekin, joissa tietyt osat Hännikäisen tuotannosta aiheuttavat pahasti näppylöitä. Kirja lähtee liikkeelle Hännikäisen siskon kuolemasta ja pyörii muutenkin monilta osin varsin henkilökohtaisissa jutuissa, sivuten esimerkiksi moneen otteeseen Hännikäisen vaimoa. Tämä toimii minulle ihan hyvin ja avaa myös ihan sopivassa suhteessa Hännikäisen hahmoa.

Kuolevainen ei välttämättä sisällä mitään poikkeuksellisen orginaalisia tai yllättäviä ajatuksia, mutta tykkään tyylistä ja kirjan aihepiiriä mietitään kuitenkin vähän pintaa syvemmältä. Alun henkilökohtaisempien kelojen jälkeen käydään hauskoilla esimerkeillä läpi kuolemaa keskiajalla ja sitä miten kuoleman todellisuus ja elottomat ruumiit ovat kadonneet nykymaailmassa kokonaan ihmisten normielämästä.

Taantumuksellisuuslarppi tulee hieman esiin kirjan keskivaiheilla metsästyksestä ja eläimistä puhuttaessa. Ei siis sillä, että pitäisin metsästystä suoranaisesti suurena syntinä, mutta minun on vaikea nähdä ihmisen eläimellisyyden glorifioinnin hienoutta. Ei siksi etteikö eläimelliyys olisi olemassa, vaan juuri siksi, että sivistys on niin ohutta pintakuorta, ettei eläimellisiä vaistoja tarvitse yhtään erikseen kiihottaa.

Seuraava kappale itsemurhasta taas on ehkä kappale, jota lukiessani nyökyttelin eniten. Kirjanen päättyy ihan hyvään ja diipimpään pohdintaan kuolemasta asiana, joka antaa elämälle sen merkityksen. Viime aikoina en ole taas jaksanu niin kauheasti lukea, joten tällainen ohuempi kirjanen maistui juhannuslukemiseksi oikein hyvin. Hännikäinen on ongelmallinen ja joiltain osin jopa suorastaan vastenmielinen hahmo, mutta miehen tekstit nyt vaan ovat lukemisen arvoisia.

 

Mestari sivaltaa – Jussi Halla-ahon kolumni maikkarin sivuilla

Jussi Halla-aho on jäänyt perussuomalaisten puheenjohtajaksi valintansa jälkeen hieman näkymättömiin Bryselissä, eikä ole oikeastaan yrittänyt edes tulla kovin isosti esiin mediassa. Maikkari näyttää kuitenkin julkaisseen eilen Halla-ahon kolumnin otsikolla Ihmiset kaipaavat turvallisuutta – siksi liberaali globalismi on kriisissä

Vaikka pidän Halla-ahoa varsin vastenmielisenä kansankiihottajana, joka  yrittää luoda vastakkainasetteluja vetoamalla ihmisten primitiivisimpinn tunteisiin, ei hänen älykkyyttään ja viestintäkykyjään kannata vähätellä. Olisin itse asiassa varsin kiinnostunut kuulemaan, mitä Halla-aho ihan tarkalleen sisimmässään ajattelee Laura Huhtasaaren kaltaisesta totaalitampiosta, joka on ollut viime aikoina puolueen näkyvin hahmo.

Halla-ahon kirjalliset kyvyt ovat olleet jo pitkään tiedossa, mutta hieman asperger-tapaukselta vaikuttaneesta hahmosta on vuosien myötä kuoriintunut myös varsin taitava esiintyjä. Hieman pelkään että ensi vuoden eduskuntavaaliväittelyissä Halla-aho saattaa jopa erottua esiintymisellään edukseen. Mutta palataan nyt vielä Halla-ahon maikkarin sivuilla julkaistuun kolumniin. Tuota kirjoitusta kohtaan on myös ehkä hyvä hieman peilata omaa ajatteluani ja tässä nopeasti muutama pointti.

Halla-ahon kolumni alkaa toteamuksella, ettei demokratia ole kriisissä, vaan kriisissä on ainoastan liberaali globalismi. Tässä on varmaankin totuutden siemen. Siis nationalistisen taantumukselliston nousu lännessä on tapahtunut demokratisen järjestelmän sisällä ja on tietysti mahdollista, että nationalistisella öyhötyksellä otetaan voitto demokraattisen järjestelmän sisällä. Toiseksi voidaan myös esim. Edward Lucen teesien mukaisesti esittää, että nationalistisen taantumukselliston nousu on vain oire ongelmista ja laiha talouskasvu ja keskiluokan yleisahdistus saavat ihmiset etsimään ratkaisuja liberaalin demokratian ulkopuolelta.

 

Kuvahaun tulos haulle the new nationalism

 

Itä-Euroopassa nationalistisen taantumukselliston raju nousu on kuitenkin tapahtunut aika selkeästi demokratiaa halventavilla tavoilla. Varsinkin nyt tietysti Venäjällä, mutta vähän samaan tapaan myös esim. Unkarissa ja Puolassa. Ja valtaan noustuaan nationaistinen taantumuksellisto on pyrkinyt sekä myös onnistunut nakertamaan demokratian ja kansalaisyhteiskunnan edellytyksiä.

Lännessä ja Suomessakin on nähty sen verran estotonta Orbanin ja Putinin ihailua, että vaikea luottaa siihen, että tällaiset ihmiset edes yrittäisivät noudatta mitään yhteisiä sääntöjä mikäli saisivat riittävän vahvan valta-aseman. Vähän epäilen, että esim nuivan vaalimanifestin allekirjoittajat olisivat kyllä innoissaan marsittamassa erilaisia alhaisia matelijoita tuomittavaksi visioimiensa totuuskomissioiden eteen.

Halla-aho kirjoittaa, että Brexitin ja nationalistisen taantumukselliston nousun taustalla noin muutenkin oli työvoiman vapaa liikkuvuus holtition maahanmuutto. Ehkä hieman outoa on syyttää nimenomaan Blairia pakistanilaisten suuresta määrästä sillä, kuten useimmissa Länsi-Euroopan maissa, enemmistö nykyisistä maahanmuuttajataustaisista turkkilaisista, pohjois-afrikkalaisista ja pakistanilaisista (tai heidän vanhemmistaan) ovat tulleet Eurooppaan jo vuosikymmeniä sitten.

Vaikka maahanmuuttoon liittyy oikeita kysymyksiä ja ongelmakohtia, niin minun on vaikea nähdä nykyistä maahanmuuttokeskustelua muuten kuin, että yleinen ahdistuneisuus pitää saada suunnattua sopiviin syntipukkeihin ja maahanmuuttajat soveltuvat tähän hyvin. Tai siis meillä on ympäri Itä-Eurooppa paljon Länsi-Eurooppa vahvempia nationalistipuolueita, vaikka näissä maissa maahanmuuttajia on hyvin paljon vähemmän. Osittain tämän takia minun on vaikea nähdä, että vähentämällä rajusti maahanmuuttoa saataisiin jotenkin vähennettyä nationlistisen taantumukselliston kannatusta.

Ehkä kaikkein vaikeinta Halla-ahon argumentaation tapauksessa minun on hahmottaa tätä ajatusta, että kun globalisaatioon kerran liittyy ongelmia, niin sen sijaan, että niitä edes yritettäisiin jollain lailla ratkaista, käännetään katse vain omaan napaan ja ajatellaan, että kyllähän hommat kehittyvät parempaan suuntaan kun me kaikki vaan leikitään omalla pihalla. Kielletään jollain lailla globalisaatio tai sitten leikitään ettei sitä olemassakaan?

Mitkä ihmeen Snapchat-viestit – Billy Gallagher: Snapchat story

Billy Gallagherin kirjassa How to Turn Down a Billion Dollars – Snapchat story käydään vauhdikkaasti läpi Snapchatin historia. Homma alkaa siitä kun parikymppiset Stanfordin opiskelijat miettivät, kuinka katoavat viestit saisivat naiset helpommin lähettämään puolialastomia kuvia itsestään ja päätty siihen, kuinka Snapchatista  on erilaisten mutkien kautta muotoutunut vuoteen 2017 mennessä miljardien arvoinen yritys.

We wanted flying cars, instead we got 140 characters

Se että minä todenteolla tutustun Snapchatiin juuri lukemalla aiheesta kirjan mahdollisesti myös kavaltaa jotain minusta ja siitä kuinka ulkona olen joistain nykynuorison trendeistä. Muistan kuinka duunikaveri näytti minulle kesällä 2016 jotain Snapchat-filtterihassutteluja ja muistan vastaneenneen jotenkin kyynisesti, että tuollaisella paskoja hassutteluja luomalla sitä sitten nykyään rikastutaan.

 

I´m CEO, bitch!

 

Snapchat on henkilöitynyt vahvimmin sen perustajaan Evan Spiegeliin. Kirja alkaa tarinoilla Evanin markkinoitihustlailusta ja frathouse-bailumeiningistä kampuksella. Tässä mielessä Evanin hahmosta tulee minulla mieleen jonkinlainen brogrammer-stereotypia. Toisaalta Evan kuitenkin lähti liikkeelle markkinoijana ja hän keskitty′i Stanfordin opinnoissaan erityisesti product designiin. Eli Evanin tapauksessa kyse nimenomaan ei ole haisevasta nörtistä, joka on rakentanut jotain teknisesti ylivoimaista.

Vaikka esim. Facebookin poikkeuksellinen menestystekijä oli ennen kaikkea ideassa tuoda sosiaaliset suhteet digitaaliseen muotoon, oli Snapchat vielä astetta kauempana insinöörivetoisesta putiikista. Esim. Facebook on rakentunut ensisijaisesti insinöörien rautaisen osaamisen päälle.

Facebook pyörii kuitenkin läpi kirjan vertailukohtana ja arkkivihollisena, joka yrittää nitistää Snapchatin erityisesti Slingshotilla sen jälkeen kuin Evan kieltäytyi Zuckin miljarditarjouksesta. Facebook myös nappasi itselleen Instagramin ja Whatsappin, jotka molemmat hieman eri tavoilla kilpailevat juuri Snapchatin kanssa. Evanin hahmosta tulee kirjan myötä myös vahvasti mieleen Zuck. Nuori ja monella tavalla aidosti lahjakas hahmo, jolla on niin vahva oma visio luomuksestaan, ettei suostu myymään sitä kenellekkään tai astumaan yhtään CEO:ta pienempään sivurooliin.

Snapchatin erottaa Facebookista ja useimmista muista aikamme teknologiajäteistä pääkonttorin sijanti. Se ei ole Piilaaksossa, vaan Los Angelesin kupeessa Venicessä. Tämä ei ole  pelkästään triviaali ero, vaan symboloi myös sitä, että Snapchat haluaakin Piilaksoon ja teknologian ohella tai jopa niiden sijaan assisioida itseään suhteessa Hollywoodiin ja viihdemaailmaan.

 

Kuvahaun tulos haulle selfie

 

 

Toisaalta vahvasti henkisesti keski-ikäistyneenä Snapchat vaikuttaa minusta edelleen infantiililta ja pinnalliselta adhd-jonnejen meiningiltä, jolla tuskin isossa kuvassa on erityisen positiivisia vaikutuksia kulttuuriin tai ihmisten hyvinvointiin. Ylipäätään miljoonat selfiet, loputtomat kuvavirrat ja jatkuva realiaikainen kommunikaatio muiden kanssa, eivät vaikuta minusta niin positiiviselta menolta. Mutta tämä on se maailma, jossa nyt eletään ja Snapchat on osannut ottaa siitä paljon irti. Snapchat onnistui iskemään siihen ajanhetkeen, jolloin oikeasti laadukkaat älypuhelimet tekivät lähes realiaikaisen kuvaviestinnän mahdolliseksi.

Ja myönnettäköön, että kirja sai minut hieman sympaattisemmaksi yritystä ja sen alkuperäistä taustaideaa kohtaan. Vaikka taustalla olikin ehkä karkeahko ajatus siitä, että katoavien viestien myötä muijat lähettäisivät innovaattoreillemme rohkeammin paljastavia kuvia itsestään, niin metatasolla taustalla vaikutti ajatus ihmisten välisestä intiimimmästä viestinnästä, jota ei tarvitsisi miettiä yhtä paljon Facebookin tapaan osana jonkinlaista itsensä brändäämistä.

How to Turn Down a Billion Dollars – Snapchat story on viihdyttävä ja vetävästi kirjoitettu business-kirja. Se varmaan voisi auttaa myös muita kaltaisiani henkisesti keski-ikäistyneitä ymmärtämänä mistä Snapchatissa on oikeasti kyse, millaisella logiikalla nykynuoriso ihan oikeasti kommunikoi ja millaista on elämä aikamme teknologiajättien sisällä. Lukemisen arvoinen kirja.

 

Paremmista ihmisistä – Elizabeth Currid-Halkett: Sum of small things

Kalliita pilatestunteja, luomubroileria whole foodsista, lehtikaalistmoothieita ja tolkuttoman kalliita paikallisesti tuotettuja villapaitoja. 2010-luvulla Amerikan paremmat ihmiset singnaloivat omaa paremmuuttaan mm. tällaisilla ekologisesti sekä sosiaalisesti kestävällä kulutusvalinnoilla. Kulutusvalinnat ovat siirtyneet enemmän aineellisesta aineettomaan ja tuotteen itsensä ohella kiinnitetään enemmän huomiota sen tuotanto-olosuhteisiin ja asioihin, joita en niin helposti ole johdettavissa sen fyysisitä ominaisuuksista.

Elizabeth Currid-Halkettin viime vuonna julkaisema kirja Sum of small things: A Theory of the Aspirational Class on ollut tämän vuoden lukulistallani. Kirjassa tehdään jonkinlainen sukellus Amerikan taloudellisen eliitin, kulttuurieliitin ja keskiluokan kulutustottumuksiin. Havainnot ovat jollain lailla ilmiselviä ja jokaisen ympäröivää maailmaa edes jollain lailla seuraava varmaankin tunnistaa nämä, mutta ne on vähän Bourdieun hengessä laitettu teoreettiseen viitekehykseen ja hommaa on tuettu ihan vahvalla tilastoaineistolla, jota vyörytetään lukijalla varsinkin kirjan alkupuolella.

Bourdieun ohella kirjan sisällöstä tulevat mieleen sen sivuillakin mainitut David Brooks ja Richard Florida, joiden edellisellä vuosikymmenellä luomat käsitteeet bobo ja creative class menevät enemmän tai vähemmän päällekkäin Currid-Halkettin Aspirational Classin kanssa. Itse Currid-Halket kuitenkin nostaa suurimmaksi vaikuttajakseen jo 1900-luvun alkupuolella eläneen amerikkalaisen sosiologin Thorstein Veblenin.

Kirjan kuvaus Amerikan parempien ihmisten kulutuskäyttäytymisestä ja sen yhteiskunnallisista ramifikaatioista on yleisesti ottaen sovellettavissa aika hyvin myös Eurooppaan ja Suomeen. Ehkä jotkin lasten rintaruokintaan ja luomutaisteluihin liittyvät keskustelut olivat suomalaisesta näkökulmasta hieman vieraampia ilmiöitä, mutta yleisesti ottaen kirjan sisältöä voi hyvin soveltaa myös Suomeen.

Elizabeth Currid-Halkettin esittää, että tietyn elintason saavuttaneissa länsimaissa on ymmärrettävää, että kulutuskäyttäytymisessä painottuvat aiempaa enemmän ja ekologiset ja sosiaaliset kestävään kehitykseen liittyvät näkökulmat, mutta näiden sinänsä hyvin asioiden ohella homma toimii myös  raakana statuskilpailuna lisäten siihen osallistuvien stressiä ja tekemällä tarkoituksellisia erotteluja “alempiin’ luokkiin. Whole foodsissa shoppailu on helpohko (joskaan ei erityisen halpa) tapa osoittaa omaa paremmuuttaan.

 

Kuvahaun tulos haulle kale smoothie meme

 

Kirjasta tuli myös mieleen toinen tämän vuoden lukulistalleni nostama kirja Masters  Craft masters of craft old jobs in the new economy, jossa myös tarkastellaan sosiologisella otteella muuttuneita kulutuksen muotoja, mutta hieman enemmän tiskin toisella puolella olevien ihmisten näkökulmasta.

Kirjassa myös painottuu paljon itseänikin välillä ärsyttävä foodie-intoilu. Ottama aihetta ihan liian vakavasti, olen taipuvainen ajattelemaan, että kulttuurin painopisteen siirtyminen muualta yhä enemmän ruuan suuntaan, ei välttämättä ole erityisen hyvä asia. Tai kuten Tyler Cowen kirjoitti Once We Listened to the Beatles. Now We Eat Beetles.

Kokonaisuutena Sum of small things: A Theory of the Aspirational Class oli aika kiva tietokirja kulutussosiologiasta. Kaikki tilastotarkastelut ja rintaruokintakeskustelut eivät olleet erityisen mielenkiintoista luettavaa, mutta kokonaisuutena tämä oli hyvää kamaa ja nitoi mielenkiintoisella tavalla yhteen aika monien hahmojen ajatuksia: Paul Krugmanista Roland Barthesiin ja Geoffrey Westistä Georg Simmeliin.