The Square: Taide-eliitistä ja nykymaailmasta

Luulen että internet ja “äly”puhelin ovat syövyttäneet pahasti aivojani ja osittain noiden takia on vaikeaa keskittyä juuri mihinkään pitkäkestoisesti. Elokuvateatteri (tai ihan oikea teatteri tms.) on niitä harvoja paikkoja, joissa sitä enää tulee varmuudella yhtäjaksoisesti keskityttyä yhteen asiaan pari tuntia. Valkokangas ja elokuvateatterin äänentoisto tuovat tiettyä tunnelmaa televisioon ja tietokoneen ruutuun verrattuna, mutta minulle elokuvateatteri on rentouttava paikka, jossa elokuva toimii kokonaisvaltaisena kokemuksena ennen kaikkea juuri keskeytyksettömyyden takia.

 

Kuvahaun tulos haulle is google making us stupid

 

Optimaalinen katsomiskokemus saavutetaan ehkä verrattain tyhjässä salissa, jossa on vain jotain kymmeniä katsojia kun laadukas eurooppalainen draama ei ole vetänyt kovinkaan paljon muita katsojia saliin. Eilen kävin poikkeuksellisen pitkän tauon jälkeen katsomassa taas leffan ihan elokuvateatterissa ja kokemus oli nautinnollinen ja rentouttava. Ruotsalaisen Ruben Östlundin the Square nappasi viime vuonna Cannesissa kultaisen palmun, joten odotukset olivat korkealla.

The Square onnistui kuitenkin täyttämään odotukseni hyvin ja pääsin aika likelle optimaalista elokuvakokemusta. Squaressa tarkastellaan mukavan kriittisesti taide-eliittiä, joka joutuu mm. keskelle vaikuttavaa, mutta kiusalliseksi muuttuva performanssiesitystä. Päähenkilö joutuu myös pohtimaan miten toimitaan kun siivoja meni epähuomiossa siivoamaan osan taideteoksesta roskiin.

Ruudulla on hienovaraisia ja oivaltavia sivalluksia monenenkin nykymaailman ilmiöön liittyen. Ehkä selkeimmän räikeä mutta silti osuva parodisointi kohdistui somemarkkinointitiimin toilailuun ja Youtube-videon aiheuttamaan mediakohuun, jonka seurauksena taidemuseon kuraattorina toimiva päähenkilö pakotetaan eroamaan. Leffan päähenkilönä toimiva kuraattori joutuu kuitenkin ennen tätä monenlaisiin muihinkin hankaliin ja kiusallisiin tilanteisiin, mm. Elisabeth Mossin näyttelemä toimittajan sekä kerjäläisten kanssa.

The Square oli oikein mainio katsomiskokemus ja kuvataide-eliitille naureskeleva laatuelokuva ehkä sopi erityisebn hyvin minulle. Liikkuvan kuva on niitä harvoja korkeakulttuurin muotoja, joista aidosti voin saada paljon irti. Kuva- tai tilataide taas ovat niitä taidemuotoja, joista harvoin saan oikeasti mitään irti.

Urbaniston hillitty charmi vol 2

Varmaankin syyllistyn välillä joidenkin asioiden suhteen elitismiin ja itsetarkoituksellisten distinktioiden tekemisestä. Sisäinen elitistinen esteettikkoni heräsikin hieman henkiin käytyäni länsimetron rakentamisen yhteydessä uudistetussa Iso Omena-kauppakeskuksessa ja käveltyäni sen uuden ravintola-alueen läpi.

Jonkinlaisesta arkkitehtuurisesta, ja yleiselitistisestä näkulmasta esikaupunkien muovisia kauppakeskuksia on halveksittu tietyissä piireissä aika avoimesti. Viimeistään 90-luvulta lähtien autoon varaan rakennetut kauppakeskukset on nähty amerikkalaisen esikaupunkiunelman epäesteettisenä ilmentymänä, eikä tietysti ihan syyttä.

Esimerkiksi Henri Lefebvren ja monien muiden hengessä on kritisoitu sitä kuinka julkinen katutila on siirtynyt kauppakeskusten sisään ja muuttunut puoliyksityiseksi. En ole erityisemmin lämmennyt tällaisille marxahtaville tulkinnoille, mutta jotain kuitenkin menetetään kun katutila ja sen käyttäjät siirtyvät muovisen kauppakeskuksen käytäville. Mutta kai se vain on todellisuutta, että useimmat kokevat tuollaiset kauppakeskukset näpääriksi, eivätkä mieti julkista kaupunkitilaa tai sen esteettisyyttä samalla tavalla. Eikä kyse ole vain Karjalaa juovasta tuulipukukansasta.

 

Kuvahaun tulos haulle iso omena ravintolat

 

Enkä minäkään totta puhuen pääsääntöisesti mieti arkkitehtuurisia tai kaupunkitilaan liittyviä asioita kovin usein. Asuttuani nyt vuosia Helsingin seudusta poikkeavissa paikoissa ja liikuttuani pääsääntöisesti selvästi historiallisemmassa urbaanissa ympäristössä, jotkut asiat kuitenkin pistävät silmään. Vaikka tietyt punavihreän kuplan piirteet ovat kieltämättä luontaantyöntäviä, niin esimerkiksi Hämeentien lounaspaikat tuntuvat Ison Omenan muovista ruokamaailmaa miellyttävämmältä ympäristöltä.

Tällaiset ruokamaailmat ovat varmaan kuitenkin yhä enemmän kauppakeskusten tulevaisuutta. Tavaroiden ja ruuan ostaminen voi siirtyä nettiin, mutta  ravintoloruokailu tai monia palveluiden käyttö ei. Ehkä kiinnostava kysymys on menestyvätkö kalliimmat ja maksukykyisemmälle asiakaskunnalle suunnatut palvelut yhtä hyvin kauppakeskuksessa kuin kaupunkikeskustassa.

 

Vähän puhuttu väestötilasto Amerikasta

Vox.com kirjoitti pari päivää sitten mediassa yllättävän vähän huomiota saaneesta tilastosta, joka koski Yhdysvaltain väestön eliniänodotteen kehitystä. Eliniänodote laski viime vuonna ja se laski nyt jo toista vuotta putkeen. Kyseinen tilasto on saanut yllättävän vähän huomiota mediassa ottaen huomioon, että eliniänodote on ihan keskeisimpiä mittareita ihmisten hyvinvointia arvioitaessa eikä vastaavaa ole nähty Yhdysvalloissa vuosikymmeniin.

Edellinen kerta kun eliniänodote laski edes yhden vuoden ajan oli 1993 ja tuo johtui suurelta osin AIDS-kuolemien huipusta. Edellisen kerran eliniänodote laski kaksi vuotta putkeen yli 50 vuotta sitten 1960-luvun alussa. Yhdysvaltain eliniänodote on Länsi-Eurooppaan verrattuna hieman matalampi, mikä selittyy varmaankin köyhemmän väestönosan heikommalla terveydenhuollolla. Viime vuosien kehitystä selittää ilmeisesti kaikkein parhaiten käsiin räjähtänyt opiaatti- ja heroiiniepidemia, mutta ilmeisesti myös esimerkiksi alkoholiriippuvuuteen liittyvien kuolemien ja itsemurhien määrät ovat kasvaneet.

Trumpin töhöilyjen, riidanhaastamisen ja kulttuurisodan lietsonnan yksi pahimpia seurauksia kai on, ettei näihin ongelmiin oikeasti kiinnitetä huomiota. Tai jos aiheeseen joskus kiinnitetäänkin humiota, niin ratkaisuja ei ainakaan mietitä, vaan tyydytään sanomaan että tähänkin ovat syyllisiä globalistit, maahanmuuttajat, likaiset vähemmistöt, rannikoiden liberaalit sekä social justice warriorit.

 

Istanbulin äpärä

Vuoden 2018 ensimmäiseksi lukemakseni kirjaksi valikoitu turkkilaisen Elif Şafakin kirja Bastard of Istanbul(Suom. Kirottu Istanbul). Şafak jäi viime vuonna mieleeni fiksun oloisena feministinä ja  humanistina, joka on osannut kertoa mielenkiintoisella tavalla, Turkin tapahtumista, mutta myös laajemmin nykymaailman menosta. Ehkä tämä oli myös kahteenkin suuantan alibikirja, jolla voin sanoa lukeneeni “sekä nykyfeministiä” että islamiakin ja arvostellutta naista.

 

Kuvahaun tulos haulle elif shaFAK

 

Kirottu Istanbul on feministinen kirja ainakin siinä mielessä, että sen keskiössä ovat naiset ja monet sen tapahtumista keskittyvät juuri naisten Turkissa ja tietysti muuallakin kokemiin ongelmiin. Se ei kuitenkaan ole joidenkin exmuslimien tapainen yksipuolinen hyökkäys “barbaarisia” turkkilaisia kohtaan, vaan siitä välittyy Shafakin rakkaus Istanbulia, Turkkia ja monia sen perinteitä kohtaan.

Shafak on puhunut juuri nyanssien tärkeydestä ja dualismia sekä monoliittista identiteettipolitiikkaa vastaan. Turkin moninaisuus ja ristiriidat näkyvät kirjan keskiössä olevassa perheessä. Siskoksta yksi pitää huivia, toinen on kemalistinen nationalisti ja historianopetteja, kolmas minihametta käyttävä liberaali äpäränsynnyttäjä ja neljäs ehkä juuri kaiken tämän seurauksena lievästi mielenvikainen. Perhe onnistuu kuitenkin tulemaan jollain lailla keskenään toimeen. Ehkä nyt 10 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen Turkin sisäiset sapelinkalistelut näkyisivät vahvemmin myös tämän kuvitteelisen perheen arjessa.

Eurooppalaisten on aina ollut vaikea ymmärtää lännen ja idän välimaastossa olevaa Turkkia, mutta Shafakin viesti on että se on tavallaan yhtä vaikeaa myös turkkilaisille itselleen. Kirjan päähenkilöt kamppalaivet erilaisten identiteettiensä keskellä eikä kaiken alleen tukahduttava sovinistinen nationalismi kykene pyyhkimään ristiriitaisuuksiin liittyviä ongelmia pois.

Kirjan yksi keskeinen teema on Turkin suorittama armenialaisten kansanmurha, jonka turkkilaiset ovat halunneet yrittää pyyhkiä pois historiastaan ja kansamurha-sanan käyttäminen vei myös Shafakin lakitupaan, mutta toisaalta toi kirjalle myös mediahuomiota ja sitä kautta lisää lukijoita. “Puhtaiden” turkkilaisten keskellä elävät armenialaiset ja alaviitit ovat osa Turkkia, mutta varmaan turkkilaisten identiteettiä mietittäessä paljon tiivistyy kurdikysymyksen ympärille.

Tavallaan oli taas ihan kiva pitkästä aikaa lukea fiktiota ja eikä Istanbulin äpärä ollut jossain määrin synkistä teemoistaan huolimatta kovin raskas lukukokemus. Varmaan yritän tänävuonna ylipäätään lukea enemmän romaaneja.

 

Mihin tarvitaan pikkukaupunkeja? (Triggeröidyitkö?)

Yhdeksi Amerikan tunnetuimmaksi yleisintellektuelliksi nousseen Paul Krugmanin New York Timesin kolumni on varmaan tärkeimpiä paikkoja, joista liberaali Amerikka on 2000-luvulla lukenut miten on hyvä ajatella.

Taloustieteen nobelinsa Krugman sai kuitenkin kansainvälisen kaupan ja talousmaantieteen kanssa puuhastelusta. Talousmaantiede on siis alue, jossa kenenkään on vaikea kiistää Krugmanin akateemisia ansioita ja tuosta aiheesta Krugman kirjoitti pari päivää sitten uusimmassa New York Timesin kolumnissaan esittäen kysymyksen, mihin nykyään talouden näkökulmasta ylipäätään tarvitaan pikkukaupunkeja? Kysymys on ihan mielenkiintoinen ja  kysymisen arvoinen, mutta joidenkin ihmisten reaktiot Krugmanin kysymyksenasetteluun kavaltavat mielestäni myös jotain mielenkiintoista.

 

Kuvahaun tulos haulle schelling model

 

Taloustieteen vahvuuksiin ja heikkouksiin kuuluu, että siinä ihmisiä mallinnetaan (ainakin hyvin usein) puhtaasti omaa hyvinvointiaan maksimoivina sosiopaatteina. Heikkous se on siksi, että todellisen maailman ihmiset eivät ole sosiopaatteja. Vahvuus se on siksi, että se tekee mallintamisen selväst helpommaksi paljastaen samalla kuitenkin paljon siitä minkälaisia riippuvuussuhteita tutkittavaan ilmiöön liittyy. Näitä syy- ja seuraussuhteita arvioidessa ei välttämättä ole edes niin olennaista,  ovatko mallin oletukset täysin realistisia. Kartan tapaan malli voi esittää ilmiön olennaisimmat asiat helpommin ymmärrettävässä muodossa.

Ihmisten, yritysten tai ihan koko talouden toimintalogiikkaa tutkiessa kannattaa myös pitää omat moraaliset tulkinnat taustalla, yrittää vain ymmärtää miten homma toimii ja vasta sen jälkeen tuoda moraali mukaan. Lapsen kutsuminen kestokulushyödykkeeksi lienee aika kärkipaikoilla autistisen ekonomistista kielenkäyttöä mietittäessä, mutta tiettyjä asioita katsottaessa lapsen käsitteleminen kestokulutushyödykkeenä voi olla perusteltua.

Tuohon suuntaan menevät sanavalinnat saattavat muuttua kuitenkin myös ongelmallisiksi ja ne voivat olla jopa pahantahtoisia. Jos tarkoituksena on provosoida vastustajistasi vahva tunnereaktio, jotta pääset syyttämään vastustajiasi järjen sijaan tunteella ajatteleviksi, niin se ei ole kovin ylevä peruste käyttää tiettyjä sanoja. Jotkut semiautistiekonomistit tai poliitikot tuntuvat pelaavan juuri tällä tavalla. Tiettyjä sinänsä paikkansapitävät taloudelliset lainalaisuudet kehystetään halutuilla sananvalinnoilla, jotta vastapuolelta saataisiin juuri tunnepitoinen reaktio ja päästään korostamaan omaa rationaalisuutta. Ja joo, tämän otsikon aihepiiristä puhuttaessa minäkin saatan joskus sortua vähän samaan kommunikoidessani oman elämänsä mauripekkaristen kanssa.

Sinänä on ehkä hieman No shit Sherlock-tason havainto, että konservatiiviset oikeistolaiset eivät  mieti taloudellisia lainalaisuuksia liberaalivasemmistolaisia rationaalisemmin  kun ronkitaan heille kipeitä paikkoja. Krugmanin kysymys siitä, mihin tarvitaan pikkukaupunkeja, tuntuu saaneen muutamat kommenttipalstojen oikeistolaiset  jopa epärationaalisen raivon partaalle. Krugman esittää juuri korkealla abstraktiotasolla että pikkukaupungeilla yksinkertaisesti näyttäisi olevan hyvin vähän sellaisia suhteellisia etuja, joita niillä vielä joitain vuosikymmeniä sitten oli.

Once upon a time, it was obvious what towns and small cities did: they served as central places serving a mainly rural population engaged in agriculture and other natural resource-based activities…

Over time, however, agriculture has become ever less important as a share of the economy, and the rural population has correspondingly declined as a determinant of urban location. Nonetheless, many small cities survived and grew by becoming industrial centers..

Some localized industries created fertile ground for new industries to replace them; others presumably became dead ends. And while a big, diversified city can afford a lot of dead ends, a smaller city can’t. Some small cities got lucky repeatedly, and grew big. Others didn’t; and when a city starts out fairly small and specialized, over a long period there will be a substantial chance that it will lose enough coin flips that it effectively loses any reason to exist.

Kuvahaun tulos haulle krugman fujita

 

Nykyiset urbaanit keskittymät olisivat puhtaasti luonnonmaantiedettä katsottaessa voineet sijoittua muuallekkin, mutta sen jälkeen kun jonkinlainen keskittymä on syntynyt, itseään ruokkiva positiivinen takaisinkytkentä lähtee helposti pyörimään. Jos kaupunki on melkoisen pieni ja erikoistunut, ajan myötä se päätyy helposti negatiiviseen noidankehään, josta ei ole paluuta. Kyseessä ei ole  luonnonvoima, mutta sen ajattelu luonnonvoimana ei mielestäni johda kovin pahasti harhaan. Maantieteelle emme voi mitään

Krugmanin artikkelista närkästyneet oikeistolaiset jenkit ovat kuitenkin hieman erikoinen ilmiö. Suomen aluepolitiikasta lukiessani olen tottunut tähän, mutta kovasti kapitalismin puolesta puhuvat tyypit päätyvät poimimaan yksittäisiä esimerkkejä menestyvistä pikkukaupungeista ja yrittävät jopa esittää talousmaantieteen perusmekanismeja avaavan Krugmanin ajatukset nimenomaan moraalisesti kyseenalaisina. Krugmanin tarkoituksena ei nähdäkseni ottanut mitään kantaa siihen, missä ketkäkin ihmiset haluaisivat mieluiten asua.

Henkilökohtaisesti pidän ehkä erityisen raivostuttavana tähän aihepiiriin liittyvää argumentaatiota, jossa esitetään että minun kaltaiseni ihmiset eivät välitä syrjäseuduilla, pikkukaupungeissa tms. asuvista ihmisistä. Minä nimenomaan katson välittäväni näistä ihmisistä. Sen sijaan minä en niin kauheasti välitä syrjäseuduista paikkoina. Prioriteettina olisi pyrkiä mahdollisuuksien mukaan auttamaa näitä ihmisiä, ei pitämään yllä jotain haavekuvaa elävästä maaseudusta tai pikkukaupunkien aidosta Amerikasta.