Mitä on konservatismi? Roger Scruton – Conservatism

Internetajan Alt right-hörhöilyn asiantuntija Angela Nagle, totesi jossain haastattelussa että hänelle tämä porukka ei oikein edusta missään mielekkäässä muodossa mitään konservatismiksi kutsuttavaa ilmiötä. Hänestä esimerkiksi Peter Hitchens ja Roger Scruton ovat aitoja konservatiiveja.

En ole vieläkään saanut käsiini 2017 lukulistallani ollutta Peter Hitchensin kirjaa The Abolition of Britain, mutta sen sijaan otin luettavakseni Roger Scrutonin tuoreehkon kirjasen Conservatism, jossa Scruton on yrittänyt tiivistää konservatismin aatehistorian 150:een sivuun.

Scruton on  akateemisesti ansioitunut filosofi ja ehkä elitistinenkin vanhan koulukunnan brittikonservatiivi, joka on kirjoittanut ja puhunut paljon esimerkiksi taiteesta ja arkkitehtuurista. Voi olla, että monilla (minä mukaan lukien) on tapana tulkita suopeammin tällaista brittiherrasmiestä kuin  vaikkapa Texasista tulevaa jenkkikonservariivia, ihan riippumatta siitä, mikä näiden sanoman sisältö on.

 

Kuvahaun tulos haulle roger scruton

 

Kirja alkaa sellaisella “jo muinaiset kreikkalaiset” johdannolla ja pitkällä aatehistoriallisella katsauksella jollain lailla konservatismin varhaiskylvöksi laskettaviin ajatuksiin. Sitten mennään 1700- ja 1800-lukujen anglosfääriin ja Scruton totetaa, että  englanninkielisessä maailmassa konservatiiviksi tunnustautuminen on ollut manner-Eurooppaa hyväksyttävämpää.

Anglosfäärin jälkeen käsitellään Euroopan mannermaalla Ranskan vallankumouksen jälkeen vaikuttaneita konservatiivisia hahmoja. Kolmessa viimeisessä kappaleessa käsitellään kulttuurikonservatismia, konservatismia vastavoimana sosialismille ja lopulta konservatismia tänä päivänä.

Scruton tekee jossain yhteyksisssä eroa konservatismin ja taantumuksellisuuden välille. Esim. de Maistren hän niputtaa enemmän taantumuksellisten luokkaan ja tämä ehkä kuvastaa, ettei Scruton kuulu ainakaan ihan radikaalimpaan ja taantumukselliseen identiteettilarppiporukkaan. Scrutonin ajattelussa sympatiaa herättää myös jonkinlainen antiutopismi, johon  minäkin jälleen kerran Sir Isaiah Berliniin viitaten nojaan. Eikä minua haittaa ollenkaan jos joku vaikka haluaa pitää minua jossain määrin konservatiivisena hyvien käytöstapojen ja sivistyneen käytöksen toivomisen takia.

Scruton ei sujahda Trumpin kannattajiin, mutta  problematisoi konservatismin suhdetta kapitalismiin ja hän on kriittinen friedmanreaganthatcheriläistä neoliberalismia kohtaan. Joskin minusta tuntuu, että sekä konservatiivien että kovan luokan kapitalistien joukoissa on tapana aika valikoiden sanoa, milloin ja missä yhteykssisä luova tuho ja spontaani järjestys ovat hyviä ja luonnollisia asioita ja milloin taas eivät.

Scruton ottaa esille nykyyään aika usein nähdyn konservatiivisen argumentin siitä, miten ihmisoikeuksista on muodostunut uudenlainen uskonto. Itse olen sitä mieltä, että ihmisoikeuksien muotoutuminen jollain lailla uskonnonkaltaiseksi pyhän alueeksi ei olisi ollenkaan pöllömpi juttu. Kaikkea politiikkaa ei ole täysin mahdollista miettiä vain taloudellisena vaihdantana ja komprommiseina, joissa luovutaan jostain ja saadaan jotain vastineeksi. Ihmisellä taitaa olla luonnostaan jonkinlainen taipumus uskonnonkaltaiseen ajatteluun ja lienee oikein hyvä asia jos tuollainen ajatus pyhyydestä saadaan suunnattua ihmisoikeuksiin.



Pidin ehkä erityisesti kappaleesta, jossa käsiteltiin konservatismin taistelua sosialismia vastaan. Ison osan 1900-lukua konservatismin vihollinen oli liberalismin sijaan sosialismi ja Neuvostoliitto, mutta nyt konservatismi tuntuu jälleen palanneen taistelemaan taas ensisijaisesti libealismia vastaan. Sekä liberaaliin että konservatiiviseen ajatteluun vaikuttaneen Hayekin spontaanilla järjestyksellä on yritetty puolustaa kaikenlaista luupääkonservatismiakin, mutta toisaalta nykyään nimenomaan monet konservatiivisiksi identifioituvat tuntuvat haluava repiä rikki ja tuhota yleisiä käyttäytymissääntöjä.

Herrasmiehemme Scruton kuitenkin lopettaa kirjansa myös punaniskiajunttiosastoon ja öyhötysjengiin vetoavalla tavalla julistautumalla huntingtonilaiseksi ja toteamalla, että nykymaailmassa pahimmat vihollisemme ovat islam ja poliittinen korrektius.

Conservatism  on suht akateemishenkinen aatehistoriapaketti ja se ehkä vaatii, että lukijalla on jotain ennakkotietoja aihepiiristä. Mutta Conservatism on aika ohkainen kirjanen, jonka aihepiiristä kiinnostanut jaksanee kahlata läpi. Jos haluaa lukea itsensä selvästi konservatiiviksi lukevan hahmon katsauksen konservatismin aatehistoriasta, niin ihan lukemisen arvoinen kirja. Muussa tapauksesa ehkä  turhan teoreettinen paketti aatehistoriaa.

Päivän byrokraatti-palkinto Sebastian Tynkkyselle

Nyt on sellaista tutkintapyyntöhutkimista, holhousta ja turvallisuusbyroslaviaa, että päätin jakaa tämä blogin ensimmäisen päivän byroktaatti-palkinnon perussuomalaisten Sebastian Tynkkyselle ja Tynkkysen kirjoituksessaaan mainitsemalle turvallisuusasiantuntijalle. Perussuomalainen supersankarimme julkaisi näköjään äsken seuraavanlaisen tekstin Facebookissa.

Eiynah: Saudi-Arabia ja feminismi

Pakistanissa syntynyt, nuoruutensa Saudi-Arabiassa elänyt ja sittemmin kanadalaistunut ex-muslimi ja nykyinen ateisti Eiynah on vetänyt ihan mielenkiintoista Polite conversations podcastiaTällä kertaa vieraiksi oli saatu pari naista Saudi-Arabiasta. Sanoisin että kuuntelemisen arvoinen pätkä. Saudinaisista puhutaan nettikeskusteluissa ihan jonkin verran, mutta harvemmin näiden omalla suulla.

Saudinaisetkortti on nettikeskustelun epä-älyllisen argumentoinnin huippuja, jolla tyypillisesti pyritään mitätöimään länsimaalaisten feministien kommentit. “Ei teillä ole mitään ongelmia verrattuna saudinaisiin joten turpa kiinni”. Erityisen hupaisaa tämä oli ehkä Trumpin virkaanastujaisten jälkeisten naisten marssien yhteydessä, kun America firstiä hokeneet sankarimme olivatkin heti seuraavana päivänä sitä mieltä, että Yhdysvaltojen ongelmien sijaan pitäisikin miettiä Amerikan ulkopuolisten naisten asioita.

Tuossa podcastissa käsitellään mm. myös ihan hauskasti MRA-porukan jäsenten ja naisten oikeuksia vastustavien muslimien yllättäviä kohtaamisia Twitterissä ja sitä kuinka saudinaisista puhuminen feminismin ja maahanmuuton vastustamisen välineenä ei usein ylipäätään (yllätys yllätys) auta saudinaisia, vaan jopa hankaloittaa näiden taistelua  perusoikeuksista.

Natsien ja kansallismielisten ero

Näin Suomen itsenäisyyspäivänä on varmaan taas hyvä idea käydä läpi tämä juttu.

Natsit ovat vastenmielisiä ihmishirviöitä ja kansallismieliset ovat normaaleja isänmaataan rakastavia ihmisiä. Jos olet vain kansallismielinen et ole natsi. Ja jos et natsi, niin olet ihan normaali ihminen jota on turha syyttää minkäänlaisita äärioikeistosympatioista, koska et ole natsi. Natseista maltillisempaan suuntaan olevat ovat tolkun ihmisiä. Näiden ihmisten mustamaalaaminen on vastenmielistä kultturimarxistista propagandaa.

Paavo Väyrynen mukaan presidenttikisaan: 20 000 kannattajakorttia kasassa.

Hesari julkaisi juuri uutisen, että rakas vanha konnamme Paavo Väyrynen on saanut kannattajakortit kasaan ja on ehdokkaana ensi vuoden presidentinvaaleissa. Väyrynen ilmoitti ehdokkuudestaan jo heinäkuussa, jolloin taidettiin yleisesti olla aika varmoja, että kortit saadaan kasaan, mutta syksyn aikana on herännyt epäilyjä siitä, saako Paavo välttämättä sittenkään kortteja kasaan yksin ilman puolueen tukea. Nyt 20 000 kannattajakortita ilmeisesti on kuitenkin kasassa ja Paavo saadaan mukaan myös vaaliväittelyihin.

 

 

Jo edellisissä vaaleissa Väyrynen alkoi lähestyä jollain tavalla parodiahorisonttia ja Paavon naurettavaa itseluottamusta ja raikasta 70-luvun suomettuneisuuden henkeä oli vähän vaikea ottaa tosissaan. Väyrysen viimeisten vuosien toilailut oman puoluehankkeen kanssa ja kuntavaaleihin osallistuminen Helsingissä KD:n listalla on tarkoittanut, että Väyrystä on ollut yhä vaikeampi ottaa tosissaan. Väyrysen osallistumisesta presidentinvaaleihin muodostuu varmasti pienimuotoinen spektaakkeli ja Väyrynen tulee tykittelemään varmaan jotakuinkin Huhtasaarta vastaavalla tasolla.

 

Syksymällä ajattelin, että Väyrysen osallistuminen vaaleihin voisi olla positiivinen asia, sillä se nakertaisi Huhtasaaren ääniä ja varmistaisi Haaviston paikan vaalien toisella kierroksella. Nyt kun Niinistön dominansi on kuitenkin osoittautunut vielä odotettuakin vahvemmaksi, ei tätä hyötyä taideta. Ehkä tämä on kuitenkin viimeinen niitti Huhtasaaren haaveille toiselle kierrokselle pääsemisestä. Ja tuohan tämä kiistatta tietyjä komedian elementtejä näihin vaaleihin. Ei kai tähän voi oikein suhtautua muuten kuin hämmentävänä performanssitaiteena.

 



Ksenija Sobtšak ja Venäjän presidentinvaalien ehdokkaat

Seuraavat Venäjän presidentinvaalit ensi keväänä eivät oletettavasti tuota suuria muutoksia. Putin voittaa vaalit luultavasti jo ensimmäisellä kierroksella, mutta vaalikamppailu ehkä kuitenkin kertoo jotain Venäjän nykytilanteesta ja  voi kylvää siemeniä tulevaisuutta varten.

Kuvahaun tulos haulle sobchak

Putinin ohella muita varmoja ehdokkaita vaaleissa ovat kaksi venäläisen politiikan veteraania: “suomensyöjä” Vladimir Zhirinovsky ja kommari Gennady Zyuganov, jotka ovat loppupeleissä  Putinille varsin mieleisiä ehdokkaita. Näiden ohella myös muut duumassa edustetut pienemmät puolueet saavat asettaa oman ehdokkansa, mutta kaikkien näiden tapauksessa ehdokas ei ole vielä selvillä. Sen sijaan näyttää varsin selvältä, että  jonkinlaista aitoa kannatusta keräävää sekä Putinia ja nykyhallinnon korruptiota arvostellutta Aleksei Navalnya ei päästetä ehdokkaaksi.

Viimeisen kuukauden aikana jonkinlaista mediahuomiota on kuitenkin kerännyt uransa tv:n viihdeohjelmien puolella uransa aloitaanut ja sittemmin nykyhallinnon vastaisiin protesteihin osallistunut Ksenija Sobtšak. Sobtšakin kohdalla epäilyksiä on kuitenkin herättänyt hänen sukutaustansa sillä Sobtšakin isä ehti aikoinaan tehdä intensiivisesti yhteistyötä Putinin kanss. Tämän seurauksena on puhuttu paljon siitä, onko Sobtšak aito vaihtoehto Venäjän nykyhallinnolle vai jälleen vain käytännössä Putinille myötämielinen puudeli, joka ei todellisuudessa edes yritä haastaa nykyhallintoa.

Kuuntelin pari päivää sitten julkaistun BBC:n hard talk-keskustelun, jossa Ksenija Sobtšak oli Stephen Sackurin grillattavana. Oma johtopäätökseni ihan puhtaasti tämän perusteella on, että Sobtšakilla saattaisi oikeasti olla halua muuttaa Venäjän menoa, eikä hän ehkä näytä puhtaalta Putinin puudelilta. Tai sitten Putin ja Venäjä ovat edelleen kehittäneet propagadaansa ja onnistuneet lisäämän varsin uskottavan oloisen hahmon osaksi valeoppositiotaan.

Laaduton pressiklubi, luvut ja vihreiden kannatus

Katselin pitkästä aikaa Pressiklubin, joka oli viime vuodet melkeinpä ainoa suomalainen tv-ohjelma, jonka katson viikottain. En ole kyennyt sopeutumaan siihen, että mainio Ruben Stiller on korvattu aika raivostuttavalla Sanna Ukkolalla.

Tällä kertaa vieraana olivat vieläpä politiikan toimittajien ärsyttävimmästä päästä olevat Timo Haapala ja Tommi Parkkonen, jotka grillasivat Emma Karia, joka ei hänkään ole sieltä poliitikkojen vähiten ärsyttävästä päästä.

Keskustelun alkupuoli oli lähes raivostuttavan epä-älyllistä menoa. Ja ok, ymmärrän että kriittiskyynisagressiivinen ja hard talk-tyylinen poliitikkojen hiillostaminen voi olla arvokasta. Se voi paljastaa jotain näiden paineensietokyvystä tai saada poliitikot paineen alla lipsauttamaan ajatuksia, joita he eivät muuten kertoisi.

Sitä kuitenkin haluaisi nähdä enemmän haastatteluja ja keskusteluja, jossa haastateltavan tai vastapuolen ajatukset pyritään esittämään mahdollisimman tarkasti ja oikein, jolloin tämä ei pääse syyttämään vastapuolta olkiukkoilusta ja väärintulkkinnasta. Ja tämä ei tarkoita, etteikö tuon jälkeen sitä täsmällisesti ja oikein esitettyä mielipidettä vastaan voisi lähteä argumentoimaan agressisvisestikin.

Grafiikka puoluekannatuksesta.

Tämän uusimman pressiklubin tapauksessa lievästi raivostuttavaa oli kuitenkin raadin väkinäinen pyrkimys tulkita vihreiden ja Pekka Haaviston kannatuslukemat hirvittävän huonossa valossa, kun vihreiden kannatus on kuitenkin historiallisen korkealla tasolla ja Pekka Haavisto on ylivoimaisen ennakkosuoskin takana toiseksi suosituin ehdokas, jonka gallupkannatus on tällä hetkellä korkeammalla tasolla kuin mitä se oli saman verran ennen 2012 presidentinvaaleja. Ja tässä ei tavallaan edes puhuta mistään matemaattisesta tilasto-osaamisesta, vaan ihan siitä, että osattaisiin laittaa lukuja kontekstiin.