Unkarin vaalit 2018 – Orbanin ja Visegrádin synkät visiot

Keväällä 2018 huhti-toukokuussa, pitäisi järjestää Unkarin seuraavat parlamenttivaalit, mutta tarkka päivämäärä ei ole vielä selvillä. Unkari on mielenkiintoinen tapaus siinä mielessä, että se on ollut jo pitkään varttifasistien vallassa ja se on luisunut hitaasti mutta varmasti kohti yhä synkempiä syvyyksiä.

Orbanin rakennettua pitkään omaa auktoritääristä ohjattua ja demokratiaansa, Puolan käännyttyä hiljattain verrattain nopeasti auktoritääriseen suuntaan ja viime aikoina myös Tsekin ja Slovakian otettua askeleita pimeälle puolelle, on Visegrád muuttunut jopa pelottavaksi sanaksi. Erityisesti Orbanin Unkari, mutta myös muiden Visegrád-maiden hahmot ja tietty porukka näiden maiden ulkopuolella on jopa halunnut nähdä Visegrad-ryhmän jonkinlaisena vaihtoehtoisen Euroopan rakentajana.

Visegrád ei välttämättä ole käytännön politiikassa valtaisan vahva tai edes yhtenäinen toimija, mutta idea Visegrádista liberaalin Euroopan haastajana on noussut jopa suhteettoman suuresti esille. Ja tässä mielessä keväällä järjestettävillä Unkarin vaaleilla on merkitystä myös Unkarin ulkopuolella.

Sivistyneessä Länsi-Euroopassakin jotkut nationalistisen taantumukselliston edustajat ovat esittäneet erityisesti Orbanin varttifasistisen menon  ihailtavana meininkinä, jossa on säilytetty “perinteiset eurooppalaiset” arvot. Se että jotkut lännessäkin kannattavat Orbanin harjoittamaa hyökkäystä mediaa, sananvapautaa, yliopistoja ja vähän kaikkea hänen valta-asemansa uhkaavaa kohtaan, kavaltaa ehkä jotain tämän porukan ajatusmaailmasta ja tavoitteista.



Victor Orbanin johtama Fidesz on ylivoimaisesti maan suurin ja suosituin puolue. Sen kannatus on pysynyt viimeisten vuosien ajan lähellä 50:ssä prosenttissa. Erityisen huolestuttavaa on kuitenkin se, että Fideszin jälkeen toiseksi suurin puolue on puhtaan äärioikeistolainen Jobbik noin 20 prosentin kannatuksellaan. Jobbikkia voi huoletta kutsua äärioikeistolaiseksi, mutta aivan viime aikoina se on hieman yrittänyt ottaa askeleita keskustaa kohti.

Fidesz ja Jobbik edustavat edustavat kuitenkin hyvin taantumuksellista ja sovinistista nationalismia ja suhtautuvat penseästi EU:hun ja kaikenlaiseen kansainväliseen yhteistyönynnyilyyn. Talouspoliittisesti linja ei kuitenkaan ole erityisen oikealla, vaan toiveissa on että rakas isanmää näyttelee suurta roolia myös talouselämässä.

Unkarin vasemmistoon mielletyt puolueet eivät välttämättä monesta näkökulmasta ole sen vasemmistolaisempia kuin Fidesz ja Jobbikaan. Mutta niiden tilanne ei näytä tällä hetkellä erityisen hyvältä. Edellisissä vuoden 2014 vaaleissa noin neljänneksen äänistä saaneet sosiaalidemokraatit ovat tipahtaneet kolmanneksi selvästi alle 20 % kannatuksellaan ja LMP(käytännnössä liberaali vihreä puolue) ja DK(“demokratiakoalitio) ovat selvästi alle 10:ssä prossentissa. Unkarin puoluekartta näyttää siis aika pelottavalta. En toki ole varma kuinka sataprosenttisen luotettavia nämä Wikipediasta löytyvät unkarilaiset gallupit ovat.

Orbanin kuitenkin haluaa ehdottomasti absoluuttisen enemmistön parlamenttiin ja tuon toteutuminen on kaikkea muuta kuin varmaa. Osittain tämän takia Orban on halunnut antaa äänioikeuden Unkarin naapurimaissa asuville etnisille unkarilaisille, joiden arvellaan olevan vielä Unkarissa asuvia ihmisiä todennäköisempiä Fideszin äänestäjiä. Unkarin puhujat muodostavat merkittävän vähemmistön Slovakiassa, Ukrainassa, Serbiassa ja ennen kaikkea Romaniassa.

Muttei ole aivan selvää, miten naapurimaissa asuvien unkarilaisten henkilöllisyys tarkistetaan ja äänet kerätään ja tämä on herättänyt pientä epäilystä mahdollisesta vaalivilpistä. Orban ei pelaa reiluilla säännöillä, mutta on epäselvää kuinka rumia temppuja mies on valmis käyttämään. Lisäksi sovinistinen nationalismi ja unkarin puhujien asioihin puuttuminen saattaa vielä tulevaisuudessa aiheuttaa ongelmia esimerkiksi Romanian kanssa.

Kuvahaun tulos haulle hungarian speakers

 

Unkarin vaalit ovat jokatapauksessa kokoonsa nähden ihan merkittävä tapahtuma, jolla on vaikutusta ympäri Eurooppaaa. Voiko oppositio pystyä oikeasti haastamaan Fideszia ja miten rumiin temppuihin Orban on valmis jos näyttää Fidesz saattaisi menettää kannatustaan? Entä voiko Unkari mahdollisesti siirtyä vielä nykyistäkin auktoritäärisempään suuntaa jos Orban ottaa vaalivoiton ja otettaisiinko muualla Itä-Euroopassa mallia Orbanisa. Miten EU ja liberaalin demokratian sekä eurooppalaisten arvojen kannattajat Länsi-Euroopassa reagoivat jos Unkari siirtyy vielä fasistisempaan suuntaan.

2000-luvun popmarxismia: Mark Fisher – Capitalist Realism

Kuvahaun tulos haulle capital realism

 

Kun kuulen sanan marxismi, minulla on taipumus poistaa varmistin browningistani. Suhtaudun ihan sympattisesti moniin vasemmistolaisiin ajatuksiin, mutta olen hieman epäileväinen kaikkia kohtaan, jotka yrittävät vakavissaan kuljettaa vanhaa partakallea mukaan keskusteluun nykypolitiikasta. En ole ihan viime aikoina jaksanut lueskella mitään kirjoja, mutta tartuin nyt kuitenkin kirjaan ja  luin Mark Fisherin 2000-luvun kapitalismikritiikin Capitalist realism(2009).

It is easier to imagine the end of the world than to imagine the end of capitalism.

Fisher aloittaa kirjan tällä aiemmin Zizekiltä kuulemallani sitaatilla, mutta se kuuluukin näköjään alun perin marxilaisille kirjallisuudentutkija Fredric Jamesonille. Minä taidan kuulua juuri tähän kapitalististen realistien porukkaan. On helpompaa ajatella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu ja varmaan ihan hyvä niin. Ja tämä on sitten Fisherin sekä vaikkapa Zizekin mielestä ongelma. Se estää tavoittelemasta ideaalia, johon meillä voisi olla mahdollisuus jos vain uskaltaisimme ajatella riittävän isosti. Pitäisi olla realisti ja vaatia mahdotonta.

Kuvahaun tulos haulle Soyez réalistes, demandez l'impossible

Monet ranskalaiset “postmodernit” valopäät ovat Fisherin tekstissä myös isosti esillä. Zizekin suosikkien Badioun ja Lacanin ohella erityisesti miljoonille ihmisille hämmennystä aiheuttaneeseen Deleuze & Guattari duoon viitataan ahkerasti. Ehkä tuossakin ajattelussa on joitain ansioita, mutta “ranskalainen psykomarxismi” ei ole koskaan avautunut. Olen tosin  luvannut, että luen vielä joskus Deleuze & Guattarin erityisen käsittämättömiksi mainostetut Kapitalismi & skitsofrenia kirjat.

Olen maininnut Zizekin tässä tekstissä jo pariin kertaan, mutta Fisherin populaarikulttuuria lainailevasta tyylistä tulee minulle väistämättä mieleen juuri Zizek. Ja kirjan viittaukset ganstarapista, Kurt Cobainin kautta Micheal Judgen elokuviin keventävät mukavasti lukukokemusta.

Itselleni Capitalist realismin mielenkiintoisimmat ja oivaltavimmat kohdat tulivat kirjan puolivälin jälkeen työelämään liittyvistä asioista puhuttaessa. Etäisyyden ottaminen ja mukaironinen suhtautuminen antaa loppujen lopuksi suojan ja alibin ottaa työelämän tietyt piirteet tosissaan.

Työpaikan aiemmin jäykät ja tiukahkot hierarkiat ovat osittain kadonneet, mutta samalla ovat kadonnut looginen eteneminen hierarkiassa ja kaavioissa ylöspäin. Nyt työelämä on kaoottista pomppimista paikasta toiseen ja yksilön pitää opetella tarvittavia taitoja yhä enemmän omalla ajallaan työpaikan ulkopuolella.

“Markkinastalinismi” johtaa välillä kafkamaisen hervottomaan byrokratiaan, jossa menee enemmän aikaa asioiden tekemisestä raportoimiseen ja kun itse asioiden tekemiseen, joka on alkanut kärsiä kun siihen raportoimiseen pitää käyttää niin paljon aikaa. Ja työntekijöitä mitataan tietyillä numeroilla, jonka jälkeen työntekijät sitten käyttävät aikaansa saadakseen numerot näyttämään mahdollisimman hyviltä, kaiken muun kustannuksella.

Fisherillä oli myös mielenkiintoisia pointteja, kuinka kaikesta muusta irralliset call centerit kuvastavat laajemminkin 2000-luvun kapitalismia ja kuinka erikoisella tavalla monet yksilönvapautta korostavat ihmiset mielellään kuitenkin arvostelevat ja tuntuvat olevan suorastaan vihaisia muiden ihmisten ylipainosta.

Capitalist Realism oli aika napakka paketti ja kuorrutettu ihan hauskoilla viittauksilla populaarikulttuurin. Jos haluaa lukea 2000-luvun kapitalismikritiikkiä, niin tämä on varmaan ihan hyvä valinta.

Entä sitten jos me ollaankin Putinin väkeä?

2010-luvun Suomen ehkä suurin poliittinen häränpylly on nähty siinä, kuinka nationalistinen porukka on muuttanut suhtautumistaan Venäjään. Kyseessä on tietysti Euroopan laajuinen trendi ja vähän jokapuolella nationalistinen taantumuksellisto on suhtautunut verrattain positiivisesti Putinin menoon. Ja vastaavasti esimerkiksi Le Pen taisi jopa saada rahoitusta Venäjältä ja venäläiset tilit tuuttasivat Twitteriin täyteen Brexittiä tukevaa tavaraa.

Venäjän ja Euroopan nationalistisen taantumukselliston välillä on tietysti symbioottinen suhde. EU:n yhtenäisyyden ja toimintakyvyn sabotointi parantaa Putinin mahdollisuuksia huseerata Venäjän naapurivaltioiden kanssa haluamallaan tavalla. Vähän kaikkia ylikansallisia organisaatioita inhoavalla nationalistiselle taantumuksellistolle ajatus EU:n nakeraamisesta on tietysti positiivinen juttu sillä sen myötä ilmeisesti autommaattisesti palataan kohti vanhoja hyviä aikoja. Kansainvälinen yhteistyö on naisellisten nynnyjen hommaa.

Kaikenmaailman muinaiskirkkoslaavin tutkijoiden ring of burning ghettos-lausunnot tietysti otetaan Russia Todaylla lämpimästi vastaan. Niillä on hyvä perustella perusvenäläisille, että tarvitaan vahva johtaja, jottei Venäjälle käy kuten uppoavalle lännelle. Ja lännessä Russia todayn tai vielä pahempien propagandajulkaisujen raportit maahanmuuttajien ja homosaation tuhovoimasta kelpaavat sitten lähteiksi lännen uppoamisesta.

 

Kuvahaun tulos haulle ukraine choice

 

Suomi on kuitenkin hieman erikoistapaus Eurooppassa. Suomessa (varsinkin) nationalistisen taantumukselliston käsitys kansallisesta historiasta ja identiteettistä on rakentunut aika pitkälle sotaveteraanien sankarilliselle taistelulle itänaapuria vastaan. Jotenkin sitä ajattelisi, että pyhää Tuntematonta sotilasta ja talvisotaa palvoville Venäjä olisi edelleen melkoinen punainen vaate.

Ennen Marco De Witin aikakautta paradiahorisonttia lähestyvän äärioikeiston äänitorvena toiminut Seppo Lehtohan keskittyi tykittelyssään suurelta osin juuri ryssiin. Mutta ei kansallisella historialla kai sitten ole tietylle porukalle kuitenkaan niin paljon väliä, jos loppupeleissä tärkein tavoite on autoritäärinen meno ja vähemmistöjen kyykyttäminen. Ja onhan Venäjälläkin varsin vahva uusnatsiskene…

 

 

Ja ehkä perussuomalaiset vielä eroavat jonkin verran joistain muista Euroopan aateveljistään. Jussi Halla-aholtakin on tullut jopa järjellisiä kannanottoja Venäjän toimiin ja hybridisodankäyntiin. Toisaalta Laura Huhtasaari on presidenttikampanjansa aikana antanut jo aika jykeviä lausuntoja. Sen nyt vielä voi ymmärtää, että EU:n toimintaa halutaan sabotoida, mutta ei nyt pitäisi kysyttäessä olla kovin vaikeaa sanoa, että EU on kuitenkin Venäjää pienempi paha.

Toki jo (ymmärtääkseni) Timo Soini lanseesari hassunhauskan termin Eurostoliitto. Ja tuollaisissa hieman salaliittohenkisissä kulttuurimarxismitarinoissa (mm. Breivikin video) EU nähdään juuri Neuvostoliiton ajatusten jatkajana johon verrattuna isänmaallinen ja traditioon vannova Venäjä ei ole ollankaan huonompi liittolainen. Ja netin likaviemäreissä sekä virtuaalisilla kylänraiteilla tämänkaltaiset ajatukset kuitekin ovat aika suosittuja. Toisaalta haluaisin ajatella, että tuollainen ajattelu on vielä suht marginaalista, mutta onko se sen marginaalisempaa kuin mitä Halla-ahon tuki oli netissä reilu 10 vuotta sitten.

Enkä tietysti todellakaan toivo ryssittelyä ja rasistista suhtautumista venäläisiin, mutta onhan se nyt saatana, että monien kommentit alkavat jo olla tyyliä “Joo me ollaan Putinin puolella, entäs sitten?” Taisteliko isoisäni muka sen takia, että kaikenmaailman Dosentti Bätmänit ja Laura Huhtasaaret pääsisivät nuolemaan Putinin anaalia. Kysynpähän vaan.

Boys who use dildos and girls witch cock rings

Viimeisten parin vuoden aikana transuilu on noussut aiempaa isommin esiin mediassa. Hieman samalla tavalla kuin feminismistä puhuttaessa, kyse on kuitenkin myös siitä, että konservatiivisemmat ihmiset (esim. case Jordan Peterson) valittavat ilmiöstä, nostavat öyhötyksellään pieniä nettimyrskyjä ja sen jälkeen valittavat, että aihepiiristä puhutaan liikaa. Eikö meillä muka ole tärkeämpikin asioita mietittävänä?

Yksi relevantti pointti transuilusta puhuttaessa on tosiaan ehkä se, että transseksuaalit muodostavat varsin pienen osan väestöstä. Esim. nopealla googlauksella Yhdysvaltain väestöstä 0.6% arvioitiin transseksuaaleiksi. Tässä suhteessa voi olla perusteltua sanoa, että aihepiiri on saanut suhteettoman suuremman roolin mediassa, mutta kuten monissa kulttuurisotaan liittyvissä kysymyksissä, transseksualisuuteen liittyvät jutut symboloivat laajempia asioita, mikä myös usein tekee itse aiheesta keskustelemisen hankalammaksi.

Lisäksi lienee syytä sanoa, ettei ajatus siitä, kuinka pienen vähemmistön asemaan ja oikeuksiin tarvitse kiinnitää ollenkaan huomiota siksi, että kyseessä on pieni vähemmistö kestä mielestäni minkäänlaista kriittistä tarkastelua. Pitäisi pystyä vähintään kertomaan, miten pienen vähemmistö oikeuksien edistäminen olisi pois enemmistöltä, tai pieneen vähemmistön auttamiseen käyttettäisiin suhteettoman paljon resursseja. Paternalismi joitain itsensä transseksuaaleina pitäviä kohtaan pitäisi myös pystyä perustelemaan aika aukottomasti. En ole varsinaisesti liberaristi, mutta ihmisillä pitäisi aika totaalinen kontrolli omasta kehostaan

Heijastelen transseksuaalisuuteen liittyvää keskustelua myös omaan taustaani siinä suhteessa, että olen nuorehko pääkaupunkiseudulla kasvanut maisteri ja olen elänyt aikuisikäni jossain määrin “liberaalissa kuplassa”. Homoseksuaalisuus on tuntunut olevan hyvin laajasti hyväksytty ja ymmärretty juttu, mutta transseksuaalisuus on ollut aikalailla ilmiö, josta ei kuullut juuri missään juuri mitään. Minäkään en olisi ehkä vielä reilu vuosi sitten sanoa siitä yhtään mitään.

Ja ehkä juuri tässä suhteessa minulla vahva epäilys, ettei suurimmalla osalla ihmisistä ole kovinkaan kummoista ymmärrystä, mistä transseksuaalisuudesta on kyse. Omakin selkäydinreaktio monenlaista transuilua nähdessäni on lievä iljetys ja luulen että tuo koskee (ainakin) monia (heteromiehiä) ja siksi minulla vahva arvio, että monilla transuilua pelkäävillä reaktioi perustuu ihan vain tuohon. Lienee sanomattakin selvää, että oma iljetys ei ole kovin hyvä argumentti transseksuaalien oikeuksien vastustamiseen.

Transuilu on laajemmassa tarkastelussa tosiaan melko pieni ilmiö, joka koskettaa suhteellisen pientä osaa väestöstä. Mutta jos tämä aihepiiri nousee nykyistä enemmän kulttuurisodan symbolisesti tärkeäksi kysymykseksi, täytyy julkisessa keskustelussa sekä miettiä tarkkaan miten asiasta agumentoidaan sekä pysyä tiukasti faktoissa.

Jordan Peterson ja postmodernisti konservatiivinen mumbojumbo

Viimeisen vuoden aikana kanadalainen Jordan Peterson on noussut melkoiseksi nettijulkikseksi ja jonkinlaiseksi konservatiiviseksi profeetaksi. Jordan Peterson kuvastaa myös jotenkin monella tavalla vuotta 2017. Mies nousee julkikseksi valittamalla transeksuaalisuuteen liittyvästä lainsäädännöstä sekä yliopisto-opiskelijoiden poliittisesta korrektiudesta ja rakentaa itsestään tämän avulla youtubejulkkiksen, joka tienaa Patreonin kautta reilut 50 000 dollaria kuukaudessa. Ja Peterson on totisesti ottanut julkisuudestaan kaiken irti ja tunkenut naamaansa vähän jokapuolelle. Ja siksi minäkään en ole pystynyt välttämään tähän hahmoon tutustumista.

En ole erityisemmin perehtynyt Kanadan transeksuaalisuusjuttuihin, mutta vaikuttaa kuitenkin aika vahvasti siltä, että Petersonin tulkinta lainsäädännöstä ei välttämättä ole aivan kohdallaan ja varsinkin hänen fanikuntansa on tulkinnut asiaa äärimmäisen pahantahtoisesti ja vetänyt siitä omat dystopiansa. Minulla ei ole tosiaan ole C-16:sta ja siihen liittyvistä aihepiiristä erityisen paljon sanottavaa. Ehkä jonkinlaisena toteamuksena kuitenkin, etten osaa pitää tahallista misgenderöintiä ainakaan sankarillisena ja ehkä jopa kutsuisin sitä harrastavaa henkilöä mulkuksi.

Päädyin kuitenkin työnteon taustalla kuuntelemaan lähes kolme tuntia kestäneen keskustelun Petersonin ja Dave Rubinin välillä. Kuuntelen työmatkoilla sekä työnteon taustalla paljon podcasteja ja erilaisia videoita, sellaisiakin joiden sisällöstä olen selvästi eri mieltä, mutta tämä oli poikkeuksellisella tavalla tuskastuttava pätkä ja teki työnteon lähinnä raskaammaksi. Keskustelun aiheena oli Petersonin lähitulevaisuudessa julkaistava kirja 12 Rules for Life – An Antidote to Chaosmutta kuten Petersonin tapauksessa tuntuu helposti käyvän, päädytään aika syviin vesiin. Peterson tuntuu erikoiselta yhdistelmältä self-help-gurua ja paloekonservatiivia, joka kertoo tarinoita ja muotoilee sanomansa syvälliseltä kuulostaviksi viiden pennin viisauksiksi.

Tässä esim. Petersonin ohjeet miehelle:

  1. Encourage children through play.
  2. Promote the best in people.
  3. Keep the sacred fire burning.
  4. Guard the women and children from harm.
  5. Confront the eternal adversary.
  6. Build the crystal palace.
  7. Confront death with courage and return.
  8. Dare to cut down a tree.
  9. Offer your sons up as a sacrifice to God.
  10. Protect your daughters from exploitation.
  11. Store up wealth for the future.
  12. Consult the ancestral spirits.
  13. Read great books.
  14. Speak the truth about unpleasant things.
  15. Pay close attention.
  16. Make a worthy temple for the Lord.
  17. Keep the howling winds of winter at bay.
  18. Stand up for the oppressed.
  19. Provide a warm and secure home.
  20. Be a prince of peace.
  21. Don’t be too civilized.
  22. Organize yourself with other men.
  23. Be faithful to your wife.
  24. Be hospitable to friends and strangers.
  25. Rout the wolves and chase the lions so the shepherds can eat.
  26. Establish a destination – and a path.
  27. Bring heaven to earth.
  28. Take on the sins of the world.
  29. Dig the wells and mine the gold and copper.
  30. Gather everyone to the banquet.
  31. Grow up and take responsibility.
  32. Resist pride in all things.

Kuuntelin keväämmällä Petersonin vierailun Sam Harrisin podcastissa, johon hänet kutsuttiin podcastin historian toivotuimpana vieraana! Enkä totisesti ole mikään Sam Harris- fanipoika, mutta tuon keskustelun pohjalta Petereson jäi minulle mieleen melkoisena tarinaniskijänä ja tyhjänpuhujana, joka ei kyennyt Harrisin grillissä määrittelemään kunnolla edes sanaa totuus.

Ja tämä jos joku kuulostaa vähän siltä pahamaineiselta postmodernismilta, jonka vaarallisesta relativismista Peterson itse jatkuvasti vaahtoaa. Samoin miehen konservatiivinen mumbojumbo kuulostaa juuri sellaiselta tyhjältä kielikikkailulta, josta juuri hänen vihaamansa Derridaa ja muita pahimpia ranskalaisia valopäitä syytetään.

 

Image result for jordan b peterson quotes

 

Ja kuuntelen tosiaan aika paljon sellaistenkin ihmisten ajatuksia, joiden kanssa en ole ollenkaan samaa mieltä ja saatan jopa kokea pientä vihaa näitä hahmoja kohtaan, mutta silti jollain tasolla ymmärrän, miksi nämä kykenevät vetoamaan muihin ihmisiin. Peterson on kuitenkin erikoisempi tapaus. En yksinkertaisesti vain kykene sitten millään ymmärtämään, mikä Petersonin mumbojumbossa ihmisiin vetoaa.

Petersonin hahmossa ei ole oikein mitään mielenkiintoista, mutta miehen ympärille syntyneesä ilmiössä ehkä on. Osittain on ehkä kyse yleisestä anti-SJW-liikehdinnästä ja siitä, että uudelle konservatiiviselle “intellektuellille” oli tässä ajassa tilausta. Trumpin ja kaikenlaisen fasistilarppauksen aikakaudella Peterson ei ole konservatismin pahimmasta päästä, mutta todella vaikea ymmärtää hahmon suosioita.

SHOKKIUUTINEN! HUHTASAARI JÄI KIINNI YLINOPEUDESTA

Tänään uutisoitiin, että perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaari sai tänä syksynä melko mojovan sakon reilusta ylinopeudesta. Olen kritisoinut Huhtasaarta ja perussuomalaisia aika paljon. Huhtasaari ei vaikuta erityisen terävältä tyypiltä ja esimerkiksi EVA:n järjestämässä presidenttitentissä näytti, että tämä on nainen on pistetty nyt liian kovaan sarjaan. Huhtasaari on merkittävistä poliitikoista hahmo, jossa mielestäni tällä hetkellä yhdistyvät selkeimmin tyhmyys ja lievä vastenmielisyys.

Minua on kuitenkin aina häirinnyt tapa, jossa katsellaan poliitikon töppäilyjä yksityiselämässä ja tällä perusteella sitten hyökätään poliittista toimintaa kohtaan. En edes pidä erityisen tavoiteltavana tilannetta, jossa parlamenttiin ja politiikkaan päätyisi vain jonkinlaisia munkin/nunnan ja robotin hybridejä. Lehdistö tietysti herkuttelee tunnettujen poliitikkojen töppäilyillä, mutta toivoisin että poliittikoja kritisoitaisiin politiikasta eikä yksityiselämästä. Varsinkaan jos kyse ei ole todella törkeistä ja/tai toistuvista rikoksista/töppäilyistä. Ja esimerkiksi Laura Huhtasaaren kohdalla sitä poliittisen toimintaan liittyvää kritiikiä on helppo keksiä eikä tarvitse jauhaa ylinopeudesta.

Muutama huomio Diarra-casesta – pikakommentti

Viikonlopuna saatin Suomeen taas keskisuuri somekohu helsinkiläisen kaupunginvaltuutettu Fatim Diarran kirjoittamasta Facebook-kommentista.

Someaikakaudella poliitikkojen pienelle piirille tarkoitettu viestit päätyvät aiempaa helpommin laajaan levitykseen. Pidän tätä jossain määrin ongelmallisena. Diarran viestiä ei oltu tarkoitettu laajaan levitykseen ja tämänkaltaisissa tapauksissa pidän sitä lieventävä asianhaara. Ja olen valmis sanomaan tämän myös silloin jos vaikkapa joltain perussuomalaiselta valtuutetulta tulee harkitsemattomia vitsejä. Lisäksi en pidä erityisen kunniotettavana Keskustan Mikko Kärnän ratkaisua lähteä levittämään Diarran tekstiä laajemmalle yleisölle.

On kuitenkin valitettava tosiasia, että elämme someaikaa, jossa huonostimuotoillut vitsit ja harkitsemattomat ajatukset leviävät aiempaa helpommin ja tämän kanssa joudutaan elämään. En pidä kohtuuttomana että Diarran kirjoittaman vitsin tyyppisistä jutuista saa pienen tai keskisuuren paskasaavin verran tavaraa niskaansa. Diarran tapauksessa aletaan kuitenkin olla jo vähintään ylärajoilla.

Olen myös lievästi pettynyt siihen, miten Diarra ja vihreät näyttäisivät kohun hoitaneen. Tällaisissa tapauksissa pitäisi mielestäni kyetä sekä selittämään asian konteksti, mutta myös pyytämään selkeästi anteeksi. Olen melkoisen varma, että ainakin nationalistisen taantumukselliston nettisoturit tulevat toistelemaan tätä Diarran lausuntoa seuraavat vuodet ja esittämään kuinka kaikenlainen vihanliestonta on oikein hyvä juttu ja jos joku kritisoi asiaa jollain tavalla, niin kyse on KAKSOISSTANRDISTA. Kertoihan vihreiden kaupunginvaltuutettukin loukkaavaksi luokiteltavan vitsin.

Ennustus: Sauli Niinistö saa 59.6% äänistä

Mainitsin tällä viikolla aiemmin, että Sauli Niinistön tilanne presidentinvaaleissa muistuttaa hyvin paljon Tarja Halosen tilannetta ennen vuoden 2006 presidentinvaaleja. Molemmissa tapauksissa meillä on erittäin suosittu istuva presidentti lähdössä hakemaan vaalien ennakkosuosikkina toista kautta.

Tänään julkaistiin jälleen uusi gallup, jonka perusteella Niinistön kannatus on pysynyt järjettömän korkealla tasolla 67:ssä prosentissa. Aika hyvin vertailukelpoisessa Hesarin gallupissa 5.11.2006 Halosen kannatus oli 52%. Lopulta Halosen kannatus laski vaalipäivään mennessä 46.3 prosenttiin.

Jos oletaan että Niinistö 2018 ja Halonen 2006 ovat identtisiä tapauksia ja naiivisti ennustetaan, että Niinistön kannatus laskee marraskuun alussa tehdystä gallupista vaalipäivään mennessä samalla tavalla, muotoutuisi Niinistön vaalipäivän kannatukseksi 59.6%.

Erona on että 2018 presidentinvaalit järjesetään 28.1 kun vuonna 2006 vaalipäivä oli 15.1, mutta on selvää, että Niinistö on tällä hetkellä selkeähkösti vahvemmassa asemassa kuin mitä Halonen oli 2006 ja Halonenkaan ei jäänyt kovin kauaksi 50 prosentin äänisaalista ensimmäisellä kierroksella. Paljon voi vielä tapahtua…jadajadajada ja diipadaapaduu, mutta Niinistön valinta jo ensimmäisellä kierroksella alkaa totisesti näyttää mahdolliselta skenaariolta.

 

Trump, Venäjä-tutkinta, Impeachment ja tulevaisuus

Tällä viikolla on kirjoitettu ja puhuttu paljon Robert Muellerin johtamasta Venäjä-tutkinnasta. Viime päivinä katseet ovat kääntyneet Donal Trumpin vävypoikaan Jared Kushneriin ja tämän rooliin. Uutisia ja niihin liittyviä kommentaareja on tullut sitä tahtia, että on vaikea pysyä mukana jos ei oikeasti käytä aikaa tapahtumien seuraamiseen.

Tällä hetkellä voinee kuitenkin vetää johtopäätöksen, että Trumpin lähipiiriin kuuluvilla ihmisillä on ollut melkoisen epäilyttäviä yhteyksiä Venäjälle. Se mitä ihan tarkalleen on tapahtunut ja mitä lakeja on  mahdollisesti rikottu, on tietysti olennainen asia lakiteknisestä näkökulmasta. Impeachment tarkoittaa suomeksi virkavirhesyytteeseen asettamista ja jotta pääsisimme oikeasti puhumaan isosta-I:stä Trumpin yhteydessä, täytyy tutkinnan mennä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Minulle on kuitenkin lähes täysin toissijaista, onko Trump rikkonut lakeja. Hän on järjestelmällisesti kussut kaikkien liberaalin demokratian arvojen päälle ja tuo on ollut paljon pahempi “rikos” kuin mitkään asiat, joista hänet mahdollisesti saadaan  virkavirhesyytteeseen. Olisi hienoa jos Trump-saataisiin virkavirhesyytteeseen tai jotenkin muuten kammettua pois presidentin pallilta ennenaikaisesti. Ja ihan vaikkapa vedonlyöntitoimistojen kertoimia katselemalla tuo skenaario alkaa näyttää jo aika mahdolliselta.

Tällä varmaankin estettäisiin Trumpien pahimpien kuningasideoiden toteutuminen, vähennettäisiin kansainvälisiä jännitteitä ja ennen kaikkea otettaisiin askeleita takaisin kohti sivistyneempä julkista diskurssia. Trumpin potkiminen pois presidentinpallilta olisi merkittävä, mutta kuitenkin yksinään täysin riittämätön askel tuohon suuntaan.

Presidentinvaalikampanjan loppusuoralla viime vuonna muistan ajatelleeni että Trump on tehnyt esiintymisellään ja toiminnallaan jo niin paljon tuhoa, että presidentiksi nouseminen olisi vain kirsikka kakun päälle. Erilaiset konservatiiviset, pseudokonservatiiviset ja auktoritääriset voimat olivat nousussa ilman Trumpiakin, mutta Trump on antanut noille kriittisen lisäbuustin, enkä usko että enää tässä vaiheessa Trumpin impeachmentillä olisi suurta välitöntä vaikusta noiden voimien heikentymiseen.

Trumpin asettaminen virkavirhesyytteeseen saisi Donaldin fanaattiset kannattajat sotajalalle. Infowars, Breitbart ja varsinkin pienemmät roskamediat tuuttaisivat netin täyteen misinformaatiota eikä homma varmaan jäisi pelkästään nettiraivon tasolle ja presidentiksi tietysti nousisi paloekonservatiivinen kristitty Mike Pence. Trumpin nousu olisi pitänyt pystyä katkaisemaan jo kaksi vuotta sitten, jotta vahingot olisi oikeasti saatu minimoitua.