Huhtasaari, evoluutio, sananvapaus ja presidentinvaalit

Perususuomalaisten presidenttiehdokkaan Laura Huhtasaaren ongelmallisesta evoluutiokäsityksestä on käyty jonkin verran keskustelua. Viimeksi pari päivää sitten IL-TV:n Päivärinta-ohjelmassa Huhtasaari totesi evoluutiosta seuraavasti: “Mä koen, että siinä on aukkoja ja kun mä olen itse uskovainen ja uskon raamattuun, niin uskon että ihminen on täällä tarkoituksella ja ihminen on luomakunnan kruunu”.

Lähdetään nyt liikkeelle ilmiselvistä asioista ja Huhtasaarelle ainakin puheissa tärkeistä uskonnon- ja sananvapaudesta. Suomessa saa luonnollisesti vapaasti kiistää evoluution aseman tieteellisenä faktana ja uskoa kreationismiin tai muihin hörhöilyihin. Näiden ajatusten puolesta saa myös propagoida. Tulisi kuitenkin olla ilmiselvää, että varsinkin tällaisia ajatuksia vastaan saa myös esittää kovaa ja henkilöönkin menevää kritiikkiä. Tämä on oikeastaan jopa aika olennainen osa sitä sananvapautta, josta Huhtasaari on myös pitänyt paljon ääntä.

Monet uskovaiset haluavat esittää, että uskonto on muusta yhteiskunnasta irrallinen saareke. Muiden ihmisten pitäisi pidättäytyä kritisoimasta uskontoa ja uskonnollisilla näkemyksillä tulisi olla jonkinlainen erityinen suoja. Eli jonkinlaisen laajan sananvapauskäsityksen näkökulmasta nämä haluavat rajoittaa ei uskovaisten sananvapautta uskonnonvapauteen vedoten.

Laura Huhtasaaren kaltaiset vähemmän radikaalit uskovaiset eivät yleensä sano tätä suoraan, mutta minun on vaikea tulkita Huhtasaaren taipumusta vedota uskonnonvapauteen muuten kuin juuri epäsuorana pyrkimyksenä rajoittaa muiden ihmisten sananvapautta. Kukaan ei ole käsittääkseni halunnut estää Huhtasaarta uskomasta kreationismiin tai edes kieltää siitä puhumista, ainostaan kritisoida näitä ajatuksia. Toki on toivottavaa, että pysyttäisiin asiassa ja hyökättäisiin uskonnollisia ajatuksia eikä uskovia henkilöitä tai ryhmiä vastaan kuten Lauran puoluetoverit usein tuppaavat tekemään.

Se missä suhtaudun jossain määrin sympaattisemmin Laura Huhtasaaren evoluutioaiheisiin näkemyksiin, on hänen kommenttinsa siitä, kuinka uskonto on hänen henkilökohtainen asiansa ja kuinka hän biologiaa opettaessaan pitäytyisi koulun opetussuunnitelmassa. Ihmisilllä on tosiaan uskonnonvapaus ja varsinkin jos uskonto  pysyy enemmän henkilökohtaisena asiana, jota ei aktiivisesti tuputeta muille tai yritetä tuoda sitä mukaan politiikkaan, niin silloin Huhtasaaren kaltaisen hihhulin ajatuksista ei välttämättä tarvitsisi edes tuoda niin näkevästi esiin.

Suomen presidentiksi pyrkivät ihmiset ovat kuitenkin jonkinlainen ääritapaus. Presidentti on sellainen “arvojohtaja” että tuohon hommaan pyrkivien ihmisten arvomaailma on syytä tuoda esiin kokonaisuudessaan kaikkine ulottuvuuksineen. Siksi presidentiksi pyrkivien kohdalla on perusteltua kiinnittää jonkin verran huomiota myös uskonnollisiin näkemyksiin, vaikkei  ehdokas niitä itse kovin aktiivisesti toisikaan esiin.

Lisäksi Huhtasaaren esittämä evoluutionäkemykset kyllä yksinkertaisesti asettavat kysymyksiä siitä, miten tällaisia ajatuksia esittävä henkilö muodostaa mielipiteensä. On ihan relevanttia ainakin esittää kysymys, että jos henkilö ideologisista syistä kieltäytyy hyväksymästä tiukasti tutkittuja tieteellisiä perusasioita, missä määrin tällaisen henkilön harkintakykyyn kannattaa luottaa muissakaan asioissa.

En ole tällä hetkellä aivan varma kenen laariin sataa se, että Laura Huhtasaaren evoluutionäkemyksistä puhutaan mediassa. Toisaalta on varmasti niin, että perussuomalaisten kannattajista ja Öyhö-Lauran rajat kiinni-menoa sympatiseeraavista hyvin monet eivät erityisemmin pidä evoluution kieltämisestä ja kreationismista. Tässä mielessä kreationismista puhuminen saattaisi jollain tasolla vähentää tämän porukan intoa tukea Huhtasaarta ja perussuomalaisia.

Toisaalta suuri osa tästä porukasta tuppaa näkemään kaiken Huhtasaaren kritisoimisen median puolueellisuutena (tai SANANVAPAUDEN rajoittamisena). Ja osa tästä porukasta tuntuu jo Huhtasaaren suhteen ottaneen asenteen, että omista uskonnollisista näkemyksistä kiinnipitäminen on jotenkin lähtökohtaisesti arvostettavaa, olivat ne sitten sisällöltään millaista höpöhöpöä tahansa. Perussuomalaisten parempi identiteettipolitiikka on siis jossain määrin joustavaa ja monenlaista asiaa voidaan hyväksyä jos taustalla on riittävän maahanmuuttovastainen ja taantumuksellinen ajatusmaailma. Tuntuu, että aiemmin maahanmuttovastaisissa piireissä islamiakin kritisoineet uusateistit olivat kovassa huudossa, mutta nyt on kokonaisuutena otettu enemmän askelia mahdollisimman taantumuksellista konservatismia kohti.

Joten voi käydä niin, että evoluutiosta puhuminen jopa sataa Huhtasaaren laarin kun öyhöjengi tulkitsee sen taas merkiksi median mädänneisyydetstä ja KAKSOISTANDRDEISTA ja kaivaa tuon seurauksena vain omaa kulttuurisodan poteroansa vähän syvemmäksi. Pahimmillaan jotkut näistä ehkä vielä päätyvät jatkossakin vastaidentifikaation myötä antamaan tukensa evoluution kiistämiselle ja kristinuskoon kytkeytyville ajatuksille, jos ne vain ovat asioita, joista liberaalin demokratian kannattajat ovat eri mieltä.



Tiivistettynä Huhtasaaren evoluutionnäkemyksistä on presidentinvaalien yhteydessä perusteltua puhua, mutta niistä ei kannata puhua tarpeettoman paljon ja kannattaisi olla hyvin tarkka sen suhteen, mistä Huhtasaarta kritisoi ja miten.

Venäjän presidentinvaalit 2018 – Putin vie, mutta mitä muuta nähdään?

Globaalista näkökulmasta katsottuna vuoden 2018 merkittävimmät vaalit käydään ehkä Venäjällä ja tietysti suomalaisestakin näkökulmasta kyseessä on merkittävä tapahtuma. Venäjän seuraavien presidentinvaalien päivämääräksi on ilmoitettu 18.3.2018. Mikäli kukaan ei tuolloin saisi ensimmäisellä kierroksella yli 50 prosenttia äänistä, niin toinen kierros järjestettäisiin 8.4. Vaalien voittajaa ei varmaan tarvitse kauheasti jännitää, eikä toista kierrostakaan luultavasti tarvita, mutta vaalien ympärillä pyörivä sirkus on mielenkiintoista seurattavaa ja siitä voi ehkä päätellä jotain Venäjästä ja sen tulevasta kehityksestä.

Kuinka ylivoimaisesti Putin voittaa

Vladimir Putin ei ole ilmoittautunut virallisesti ehdokkaaksi, muttei ole mitään syytä epäillä, etteikö hän näin vielä tekisi. Putin ilmoittaa osallistumisestaan marraskuussa ja nyt näyttää siltä, että Putin “ottaa mallia” Niinistöstä asettumalla “itsenäisen kansanliikkeen” ehdokkaaksi. Putinin kannatus on ollut vahvinta periferiassa sekä vanhemman väen keskuudessa ja viime vuosina Putin onkin yrittänyt kosiskella hieman enemmän Moskovan keskiluokkaa, josta löytyvät monet nykyhallinnon ankarimmat arvostelijat.

Edellisissä vuoden 2012 vaaleissa Putin sai 63% äänistä ja jotakuinkin samansuuruinen äänisaalis varmaankin tulossa myös 2018. Tilanne jossa Putinilla tekisi tiukkaa saada ensimmäisellä kierroksella yli 50 prosentin kannatus olisi kuitenkin kiusallinen ja nakertaisi hieman asemaa Venäjän kiistattomana johtajana.

 

Zyuganov, Zhirinovsky slam media for pro-Putin propaganda

Muut presidentinvaalien ehdokkaat

Humoristisesti nimetty liberaalidemokraattinen puolue ilmoitti ehdokkaansa jo tasan vuosi sitten, jolloin suomensyöjänäkin tunnettu Vladimir Žirinovski nimettiin puolueen presidenttiehdokkaaksi. Žirinovski edustaa äärimmäisen vastenmielistä sovinistista nationalismia ja kerää tuolla jonkin verran ääniä, muttei ole minkäänlainen realistinen uhka Putinille. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa Žirinovski sai 6,2% äänistä ja keräsi tuota ennen vuoden 2008 presidentinvaaleissa 9,5 prosentin kannatuksen. Samansuuruisisa lukemissa varmaan pyöritään tälläkin kertaa, mutta räyhähenkisestä nationalismistaan huolimatta Žirinovski on Putinille mieluisa ja myötämielinen vastaehdokas.

Joillekkin saattaa ehkä tulla yllätyksenä, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kommunistisen puolueen ehdokas on ollut jokaisissa Venäjän presidentinvaaleissa toiseksi suosituin ehdokas. Parhaimmillaan Putinin ensimmäisissä presidentinvaaleissa vuonna 2000 kommunistien Gennady Zyuganov sai jopa noin 30% äänistä, mutta viimeisimmissäkin presidentinvaaleissa Zyuganov on kerännyt lähes 20% äänistä. Kommunistit ovat kuitenkin olleet Putinille riittävän myötämielinen ryhmittymä. Vielä ei ole selvää asettuuko Zyuganov jälleen kerran kommunistien presidentinvaaliehdokkaaksi, vai valitaanko tällä kertaa joku hieman nuorempi. Kommunistit kuitenkin kerännevät näissäkin vaaleissa ihan kohtuullisen äänipotin.

Selkeästi nykyhallinnon vastaiseksi ehdokkaaksi on ilmoittautunut Alexey Navalny, joka myös kuuluu aiemmin mainittuja hahmoja nuorempaan sukupolveen. Navalny on kritisoinut äänekkäästi Putinia ja Venäjän korruptiota. Navalny on kuitenkin tämän vuoden aikana toistuvasti pistetty lyhyiksi jaksoiksi telkien taakse “laittomien prostien järjestämisestä” ja juuri nyt näyttää siltä, ettei Putin ja hallinto päästä Navalnya ehdokkaaksi presidentinvaaleihin.

Kuvahaun tulos haulle ksenia sobchak

Lokakuun puolivälissä kisaan ilmoittautui hieman yllättävä ehdokas kun 36-vuotias tv-persoona Ksenia Sobchak kertoi presidenttiehdokkuudestaan. Sobchak on Venäjän kontekstissa suht liberaali hahmo, joka on myös esittänyt kritiikkiä nykyhallintoa kohtaan ja oli mukana 2011-2012 Moskovan mielenosoituksissa. Toisaalta hänen isänsä oli Putinin liittolainen 90-luvulla ja on herännyt epäilyjä, onko Sobchakin ehdokkuus vain Putinin hallinnon keino hajoittaa oppostiota. Toisaalta Sobchak on myös sanonut, että voisi mahdollisesti luopua ehdokkuudestaan, mikäli Navalny saa olla mukana vaaleissa. Ehkä Sobchakin ehdokkuus kuitekin kuvastaa, että Putinin on pakko antaa ainakin vähän liekaa maan liberaaleille äänille.



Kenelläkään mainistuista ehdokkaista ei ole mahdollisuuta löydä Putinia edes tilanteessa, jossa vaalit olisivat täysin rehelliset. Se ketkä pääsevät ehdokkaaksi, minkälaista vaalitaistelua nähdään ja kuinka suurella marginaalilla Putin voittaa, kertoo kuitenkin jotain Venäjän tulevaisuudesta. Putin ei kuitenkaan ole kuolematon. 2020-luvun seuraavisa presidentinvaaleissa tai jo aiemmin jonkinlaisen protestiliikkeen kautta voi tapahtua kaikenlaisia muutoksia. Jos Putin ei anna oppostiolle lisää liekaa, kasvaa todennäköisyys, että jossain vaiheessa homma purkautuu taas rajuina protesteina.

Muutama täky sananvapaudesta

Sananvapaudesta on taas puhuttu jonkin verran viime aikoina. Viimeisen noin 10 vuoden aikana sananvapaudesta on muotoutunut keskeinen keppihevonen nationalistisen taantumukselliston argumentoinnissa, enkä siis tarkoita tällä, että tämän porukan kommentit olisivat aivan virheellisiä. Henkisesti keskenkasvuisten nettisoturien tapaan minulla ei ole tarvetta väittää, että “viholliseni” ovat aina täysin väärässä kaikessa.

Amerikan kampuksilla meno on ollu viime vuosina joissain tapauksissa hieman outoa. Olen myös sitä mieltä, että kynnys antaa tuomioita lakituvassa tulisi olla todella, todella, todella korkea. Minun on kuitenkin vaikea nähdä, että länsimaissa olisi käynnissä sananvapauden kriisi. Toki Trump totesi hiljattain, että: “It frankly disgusting the press is able to write whatever they want”. Lännessäkin jotkut ihailevat oman maansa vapaata lehdistöä kovalla kädellä hiljentäneitä Putinia ja Orbania. Tämä on tietysti huolestuttavaa, mutta  esim. Dave Rubin tai Laura Huhtasaari touhottavat kuitenkin ihan muista tapahtumista sananvapaudesta puhuessaan.

Sananvapauteen vetoaminen on nationalistisen taantumukselliston tapauksessa yleinen strategia. Sanotaan jotain tarkoituksellisen provosoivaa tai törkeää ja kun siihen vastataan, viedään keskustelu sananvapauteen ja esitetään, että minun sananvapauttani halutaan rajoittaa. Ja tämä on sinänsä hyvä strategia, koska käytännössä kukaan ei koskaan halua sanoa, että haluaisi rajoittaa sananvapautta ja jos keskustelu siirtyy varsinaisesta aiheesta ja törkeästä käytöksestä sananvapauteen, on se jo voitto tälle porukalle, kun se pääsee esittämään sorrettua uhria.

Sananvapaus ei kuitenkaan voi koskaan käytännössä olla absoluuttisen täydellistä. Aikalailla jokainen täydellä pakalla pelaava on varmaan samaa mieltä, ettei väkivallalla uhkailu tai valheellisten pedofiiliasyytösten levittäminen kuulu sananvapauden piiriin. Mutta sananvapauteen liittyvä nettikeskustelu tuntuu ylipäätään suht harvoin edes liippaavan varsinaista lainsäädäntöä. Wikipediassa sananvapaudesta kirjoitetaan seuraavasti.

Esimerkiksi Suomen perustuslaissa sananvapaus tarkoittaa oikeutta ilmaista ja vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä kenenkään sitä ennakolta estämättä.[2] Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan sananvapaus on oikeus, joka sisältää vapauden pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta.

En ole libertaristi, mutta jollain tavalla libertaristinen tulokulma on ehkä hyödyllinen tapa lähestyä sananvapautta. Eli sananvapaus tarkoittaisi yksinkertaisesti sitä, ettei valtiovalta sensuroi tai rankaise ihmisiä näiden sanomisista. Tämä on välttämätön edellytys sananvapaudelle, mutta voidaan tietysti esittää, että tämä on vielä riittämätöntä todellisen sananvapauden toteutumiseksi. Keskeinen osa sananvapautta on kuitenkin kiistatta se, ettei valtiovalta rankaise ihmisiä näiden sanomisten takia. Tällainen puhtaasti negatiiviseen vapauskäsitykseen pohjautuva ajatus on kuitenkin selkeä ja pohja muille keskusteluille aiheesta.

Free Speech

Kun sananvaputta lähdetään määrittelemään tätä laajemmin, päädytään kuitenkin hankalammalle alueelle. Vaikka jonkinlaisessa negatiivisen vapauden vallitessa sinulla olisi oikeus sanoa haluamasi asiat, voi tämä käytännössä olla vaikeaa kun mietit, miten muut ihmiset reagoivat sanomisiisi. Mutta pitäisikö näiden toisten ihmisten sananvapautta rajoittaa? Tämä vaikuttaa minusta usein olevan esimerkiksi Huhtasaaren ja nationalistisen taantumukselliston tulokulma.

Kyllä, sinulla on hyvin laajoissa puitteissa lupa töräytellä mitä haluat, mutta se että sinulle vastataan ikävällä tavalla, ei tarkoita että sananvapauttasi rajoitetaan. Vai haluatko vakavalla naamalla sanoa, että näiden muiden ihmisten sananvapautta pitäisi rajoittaa, jotta sinun sananvapautesi toteutuisi jonkinlaisessa laajimmassa mahdollisessa positiivisen vapauden mielessä.

Tavallaan voidaan tietysti ajatella, että muut haluavat, ettet sanoisi asioita, joita olet sanonut ja pyrkivät “rajoittamaan sananvapauttasi”. Ja jos koet, että olet joutunut agression kohteeksi, niin onneksi olkoon, olet ehkä tajunnut, mitä joidenkin feministien, social justice warriorien ja suvakkien käyttämä Mikroaggressio saattaisi esimerkiksi tarkoittaa. Mutta jos olet sitä mieltä, että regointi töräyttelyysi rajoitta sananvapauttasi ja oikeuksiasi, niin varmaan myös ymmärrät, että aika monenlaiset vähemmistöihin ja heikommassa asemassa oleviin ryhmiin kohdistuvat sanomiset ja tekemiset rajoittavat näiden ihmisten vapautta sanoa, mitä he oikeasti haluaisivat sanoa.

Jos sananvapaudella tarkoitetaan muutakin kuin vapautta rikostuomioista ja valtion harjoittamasta sensuurista, niin usein kollektiivisesti väistämättä jossain määrin rajoitetaan jomman kumman tai molempien osapuolien sananvapautta. En kuitenkaan tiedä kuinka mielekästä tätä on pitää sananvapauden rajoittamisena. Ihmisten välisessä kommunikaatiossa on aina kirjoittamattomia sääntöjä ja niitä voi rikkoa, mutta silloin pitäisi myös kyetä kestämään kovia ja joskus epäreilujakin vastareaktioita.

 

Ps. Jos jaksoit lukea tämän loppuun asti ja olet jostain eri mieltä, niin kuulisin mielelläni missä olen mielestäsi väärässä.

 

Pahamaineinen identiteettipolitiikka, mistä on kyse?

Sana Identity politics eli identitettipolitiikka tuntuu viime aikoina vakiintuneen näkyväksi osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja identiteettipolitiikasta sekä sen vaaroista puhutaan nyt vähän joka paikassa. Pari päivää sitten itse kongressin puhemies Paul Ryan valitti aiheesta, mutta samankaltaisia puheenvuoroja on viime  aikoina nähty hyvin monista suunnista.

Salman Rushdie on uuteen kirjaansa liittyvissä haastatteluissa ollut huolissaan siitä, että identiteettipolitiikka valtaa alaa. Monilla esimerkiksi Sandersia ja Corbynia tukeneilla ryhmillä viesti on ollut Socialism Beats Identity Politics. Ja viimeisen vuoden aikana isosti valokeilaan nousseet hahmot kuten Dave Rubin ja Jordan Peterson eivät tunnu paljon muusta puhuvankaan kuin vasemmiston identiteettipolitiikan haitallisuudesta.

En kuitenkaan ole aivan varma mitä sanalla identiteettipolitiikka ihan tarkalleen tarkoitetaan. Sitä käytetään kuitenkin käytännössä aina pejoratiivisesti kuvaamaan vastapuolen tai jonkin sellaisen ryhmän ajattelua, johon ei itse kuuluta. En ole koskaan tainnut nähdä kenenkään ylpeänä sanovan harjoittavansa identiteettipolitiikkaa. Itsekin olen käyttänyt sanaa tässä blogissa silloin kun kommentoin Trumpin muslimeihin kohdistuvan maahantulokiellon älyttömyyttä.

Toisia identiteettipolitiikasta syyttävät tuntuisivat laukovan kahdenlaisia syytöksiä. Usein esitetään, että identiteettipolitiikkaa ajavat ihmiset kiinnittävät huomiota epäolennaisiin identiteettikysymyksiin, eivätkä oikeasti tärkeisiin asioihin. Toinen yleisluontoisempi kritiikki suuntautuu mielipiteiden klusteroitumista kohtaan.

Esimerkiksi Yhdysvaltain kontekstissa ei tarvitsisi olla niin, että kuultuasi henkilön mielipiteen aselainsäädännöstä, maahanmuutosta, ilmastopolitiikasta tai abortista, pystyisit suurella todennäköisyydellä arvioimaan mielipiteen myös muista listan asioista. Tietyn ryhmään kuulumisen seurauksena usein oletetaan tietynlaista mielipiteiden klusteria ja identiteettipolitiikkan nimenomaan vahvistaa tuota.

Erityisesti identiteettipolitiikasta on syytetty vasemmistoa ja liberaaleja. Ehkä yleissimmät syytökset ovat, ettei näitä kiinnosta normaalit ihmiset ja näiden oikeat ongelmat, ainostaan pienet vähemmistöt, joiden paapomisella halutaan viestittää omaa erinomaisuuuta (englanniksi virtue signaling). Vasemmistolaisille tai liberaaleille ajatuksille sympaattisemman henkilön kritiikki on usein muotoa, että sinänsä  hyvällä asialla olevat ihmiset eivät kiinnitä riittävästi huomiota kaikkein tärkeimpiin asioihin.

Olen taipuvainen allekirjoittamaan monia niistä syytöksistä, joita identiteettipolitiikka harjoittaviin liberaaleihin tai vasemmistoon kohdistetaan, mutta pidän niitä kuitenkin kokonaisuutena yksipuolisina ja epäreiluina. Tai konservatiivien poterossa tunnutaan ajattelevan että heidän identiteettipolitiikkansa nyt vaan on parempaa identiteettipolitiikkaa.

Tai mitä muutakaan esim. nationalismi olisi kuin identiteettipolitiikkaa? Varsinkin jos mennään sellaisesta rennosta isänmaallisuudesta yhtään vakavamman nationalismin suuntaan. Ehkä osaltaan kuvaavaa on, että Ranskassa radikaali nationalistipoppoo on kutsunut itseään nimellä Bloc identitarie ja Suomessakin tunnutaan käytettävän sanaa identitäärisyys. Tällaisten ihmisten kohdalla sitä miettii, miten hataralla pohjalla joidenkin nationalismia korostavien ihmisten itsetunto oikein on jos oman identiteetin ainoaksi tekijäksi halutaa nostaa oma kansallisvaltio? Mutta tämä on kai juuri sitä parempaa identiteettipolitiikkaa.

 

 

Kuvahaun tulos haulle boys knight costumes

Kuten sanoin, minusta tuntuu, ettei identiteettipolitiikalle ole mitään yhtä selkeää määritelmää, mutta on vaikea nähdä miten sen yleisillä käyttötavoilla se olisi jotenkin selkeästi juuri vasemmiston tai liberaalien juttu.

Pidän esimerkiksi hyvin ristiriitaisena monien konservatiivisesti suuntautuneiden ihmisten argumenointia siitä, kuinka seksuaalivähemmistljen oikeuksiin liittyvät asiat ovat epäolennaisia, mutta silti nämä samat ihmiset kuitenkin käyttävät huomattavan paljon aikaa ja energiaa aiheesta riitelyyn ja poliittisella tasolla pyrkivät blokkaamaan homojen oikeuksien etenemistä. Ei ole minusta loogisesti mahdollistaa valittaa, että kyse on merkityksettömästä asiasta johon tuhlataan liikaa aikaa, mutta samaan aikaan käyttää valtaisasti aikaa aiheesta väittelyyn ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien jarruttamiseen.

Esimerkiksi 2000-luvun Amerikassa monet konservatiivien ja  uskonnollisen oikeiston lempilapset ovat minusta olleet hyvin vahvasti nimenomaan identiteettipoliittisia kysymyksiä. W:n aikana vaalikamppailuissa juuri seksuaalivähemmistöihin, uskontoon ja aborttiin liittyvät asiat olivat keskiössä ja siksi pidän aika epäreiluna väittää, että nimenomaan vasemmisto tai liberaalit olisivat tehneet ensimmäiset identiteettipoliittiset liikeet ja Trumpin nousu on vain vastareaktiota vastapuoluen aloittamaan identiteettipolitiikkaan.

Olen kuitenkin monessa suhteessa hyvin kriittinen kaikenlaista identiteettipolitiikaksi kutsuttavaa  hihhulointia kohtaan ja sikäli kun identiteettipolitiikan vastakohtana on jonkinlainen rationaalisuus ja ehkä jopa teknokraattisuus, niin asetun aika tukevasti identiteettipolitiikan vastapuolelle. Vaikkapa Avishai Margalitin jaottelussa uskonnolliseen politiikkaan ja talouspolitiikkaan, identiteettipolitiikka kai sujahtaa puhtaaksi uskonnollisen politiikan maallistuneeksi ilmenemismuodoksi Mutta tässäkin suhteessa minun on vain vaikea nähdä, kuinka osaltaan esimerkiksi romantiikasta ammentava nationalistinen taantumuksellisto olisi vastapuoltansa rationaalisempi tai vähemmän identiteettipoliitinen toimija.

Summasummarum, minäkin olen sitä mieltä identiteettipolitiikaksi kuvailtu toiminta on suurelta osin hölmöä töhöilyä, mutta näyttää vain siltä, että monet identiteettipolitiikasta valittavat ovat itse ihan samalla tavalla syyllisiä identiteettipolitiikan ongelmiin.

 

Raqqa vallattu, kalifaatti tuhottu: Miksei tästä puhuta?

Alkuviikosta käytiin viimeiset taistelut ISIS:n kalifaatin pääkaupungin Raqqan hallinnasta kun nelisen kuukautta sitten alkanut offeensiivi saatiin lopultakin maaliinsa. Irakin puolella sijaitseva ja kolmisen kuukautta sitten lopulta kokonaan takaisin vallattu Mosul oli suurin ISIS:n hallinnassa ollut kaupunki, mutta Raqqa oli organisaation de facto-pääkaupunki.

Viime päivinä on kuitenkin nähty kuvia ja videoita, joissa esimerkiksi YPJ:n jäsenet poseeraavat Raqqan keskeisimmillä paikoilla, jotka tulivat tunnetuiksi ISIS:n mestaus- ja muista propagandavideoista. Osittain YPJ on nostettu varmaankin esiin “propagandamielessä”, jotta kurdit saisivat tukea ja sympatiaa länsimailta, mutta kyllä tuokin ja naisprikaattien panos kertoo jotain jostakin.

Kuvahaun tulos haulle ypj raqqa

ISIS:llä on vielä hallussaan joitain aavikkoalueita ja siellä sijaitsevia pikkukaukaupunkeja, mutta Raqqan menetyksen jälkeen sen on vaikea enää  vakavalla naamalla puhua kalifaatista maantieteellisenä alueena. Se miten vakaaseen tilanteeseen tulevaisuudessa Syyriassa ja sitä ympäröivillä alueilla päästään, minkälaista tuhoa ISIS:n jämät pystyvät siellä vielä tekemään ja vaikuttaako tämä millään tavalla Euroopassa tapahtuviin terrori-iskuihin, jää vielä nähtäväksi.

Toivottavasti kalifaatin tuhoutuminen Syyriassa heikentää jossain määrin pidemmällä aikavälilä islamistisen propagandan houkuttelevuutta sekä ISIS:iin kytköksissä olevien ryhmien kykyä toteuttaa laajamittaisia terrori-iskuja. Vaikea kuitenkaan nähdä, etteikö aikalailla jokaisen tulisi pitää Raqqan valtaamista ja kalifaatin kuolonkorinaa äärimmäisen positiivisena uutisena.

Muistan kuinka mediassa puhuttiin ihmisten hieman turtuneen Syyrian sotaan jo syksyllä 2013, mutta pian tuon jälkeen Syyria tuli taas näkyvämmin otsikoihin ISIS:n brutaalin nousun myötä. Ainakin itselle ja varmaan monille muillekin ISIS on onnistunut luomaan itsestään symbolin aikalailla absoluuttiselle pahuudelle.

Ja juuri suhteessa tähän olen aidosti yllättynyt, miksi Raqqan valtaamisesta on kirjoitettu niin vähän. Itse olen kesäkuusta lähtien jotakuinkin viikottain googlannut, miten Raqqan taistelut etenevät, mutta minulta meni alkuviikosta kokonaan ohi, että kaupunki on nyt vallattu kokonaan ja luin tästä vasta toissapäivänä.

Monilla on tapana kitistä tai öyhöttää siitä, miten media on paskaa kun se ei kirjoita tästä tai tuosta riittävän näkyvästi. Enkä halua olla osa tuota joukkoa, mutta olen aidosti vähän kiinnostunut miksi viime vuosien absoluuttisen pahuuden pääkaupungin valtaaminen on kerännyt näin vähän mediahuomiota. Mutta kai tässä on vain kyse siitä, että synkät ja pelottavat tapahtumat keräävät enemmän mediahuomiota.



Making the world a better a place

Yritän vältellä äärimmäistä kyynisyyttää. Joihinkin Piilaksosta tuleviin juttuihin on kuitenkin vaikea olla suhtautumatta muuten kuin kyynisesti. Kuullessani uudesta tbh-sovelluksesta ja siitä, kuinka sitä markkinoidaan nuorten mielenterveyttä parantavana sovelluksena, tuli vähän oksennusta suuhun.

Thb julkaistiin vasta elokuussa ja on saatavilla ainostaan Yhdysvalloissa (eikä kai edes jokaisessa osavaltiossa), mutta sillä on silti jo 2,5 miljoona päivittäistä käyttäjää ja Facebook päättikin ostaa thb:n 100 miljoonalla dollarilla.

Facebook kai alkaa ainakin jossain nykyteinien piireissä olla areena, joka assosioituu vanhempien sukupolveen ja sen suosio on hieman laskenut teinin ja nuorten aikuisten keskuudessa. Facebook on ottanut tämän uhan vakavasti ja esimerkiksi mobiilisosovellusten rintamalla se on noussut aika kovaksi tekijäksi ja tbh-ostos vahvistaa osaltaan tätä asemaa entisestään.

Sovelluksessa teinit siis kirjautuvat sisään laittamalla koulunsa sekä luokkansa ja tuon jälkeen vastaavat porukassaan kysymyksiin kuten “Who is most likely to be president?” ja “Best person to go on a roadtrip with?”. Voittaja saa sitten palkinnoksi virtuaalisen helmen. Ajatuksena että kukaan teineistä ei saa sovelluksessa negatiivista palautta ja sovelluksen positiiviset viestit parantavat teinien  itsetuntoa ja tätä kautta mielenterveyttä.

Sovelluksen tekijät tietysti haluavat markkinoida tällaisilla positiivisilla mielikuvilla, mutta uskovatko jotkut oikeasti ajatukseen, että joidenkin sovelluksesta saamat helmet parantavat kokonaisuutena epävarmojen teinien minäkuvaa. Siis sillä että jotkut äänestetään kollektiivisesti ryhmän parhaiksi ja keitään ei ryhmän huonoimmaksi, olisi muka vain positiivisia vaikutuksia kaikkien teinien minäkuvaan?

Kieltämättä tutustuin tähän tbh-caseen nopeasti ja hyvin pintapuolisesti, mutta kyllä tässä tunnutaan taas lähestyvän parodiahorisonttia ja kuvittelisi, että tällaisten sovellusten tällaisia markkinointikommentteja nähtäisiin lähinnä HBO:n Silicon Valleyssa ja Yevgeni Morozovin ironisissa twiiteissä.

Kaikki valehtelevat ja Google tietää sen

Stephens-Davidowitz has used data from the internet — particularly Google searches — to get new insights into the human psyche

En ole viime aikoina jaksanut kauheasti lukea, mutta nyt päätin ottaa äänikirjana kuuneltavaksi Seth Stephens-Davidowitzin tuoreen bestsellerin Everyboy lies. Kirjan loppupuolella Davidowitz mainitsee esikuvakseen Steve Levittin sekä Freakonomicsin ja vähän samanlaisesta menosta tässäkin kirjassa on kyse. Osoitetaan suurelle yleisölle viihteellisellä tavalla, kuinka data ja kvantitatiiviset menetelmät voivat tuoda yllättävillä tavoilla uutta ja mielenkiintoista tietoa moniin asioihin.

Mutta nyt reilu 10 vuotta Freakonomicsin jälkeen tutkimusaineistot on kerätty netistä ja ne ovat vähän eri kokoluokkaa kuin vielä 2000-luvun alussa. Buzzword Big dataa on käytetty viime vuodet tarpeettomankin paljon, mutta kuten monissa trendisanoissa, tässäkin on taustalla ihan oikeasti merkittävä ilmiö. Se että virtuaalimaailmassa monia asioita on helppo mitata täsmällisesti ja kehittynyt teknologia mahdollistaa muuallakin uudenlaisen asioiden kvantifioimisen, on  iso juttu.

Kuvahaun tulos haulle everybody lies davidowitz

Davidowitz tajusi useimpia muita aiemmin jo lähes vuosikymmen sitten, että Googlen valtaisat datamassat ihmisten rehellisistä ja suodattamattomista nettihauista tuottavat uudella tavalla mieleniintoisen ikkunan maailman, johon perinteisillä kyselytutkimuksilla ei olla päästy. Kirjoittajamme menee jopa niin pitkälle, että pitää Google-hakuja kaikkien aikojen parhaana tutkimusmaterialina, eikä tuo välttämättä edes ole kauhean suurta liioittelua.

Ihmisillä on usein jopa nimettömissä kyseilyissä taipumuksena vältetellä ikävien totuuksien kertomista itsestään ja liioitella positiivisia juttuja. Toki Google-hakujen yhteydessä mahdollisesti painottuvat asiat, joista ei kehdata keskustella muiden ihmisten kanssa ja tämä on kirjoittajankin myöntämällä tavalla syytä ottaa huomioon.

Kirjan työnimenä oli How big is my penis ja kirjassa on aika paljon seksuaalisuuteen ja pornoon liittyviä juttuja. Se että miehet tekevät ihan helvetisti penikseen kokoon liittyviä hakuja ja naiset googlailevat järjettömästi alapäähänsä, perseeseen ja tisseihin liittyviä asioita, ei ole kauhean yllättävää, mutta onpahan tuokin nyt todistettu. Davidowitz pääsi kuitenkin käsiksi myös PornHubin dataan. Erilaisten fetissien yleisyys ja esimerkiksi se, että yllättävän monet naiset katselevat väkivaltaista tai rajusti naisia alistavaa pornoa, on ihan mielenkiintoista, mutta tuo data toi valoa myös muihin keskusteluihin.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa konservatiivisten ja liberaalien osavaltioiden välillä on monia tutkimuksia katsottaessa aika isoja eroja siinä, kuinka paljon näissä on homoja. Mutta jos katsotaan tilastoja homopornon katsomissta netissä, katoavat konservatiivisten ja liberaalien osavaltioiden erot lähes kokonaan. Molemmissa tapauksissa homoseksuaaleja näyttäisi olevan noin 5% väestöstä.

Pornoon liittyvät haut näyttävät myös korreloivan hyvin vahvasti työttömäksi päätymisen kanssa, oletettavasti sen seurauksena pornon katselu on niitä asioita, johon työttämäksi jäänet alkavat kasvanutta vapaa-aikaansa käyttää. Jos siis yrittää ennakoida työttömyyslukuja ennen kuin ne on virallisesti raportoitu, kannattaa ilmeisesti yhtenä mallin muuttujana käyttää pornoon liittyvien hakujen määrässä tapahtuneita muutoksia.

Kirjan alkupuolella esitellään myös kuinka huolestuttavan yleisiä erilaiset negatiivisia stereorypioita vilisevät nigger-haut olivat “rasismin-jälkeisellä” Obaman aikakaudella ja kuinka vahvasti Trumpin esivaalimenestys korreloi rasististen hakujen alueellisen jakauman kanssa. Nimenomaan esimerkiksi erilaisia rasistisia ennakkoluuloja ei helposti tuoda esiin edes anonyymeissä kyselyissä, mutta Google-hakuja tehtäessä tätä ei mitenkään piilotella. Hieman häiritsevää oli myös sinänsä ei niin yllättvä tieto, että osavaltioissa ja alueilla, joissa abortin hankkiminen on erityisen vaikeaa, googletaan selvästi enemmän tietoa henkarilla tehtävästä oman käden abortista.



Välillä tuntui, että tässä kirjassa yritettiin vähän itsetarkoituksellisesti käyttää rajuja esimerkkejä aihepiireistä, jotka herättävät paljon tunteita. Tuo oli kuitenkin napakka ja viihdyttävä kokonaisuus, jota voi suositella jos etsii vähän kevyempaa luettavaa big datan liittyen.

Big datan pimeä puoli – Weapons of math Destruction, Cathy O’Neil

Pillbillies – Heroiini toimii kaikkialla

Viimeisen parin vuoden ajan uutisissa on pyörinyt äärimmäisen synkkä, mutta perverssillä tavalla mielenkiintoinen tarina heroiini- ja opiaattipohjaisten kuolemien räjähdysmäisestä kasvusta Yhdysvalloissa. Trendi on jatkunut pitkään ja sen syntyä on pedattu jo 80-luvun lopulta lähtien kun lääkäripiireissä valtasi alaa ajatus, ettei kivunlievitykseen määrätyillä opiaattipohjaisilla lääkkeillä ole kauhean merkittäviä haittavaikutuksia. Homma lähti kuitenkin isosti liikkelle ysärin loppupuolella mm. notoriöösin Oxycontinin vallattua markkinoita.  Olen kirjoitellut vähän tästä aiemminkin ja aihepiiristä kiinnostuneille  suosittelen totisesti Sam Quinonesin kirjaa Dreamland.

 

Kuvahaun tulos haulle opioid deaths

Trump: ”They said the biggest single problem they have up here is heroin,” “And I said, ‘How does heroin work with these beautiful lakes and trees?’ … It doesn’t.

John Oliver: “Yeah, it does, though,”  “It does. Heroin works basically everywhere because it’s heroin, not a cell phone. Heroin has full coverage.”

Jos tämänkin aiheen haluaa sitoa Trumpiin, niin tietyllä tavalla se, että monien Amerikan pikkupaikkakuntien pääraitit ovat tällä vuosikymmenellä täyttyneet heroinistizombeista, on varmasti ollut monille myös symbolisesti merkittävä kuvaus Amerikan rappiosta. Esimerkiksi Bill Maher hassutteli tammikuussa Trumpin virkaanastujaisten aikoihin punaniskapilleripäistä ja siitä, kuinka Trumpin kannatuksessa oli aika vahvoja maantieteellisiä korrelaatioita kasvaneiden heroiinikuolemien kanssa.

Vuosituhannen vaihteesta lähtien aiemmasta poikkeavat ihmisryhmät alkoivat koukuttua aivan uudessa mittakaavassa opiaattipohjaisiin lääkkeisiin ja näistä monet siirtyivät myöhemmin heroiinin käyttäjiksi. Kun lääkekoukussa olleiden ihmisten määrä kasvoi, näkivät huumediilerit tässä uuden markkinaron heroiinille. Ja kun kevyesti opiaattipohjaisia lääkkeitä määränneitä lääkäreitä alettiin pistää (syystäkin) telkien taakse ja heppoisin perustein pillereitä määränneet vastaanotot suljetiin, päätyivät vielä useammat jo koukussa olleet ihmiset heroiinin käyttäjiksi.



Esimerkiksi Voxin Weeds podcastin viimeisimmässä jaksossa kuitenkin spekuloitiin, että nyt aletaan valitettavasti olla ehkä pisteessä, jossa kasvaneen heroiinin tarjonnan seurauksena aiempaa useampi ihminen päätyy suoraan heroiinin käyttäjäksi ilman, että he olisivat aiemmin käyttäneet opiaattipohjaisia lääkkeitä. Tätä kuitenkin ujostellaan sanoa.

Opiaattikriisin pieni positiivinen seuraus on ollut, että kun ihmiset ovat koukuttuneet laillisten pillereiden kautta, on addioktiota katsottu ymmärtäväisemmin ja tämän seurauksena on ylipäätään aiempaa enemmän yritetty ratkaista huumeongelmaa eikä vain moralistisesti rangaista käyttäjiä. Osittain tämä on johtunut siitä, että republikaanit ja punaniskajuntit eivät ole enää kyenneet samalla tavalla näkemään huumeriippuvuutta vain kaupunkien likaisten vähemmistöjen moraalisen rappion merkkinä.

Kuvahaun tulos haulle opioids maps

Toisin kuin aiemmat huume-epidemiat, on 2000-luvun heroiiniepidemia iskenyt erityisesti Amerikan valkoiseen väestönosaan. On liioiteltua sanoa, että kyse olisi syrjäseutujen ongelmasta, sillä se näkyy ympäri Yhdysvaltoja, mutta toisin kuin aiemmin, nyt heroiiniin kuolee ihmisiä myös syrjäseutujen pikkukaupungeissa ja monet rankimmin kärsineet alueet ovat syrjästeutujen pikkukaupunkeja kuten opiaattiepidemian epicenter West Virginian, Etelä-Ohion ja Länsi-Kentuckyn alueella.

Se mitä olen itse ymmärtänyt, on Amerikan opiaatti- ja heroiiniepidemia jossain määrin uniikin tapaus, joka selittyy sillä, että voimakkaita kipulääkkeitä sekä markkinoitiin että määrättiin pitkään ilman riittävää valvontaa. Olen kuitenkin miettinyt, että voisiko muuallakin länsimaissa ja myös Suomessa tapahtua tulevaisuudessa jotain vastaavaa. Kovat huumeet leviäsivät uudessa mittakaavassa maan syrjäisempien osien pikkupaikkakunnille. Samalla kun suuremmat kaupungit nousevat entistä selvemmin taloudellisesti elivoimaisimmiksi alueiksi, siiryvätkö  aiemmin tyypillisesti suurkaupunkeihin liitetyt ongelmat, kuten huumeongelmat entistä enemmän syrjäseuduille?

Vaalit 2018: Ruotsi, Venäjä, Unkari ja Italia

Suomen vaalien lisäksi, vuoden 2018 mielenkiintoisimmat vaalit ovat ehkä Venäjän presidentinvaalit ja Ruotsin parlamenttivaalit, mutta myös Italian ja Unkarin parlamenttivaalit voivat olla eurooppalaisesta näkökulmasta tärkeitä tapahtumia.

Vuoden 2016 kahden katastrofaalisen vaalituloksen jälkeen tuli seurattua vähän tarkemmin vuoden 2017 vaaleja Euroopassa. Tänään toki pidetään vielä Itävällan parlamentivaalit, mutta tämän vuoden vaaleista voi vetää jo hieman lankoja yhteen ja kääntää katseen vaalivuoteen 2018. Tänä vuonna  pidettiin vaalit Länsi-Euroopan suurimmissa maissa Ranskassa, Britanniassa ja Saksassa ja lisäksi parlamenttivaalit Hollannissa, Norjassa ja Itävällassa sekä tietysti kuntavaalit Suomessa.

Tiivistetysti voisi sanoa, että nationalistinen taantumuksellisto menestyi kohtuullisesti, mutta vuoden 2016 kohonneiden odotuksien jälkeen 2017 vaalien tulos oli tälle porukalle kokonaisuudessaan pieni pettymys. Sosiaalidemokraateille tai vasemmiston valtapuolueille vaalivuosi oli katastrofaalinen. Ainoa poikkeus oli Jeremy Corbynin luotsaama Labour, joka otti aidosti kunnon torjuntavoiton Britannian parlamenttivaaleissa. Jonkinlaiset keskustaliberaalit voimat, erityisesti Macron ja tämän En Marche!-liike Ranskassa sekä vihreät Suomessa menestyivät kohtuullisen hyvin, osittain sosiaalidemokraattien kustannuksella. Oikeistolaisten valtapuoluen vaalitulokset eivät olleet loistavia, mutta nationalistisen taantumukselliston nousu ja puolukentän fragmentoituminen sosiaalidemokraattien kustannuksella on johtanut oikeistolaisiin hallituskoalitioihin ympäri Eurooppaa.

 

Suomen vaalit

Suomalaisesta näkökulmasta vuoden suurin tapahtuma on tietysti alkuvuodessa pidettävät presidentinvaalit joiden enimmäisen kierroksen päivämäärä on 28.1. Voittajasta ei taida olla epäselvyyttä, mutta katse keskittyy siihen kuka (jos kukaan) selviää toiselle kierrokselle Niinistön vastustajaksi ja minkälaisia asiat nousevat vaalikeskusteluissa esiin. Presidentinvaalien yhteydessä piti pitää myös maakuntavaalit, mutta nuo on nyt siirretty lokakuulle ja saa nähdä, mitä maakuntavaalien suhteen lopulta tapahtuu.

 

Venäjän Preisdentinvaalit

Suomalaisesta mutta myös laajemmasta näkökulmasta hyvin merkittävät vaalit käydään Venäjällä 18 maaliskuuta. Voittajasta on varmaan vielä vähemmän epäselvyyttä kuin Suomessa ja ei kai ole huolta siitä, huhtikuun 8:lle päivälle kaavailtua toista kierrosta oikeasti tarvittaisiin. Näissäkin vaaleissa  mielenkiintoisinta on se, millaisksi vaalikamppailu- ja keskustelu muodostuu, minälaisia Putinin vastaehdokkaita kisassa on mukana, miten selkeä Putinin voitto on ja kuinka härskejä keinoja selkeän voiton varmistamiseksi käytetään.

 

Unkarin Parlamenttivaalit

Keväällä pitäisi järjestä myös Unkarin parlamenttivaalit, mutta tarkasta päivämäärästä ei ole vielä selvyyttä. Keskisen Itä-Euroopan vaalit eivät muuten kiinnostaisi niin suuresti, mutta Orban on jossain määrin rakennellut itselleen asemaa Visegrad-ryhmän johtajana sekä ollut erityisen ansiokkaasti tuhomassa liberaalia demokratiaa omassa maassaan ja innoittanut muita Euroopan pikkufasisteja.

Orbanin hallitsema Fidesz on myös pyrkinyt ottamaan haltuunsa median ja muuttamaan vaalijärjestelmää omaksi edukseen. Orbanilla on myös vahvaa aitoa kannatusta, mutta saa nähdä minkälaisen vaalivoiton se onnistuu tällä kertaa ottamaan. Absoluuttinen enemmistö parlamenttissa on kuitenkin mahdollista menettää.

 

Italian parlamenttivaalit

Keväällä, viimeistään 20 toukokuutta pidetään myös Italian parlamenttivaalit. Italia monella tapaa Länsi-Euroopan sairas mies, jolla on isoja talousongelmia ja Katalonian tapahtumien myötä katseet kiinnittyvät myös maan sisäisiin alueellisiin jännitteitteisiin. Myös puolukenttä näyttää hyvin hajanaiselta. En juurikaan tunne Italian politiikka, mutta vähän sellainen tunne, ettei vaalien seurauksena maan tilanne välttämättä juurikaan vakaudu, mutta pahemman sekasorron suuntaan voidaan mennä. Ja noin 60 miljoonan asukkaan EU-maan tapauksessa tuolla voisi olla monenlaisia seurauksia.



 

Ruotsin valtiopäivävaalit

Ruotsien seuraavien parlamenttivaalien päivämääräksi on asetettu 9. syyskuuta. Kaikki mediahuomio tuntuu tietysti keskittyvän ruotsidemokraatteihin ja tämä satanee näiden laariin. Puolueen kannatus on viimeiset pari vuotta pysynyt suht vakaasti noin 20 prosentin tuntumassa, mutta kun paikallinen kokoomus on menettänyt oppositioasemassa(!) suosiotaan, on ruotsidemokraateista tullut maan toiseksi suostuin puolue.

10 poll average trendline of poll results from September 2014 to the present day, with each line corresponding to a political party.

Ruotsin tapauksessa mielenkiintoista on kuitenkin myös sosiaalidemokraattien hyvä tilanne. Puolue johtaa maata yhdessä vihreiden kanssa, mutta se on toistaiseksi onnistunut säilyttämään kannatuksena noin 30:sää prosentissa. Ruotsi taitaa olla tällä hetkellä ainoa Länsi-Euroopan maa, jossa vasemmistolainen valtapuolue on maan suosituin ja mielenkiintoista nähdä onnistuvatko demarit säilyttämään tämän aseman ensi vuoden vaaleissakin.

Wildersin varjo ja ennätyspitkät hallitusneuvottelut

Maaliskuussa liberaalissa Euroopassa kuului kollektiivinen helpotuksen huokaus kun Gert Wildersin PVV sai Hollannin parlamenttivaaleissa odotettua heikomman tuloksen ja jäi varsin kauas suurimman puolueen asemasta ja jätti kolmannelle ja neljännelle sijalle jääneet CDA:n ja D66:n vain niukasti taakseen. PVV keräsi kuitenkin ihan kohtuullisen määrän paikkoja ja kun tämä yhdistetään  vaaleissa entisestään sirpaloituneseen Hollannin puoluekenttään, oli selvää että hallitusneuvotteluista ei tule helppoa.

Image result for dutch election 2017

Oli  selvää ettei Wilders lähde pienehköksi vähemmistöosakkaaksi hallitukseen ja samaa saattoi arvioida vaaleissa suurimman osan kannatuksestaan menettäneestä työväenpuolueesta. Rajusti kannatustaan kasvattanut GroenLinks(suom. vihervasemmisto) marssi kesällä ulos hallitusneuvotteluista ja tuon jälkeen Mark Ruttella ei ollut enää kovin montaa mahdollista hallituskoalitiota.

Nyt lopulta Hollantiin on saatu kuitenkin uusi hallitus.  Ennätyspitkät 208 päivää kestäneet hallitusneuvottelut on lopulta kuitenkin saatettu loppuun ja Hollannilla on lopulta aika oikeistolainen hallitus, joka myös pelkää Wildersin kykenevän nostavan kannatustaan oppositiossa ja antanee tuon takia vielä pieniä myönnytyksiä PVV:n suuntaan.

Ehkä tulevaisuudessa Suomessa ja muuallakin Eurooppassa nationalistisen taantumukselliston strategiaksi muodostuu tällainen oppostioasemaan linnoittautuminen, jolloin ei tarvitse ottaa vastuuta ikävistä asioista, mutta populistien lihoamista pelkäävät valtapuolueet tekevät kuitenkin myönnytyksiä näiden suuntaan.

Toinen Hollannissa näkyvä ja ehkä koko Euroopan laajuinen trendi näyttää olevan siirtymä oikealle. Kun työväenpuolueen kannatus romahti ja suuresti kannatustaan kasvattanut vihrevasemmisto ei mahtunut hallitukseen, on lopputuloksena oikeistolaisen Rutten johtama hallitus, jossa on vähemmistöosakkaina ovat oikeistoliberaali D66, keskustaoikeistolaiset kristillisdemokraatit ja hyvin konservatiivinen ja uskonnollinen Kristillinen Unioni.

Enemmistö on lievästi sanottuna hutera. Hallituskoalitiolla on 150-paikkaisessa parlamenttissa 76 paikkaa. Nationalistisen taantumukselliston nousu ja puoluekentän sirpaloituminen tuntuvat vähän väistämättä johtavan pidempiin hallitusneuvotteluihin ja hauraampiin koalitioihin.