Vaihtoehto Saksalle, Alt Right auf Deutsch

Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland eli AfD) näyttäisi varmuudella nousevan syyskuun vaaleissa ensimmäistä kertaa Saksan liittopäiville. Tulos näyttäisi kuitenkin jäävän vajaan vuoden takaisiin odotuksiin nähden pettymykseksi. Trumpin vaalikampanjan aikana ja voiton jälkeen AfD:n kannatus kävi parhaimmillaan noin 15:ssa prosentissa, mutta on nyt laskenut  kymmenen prosentin tuntumaan.

AfD:n kannatus on myös matalampi kuin lähes kaikkilla Euroopan samanhenkisillä veljespuolueilla ja tähän mennessä Saksan liittopäivillä ei ole ollut ollenkaan nationalistista taantumuksellistoa edustavaa puoluetta. Saksa on ollut monella tapaa 2010-luvun kriisien keskellä Euroopan terve mies. Taloudellisestikin on mennyt hyvin eikä maan valtavirtakeskusteluissa pitkään nähty rajun EU-vastaisia puheenvuoroja.

Vaihtoehto Saksalle lähti vuonna 2012 liikkeelle ennen kaikkea EU-kriittisenä ns professoripuolueena. Sisäisten valtataistelujen seurauksena ja Frauke Petryn noustua puolueen johtoon 2015 ja ekonomisti Bernd Lucken astuttua sivuun, on AfD viime vuosina keskittynyt selvemmin islamiin, maahanmuuttoon ja monikultuurisuuteen liittyviin kysymyksiin. Puolue on myös suhtautunut pelottavan positiivisesti Putiniin ja Venäjän politiikkaan.

Toki on ehkä perusteltua myös muistaa, että Saksan liittotasavalta on Euroopan asukasluvultaan suurin maa (en laske Venäjää tai Turkkia Eurooppaan) ja asukkaita on enemmän kuin 17:ssä EU:n pienimmässä jäsenmaassa yhteensä. Saksan 16:sta osavaltiosta 4:ssä on asukkaita enemmän kuin Suomessa ja joissain osavaltioissa AfD on kerännyt osavaltiovaaleissa jopa yli 20 prosenttia äänistä.

25 vuotta Saksan yhdistymisen jälkeen ehkä keskeisin maantieteellinen jako  menee edelleen idän ja lännen välillä. Tämä näkyy hyvin selkeästi juuri AfD:n kannatuksessa. Puolue on pärjännyt viime vuosina suht hyvin myös Hessenissä, mutta muuten sen vahvimmat kannatusalueet ova selkeästi entisen Itä-Saksan alueella.

Tämä ei tietysti ole yllättävää. Useimmisa entisissä itäblokin maissa avoimen fasistisetkin voimat ovat pärjänneet viime aikoina hyvin ja Länsi-Euroopassa nationalistinen taantumuksellisto pärjää usein parhaiten juuri Itä-Saksan ruostevyöhykkeen tyyppisillä alueilla, vaikka nimenomaan entisen DDR:n alueille nimenomaan islamilaisia maahanmuttajia on  tietysti erityisen vähän. Viimeistään Petryn noustua AfD:n johtoon on Dresdenistä liikkeelle lähtenyt hieman radikaalimpi PEGIDA assosioitunut yhä selvemmin AfD:hen, vaikka puolue onkin halunnut pitää siihen jonkinlaista hajurakoa.

Vaikka Vaihtoehto Saksalle pärjääkin hyvin juuri entisen DDR:n alueille, ei se vertaudu kovin hyvin Itä-Euroopan ja Visegrad-maiden fasistiseen meinkinkiin ja AfD on suht siististi toimiva puolue jopa useimpiin sen länsieuroopalaisiin veljespuolueisiin verrattuna. Tälle on tietysti tavallaan aika ilmeiset historialliset syyt. Erilaista alt right-hörhöilyyn liittyvää materiaalia lueskellessani tuli myös mieleen, että saksaksi alt tarkoittaa vanhaa. Tämä itse asiassa symboloi aika hyvin, miksi nationalistisella taantumuksellistolla on vaikeuksia toimia Saksassa. AfD on kiemmurrellut vähän jo pelkästään nationalismista puhuttaessa ja Saksassa nationalismilla on oikeastaan jopa hyvällä tavalla likaisia konnotaatioita.

Suorat natsivertakset ovat helposti kohtuuttomia tai jotenkin banaaleja, mutta Saksassa mitään nationalismiin ja kansalliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä on luonnostaan ollut vaikea miettiä ilman assosiaatiota natseihin ja tämä on antanut maalle aika tehokkaan rokotuksen nationalistista taantumuksellistoa vastaan.

Economist pisti viime viikonloppuna Chartollesvillessä nähdyn natseilun saksalaiseen kontekstiin, ja totesti ettei vastaava olisi Saksassa yksinkertaisesti mitenkään mahdollista. Trumpin töhöilyt ja Amerikassa tapahtuvat Alt right/KKK/natsihommat satavat myös AfD:n laarista sivuun. Saksassa asiat assosioituvat erityisen nopeasti nimenomaan sen vanhaan oikeistoon ja ehkä ihan hyvä niin. Tuo on johtanut satunnaisiin ylireagointeihin, mutta samaistun kyllä saksalaisiin, joilla on kokonaisuutena mukavan nöyrä ja aika terve suhde nationalismiin ja omaan kansallisvaltioonsa.



 

 

Väistämätön vihreä tulevaisuus – Pikakommentti gallupista

Kirjoittelin ennen vihreiden puoluekokousta, että puolueella saattaisi olla kahden vuoden päästä pienet saumat jopa pääministeripuolueeksi asti ja nyt pari kuukautta myöhemmin tuo ei näytä enää edes niin pieneltä saumalta. Tänään julkaistussa gallupissa vihreät on noussut jo Suomen toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja kannatus on 17,6%. Olen ajatellut, että vihreillä on realistiset mahdollisuudet nousta suurten puolueiden joukkoon, mutten ajatellut, että se tapahtuisi näin nopeasti. Ihan muutama juttu, jotka mielestäni selittävät parhaiten vihreiden nousua.

Pidän SDP:n ja  Euroopan vasemmistolaisten valtapuolueiden yleistä kriisiä tärkeimpänä yksittäisenä selityksenä vihreiden nousulle. SDP:n kannatus on nuorempien ja jo varhaiskeski-ikäistenkin keskuudessa valtavasti eläkeikäisiä matalampaa. Monet syyttivät kohtuuttomasti Jutta Urpilaista SDP:n epäonnistumisista, mutta nyt on nähty Äijä-Rinteen myötä, että ongelmat ovat paljon syvemmällä.

SDP ei yksinkertaisesti puhuttele lähellekkään samalla tavalla minun ikäluokkaani. Monet kuitenkin tuntevat sympatiaa jonkinlaiseen sosiaalidemokraattiseen arvomaailmaan, mutta näkevät perinteisestä demarimenosta eroavat keinot paremmiksi. Jollain lailla keskusta/keskustalvasemmistolaisilla puolueilla on myös muualla  nyt mahdollisuudet ryövätä itselleen paljon demarien kannatusta vihreiden ja Macronin liikkeen tapaan.

Vihreät on onnistunut melko menestyksekkäästi brändäämään itsensä kaupunkilaisten puolueeksi. Sen edustajat ovat usein muiden puolueiden edustajia paremmin kartalla kaupunkisuunnitteluun liittyvistä kysymyksistä. Kyse on kuitenkin myös identiteettipolitiikasta ja 2000-luvun uusi uljas urbanismi on elämäntapa, jota vihreät edustavat ja saavat tällä mukavasti ääniä sekä oikealta että vasemmalta. Vihreät on onnistunut yllättävänkin tehokkaasti monipolisoimaan tämän lohkon itselleen ja menee vielä vuosia ennen kuin muut puolueet pystyvät haastamaan vihreitä tässä, vaikka ne nyt välittömästi pistäisivät paukkujaan tähän asiaan.

Luulen että Suomessa persujen nousu tämän vuosikymmenen alussa ja viime vuosina nähty nationalistisen taantumukselliston nousu ympäri maailmaa herättävät vastareaktioita ja vihreät ovat puhuneet kiistattoman selkeästi liberaalin demokratian ja euroopplaisten arvojen puolesta. Nationalistisen taantumukselliston nousu aiheuttaa väkisinkin jonkinlaisia vastareaktioita ja vihreät on tainnut onnistua ottamaan tuosta hyvän siivun itselleen.

Voi hyvin olla, että vihreiden kannatus lähtee jossain vaiheessa taas hieman laskuun, mutta puolueella on tällä hetkellä päällä momentum ja useat kehityskulut satavat laariin. Näiden ansiosta vihreät näyttää väistämättä  olevan tulevaisuudessa puolue, jonka kannatus vakiintunee reilusti päälle kymmeneen prosentiin.

Vastakkainasettelun aika on nyt? – Huhtasaari ja Maarit Feldt-Ranta

Vuoden alussa ajattelin, että 2018 presidentinvaalit tulevat olemaan hieman harmaa ja tylsä tapahtuma. Sauli Niinistö ei voittaisi vielä ensimmäisellä kierroksella mutta marssisi kuitenkin helposti toiselle kaudelle. Ennen kaikkea ajattelin, että presidentinvaaleihin liittyvät vaaliväittelyt tulevat olemaan luultavasti hieman tylsää katsottavaa. Enkä pitänyt tätä välttämättä edes valtaisan huonona asiana. Perussuomalaisissa tapahtunut vallankaappaus on muutenkin muuttanut Suomen politiista tilanneta ja nyt se on muuttanut myös presidentinvaalien asetelmia. Tynkäperussuomalaisten ehdokkaaksi valittu Laura Huhtasaari lähtee oletettavasti erottumaan (mahdollisesti Väyrystä lukuunottamatta) kaikista muista ehdokkaista jopa itsetarkoituksen räväköillä, törkeillä ja typerillä avauksilla. Huhtasaarella ja perussuomalaisilla ei näissä vaaleissa oletettavasti ole paljon hävittävää ja se tulee varmaan näkymään hävyttömänä käytöksenä. En pidä tätä hyvänä asiana, mutta näyttää että nyt vaalikamppailun dynamiikka määrittyy valitettavan suurelta osin Laura Huhtasaaren mukaantulon kautta.

Huhtasaari ja evoluutio

Huhtasaari on muutamastakin näkökulmasta ihan mielenkiintoinen ehdokas. Ensinnäkin hän on tavallaan aika tyylipuhdas nationalistisen taantumukselliston edustaja, muta ajattelussa on myös ripaus evankelistista republikaania, mikä on tullut esiin erityisesti evoluution epäilynä. Liittyy kyllä useisiin muihinkin keskusteluihin, mutta evoluutiokeskustelu nyt erityisesti on sellainen, että jo ryhtymällä keskusteluun annetaan pieni voitto evoluution epäilijöille.

Lyhyenä evoluutiokeskusteluun liittyvänä metakommenttina kuitenkin sanoisin, että joidenkin Huhtasaaren kannattajien kommentit siitä, kuinka Huhtasaarta näistä kommenteista kurmottavat henkilöt ovat väärässä, koska sananvapaus, on minusta hämmentävää. En ole ihan varma ymmärtävätkö argumenttia käyttävät tämän oikeasti itsekin, mutta se että sananvapauden puitteissa saa sanoa jotain, on vielä aika heikko puolustus omille sanomisille. Monissa keskusteluissa minua hämmentää tämä argumentaatio, jossa omien töräytyksien jälkeen sanoataan, että sananvapaus ja katsotaan sanavapauttaan harjoittavien kommentoijien rajoittavan alkuperäisen sanojen sananvapautta, kun kehtaavat kritisoida tätä.

Toiseksi Suomen presidentiksi pyrkivät ihmiset ovat niitä harvoja hahmoja, joita voi  ihan perustellusti grillata kovaa ihan kaikista näiden tekemisistä ja sanomisista. Suomen presidentiksi pyrkivän pitää pystyä täsmällisesti erittelemään myös omat uskonnolliset käsityksenä ja se miten ne mahdollisesti vaikuttaisivat hänen toimintaansa presidenttinä. Tässä mielessä en pidä mitenkään kohtuuttomana, vaikka Huhtasaarta kurmotettaisiin aika kovaakin tämän uskonnosta ja vaikka sitten evoluutioonkin liittyvistä ajatuksista. Mutta minäkin ajattelen, että Huhtasaaren evoluutiokommentit eivät ole se olennaisin asia.

Suomalainen yhteiskunta ja sen viholliset

Toinen erityisen mielenkiintoinen juttu Huhtasaaren kohdalla on suhtautuminen Venäjään. Ympäri Eurooppaa nationalistinen taantumuksellisto esittää ajoittain jopa hävyttömän positiivisia kommentteja Venäjästä. Huhtasaarta on välillä haluttu verrata Le Peniin, joka esitti vaalikampanjansa aikana suomalaisesta näkökulmasta katsottuna pelottavankin positiivisia kommentteja Venäjästä. Suomessa ihmisillä on historiallista syistä omat epäilyksensä Venäjästä ja vaikka viime vuosina monet asiat ovat heittäneet häränpyllyä, eivät nationalistisen taantumuksellistonkaan edustajat kehtaa esittää Suomessa hävyttömän Venäjä-myönteisiä kommentteja, vaikka Putinin autoritäärinen politiikka ja vähemmistöjen kyykyttäminen lämmittäisikin.

Huhtasaari ehti kuitenkin heti vaalikampanjansa alkuun heittää ihan mielenkiintoisen kommentin Suomen puolustamisen vaikeudesta Venäjän hyökkäyksen tapahtuessa. Varsinkin vielä viime vuosikymmennellä isänmaallisena itseään pitävät ihmiset olisivat tulkinneet tuon varmasti vähintään vaaraliseksi defaitismiksi, elleivät suorastaan suoranaiseksi maanpetturuudeksi. Vaikken pidä Huhtasaarta ihan suoranaisesti Venäjä-mielisenä pidän nykytilanteessa huolestuttavana ja “maanpetturuutena” kovin Venäjä-mielisiä lausuntoja. Mielenkiintoista nähdä kuinka paljon useimpia muita ehdokkaita positiivisemmin Huhtasaari kommentoi Venäjän tekemisiä. Ja vaikkei Huhtasaari olisikaan suoranaisesti venäjämielinen, mutta lähtee odotetulla tavalla rajusti hyökkämään Suomen nykymenoa vastaan, niin voi hyvin olla että hän saa silti virtuaalista tulitukea itärajan takaa. Yksi ensi vuoden presidentinvaalien mielenkiintoisin kysymys onkin, millaisia trollihyökkäyksiä nähdään ja missä määrin ne pyrkivät edistämään Laura Huhtasaaren (ja mahdollisesti jopa Paavo Väyrysen)  kampanjaa.

Median vastuusta

Mutta aiemmin mainitulla tavalla Huhtasaari tulee todennäköisesti heittelemään tarkoituksellisen epäkorrekteja ja jopa älyttömiäkin kommentteja, koska tuolla tavalla hän voi erota lähes kaikista muista ehdokkaista ja saada luultavasti paljon huomiota lehdistöltä. Muistaakseni Salla Vuorikoski kommentoi tästä hiljattain ihan hyvin jossain YLE:n haastattelussa, kuinka median pitäisi malttaa mielensä eikä lähteä liikaa juoksemaan Huhtasaaren töhöilyjen perässä.



Yleisen keskustelun tason ohella eniten Huhtasaaren ehdokkuudesta kärsii Sauli Niinistö. Niinistö olisi halunnut nähdä tylsän ja värittömän vaalitaistelun, jossa hän juuri mitään sanomatta olisi jatkanut toiselle kaudelle. Huhtasaari voi toki viedä suoraan ääniä Niinistöllä ja kunnon kultuurisodan lietsonalla saada taakseen myös kasan muussa tapauksessa nukkuvia äänestäjiä. Ehdokkuudellaan Huhtasaari kuitenkin levittää taistelukenttää, jolloin monille syntyy myös tarve äänestää Huhtasaarta vastaan, ja jos Niinistö ei asemoidu tässä riittävän selkeäksi vastakohdaksi Huhtasaarelle, niin muut ehdokkaat sen kyllä tekevät, jolloin Huhtasaaren ehdokkuus tavallan vie Niinistön ääniä molemmilta puolilta. Ja jos kulttuurisota dominoi vaalikeskusteluja, voi se myös tehdä Matti Vanhasesta vielä selvemmin harmaan taustatapetin.

Feldt-Ranta vs Haavisto

Tähän mennessä on näyttänyt, että Niinistön ohella Huhtasaaren selkein symmetrinen vihollinen olisi Pekka Haavisto. Erinäiset nimeltämainitsemattomat netin persuhenkiset roskamediat ovatkin jo lähteneet pienimuotoiseen lokakampanjaan Haavistoa vastaan. Kaikista ehdokkaista Pekka Haavisto olisi tällä hetkellä vahvimmin menossa toiselle kierrokselle haastamaan Niinistöä ja osittain tämä arvio pohjautuu myös koko vihreän puolueen viimeaikaiseen nousukiitoon. Vassareiden Merja Kyllönen on aidosti mainio esiintyjä ja ihan osaavanoloinen politiikko, joka varsinkin toisenlaisessa tilanteesa voisi saada kovaakin hypeä taakseen. Tällä hetkellä kuitenkin vaikea nähdä, että hänellä olisi mahdollisuuksia päästä toiselle kierrokselle.

Huhtasaaren ohella Haaviston kovin haastaja saattaakin tulla SDP:stä. Kuuntelin eilen pari suomalaiseen politiikkaan keskittyvää podcastia(Politbyroo ja Vihreä Särmiö), joissa molemmissa spekuloitiin että Marit Feldt-Ranta olisi vahvimmilla SDP:n presidenttiehdokkaaksi. Lähden nyt siitä, että Marit Feldt-Ranta tosiaan valitan SDP:n presidenttiehdokkaaksi.

Jos demarit saavat koneensa jollain lailla käyntiin ja Feldt-Ranta saa taakseen koko puolueen ja mahdollisesti jotain muitakin äänestäjiä, vienee hän ääniä suoraan Pekka Haavistolta ja tässä mielessä yksi vaalien keskeinen taistelu saatetaan käydä Haaviston ja Feldt-Rannan välillä. Jos Haavisto onnistuisi repimään gallupeissa riittävän suuren kaulan Feldt-Rantaan nähden ennen vaaleja, voi olla että lopuistakin äänestäjistä osa keikahtaisi Haaviston puolelle.



Toisaalta voi käydä niin, että Haavisto ja Feldt-Ranta päätyvät jakamaan melko tasaisesti heidän välillään miettiviä äänestäjiä, jolloin Huhtasaaren mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle parantuvat selvästi, varsinkin tilanteessa jossa Paavo Väyrynen ei ole kisassa mukana.

Vielä ei kannattaisi ehkä spekuloida näin pitkälle, mutta tällä ehdokaskattauksella alkaa mielestäni jo rakentua tiettyä strategisia asetelmia.

Trumpin leimahduspiste

Sanotaan nyt se ilmiselvä alkuun. Donald Trumpin kannatus on käsittämättömän korkealla tasolla suhteessa siihen, minkälaistä töhöilyä miehen touhu on ollut virkaanastumisen jälkeenkin. Edelleenkin reilusti yli kolmannes amerikkalaisista antaa tukensa Trumpille. Tämä on tietysti liberaalista näkövinkkelistä huolestuttavaa. Toki osittain on kyse siitä, että vaikka hieman inhottaisikin, niin republikaanit seisovat omien takana, jotta yleinen mielipide ei muuttuisi liian negatiiviseksi ja kongressissa päästään runnomaan läpi omia juttuja. Partisanship is hell of a drug…

Toisaalta voidaan kuitenkin sanoa, että Trumpin kannatus on äärimmäisen matalalla tasolla jos sitä verrataan kehen tahansa muuhun Yhdysvaltain presidenttiin näiden virkakauden alkupuolella. Toinen pointti on, että jos seurataan esimerkiksi Fiverhityeighin agregaattidataa, voidaan sanoa että Trumpin kannatus on ollut koko virkakauden kestävässä tarkastelussa hitaassa laskussa.

Varsinkin nykyisessä äärimmäisen polarisoituneessa ilmapiirissä Trumpilla on varmasti oma ydinkannattajaryhmänsä, joka tosiaan kannattaisi häntä missä tilanteessa tahansa. I could stand in the middle of Fifth Avenue, shoot somebody and not lose any voters. Nykyisissä Trumpin tukijoissa on kuitenkin myös sellaisia perusrepublikaaneja, jotka voivat ja ovat ehkä jo aika lähellä kääntyä häntä vastaan.

Jos nyt otetaan vähän väsynyt Suomi-vertaus, niin persujen sisällä kupli aina vuodesta 2010 lähtien, mutta erimielisyydet ja henkilöriidat kärjistyivät vasta kun Halla-aho nousi puolueen johtoon, mutta tuon jälkeen tapahtumat etenivät hirvittävällä vauhdilla. Luultavimmin myös Trumpin kohdalla käy jossain vaiheessa näin. Tämän ei välttämättä tarvitsisi johtaa virkavirhesyytteseen/erottamiseen tms., mutta vaikea nähdä miten kiukutteleva Trump suostuisi edes oman puolueensa painostuksen alla astumaan sivurooliin ja viettämään presidenttikautensa loppupuolen nykyiseen verrattuna hiljaiseloa.

Trumpin kohdalla tuntuu edelleen, että vähän mitä tahansa voi tapahtua. En pitäisi valtaisana ihmeenä vaikka mies saataisiin jotenkin potkittua pois palliltaan jo tämän vuoden puolella. Todennäköisimmin nykyinen perseily jatkuu kuitenkin vielä jonkin aikaa. Mutta jos Trumpin kannatus pysyy nykytasolla tai jatkaa hidasta laskuaan ei republikaanipuolue voi katsoa enää sivusta tilannetta, jossa kannatus laskee, vaalit lähestyvät ja Trump vain jatkaa töhöilyään.

Pitkään erilaisten Trumpin käsitämmättömien tekemisten jälkeen ajateltiin, että tämän täytyy nyt olla se linja, joka yli hän ei voi enää astua ilman seurauksia. En itsekkään enää usko, että käytännössä mikään yksittäinen skandaali tai töhöily romahduttaisi Trumpin, mutta pidemmän päälle nuo päivittäiset idioottimaiset lausunnot vieraannuttavat tolkullisempia republikaaneja ja kun Trumpilla alkavat oikeasti loppua ystävät, niin valkoisen talon musta joutsen muuttuu rammaksi ankaksi, tai lentää sieltä ulos.

Vitustako näitä nyt oikeasti ennustaa, mutten mitenkään kykene näkemään, että Trump tai edes Trump-henkinen republikaani pystyisi voittamaan vaaleja kolmen vuoden päästä.

Google, James Damore ja sukupuolten erot

Tällä viikolla netissä on kouhkattu aika kovalla innolla Googlelta kenkää saanesta James Damoresta ja tämän kirjoittamasta muistiosta. Ajattelin kirjoittaa muistiin lähinnä itseäni varten muutaman ajatukuksen tapahtuman ympärillä pyörivästä keskustelusta. Monet selvästi älykkään ihmiset ovat päätyneet tapahtumista hyvin erilaisiin johtopäätöksiin. Tämä ei ole sinänsä yllättävää, mutta jotenkin tätä keskustelua seurattuani näki poikkeuksellisen selvästi, miten eri ihmiset tuntuivat nopeasti päätyvän omiin tulkintoihinsa ja minä raukka kun yritin vähän seurata tapahumia ja lueskella erilaisia kommentaareja, enkä tuntunut pääsevän johtopäätökseen edes siitä, mitä James Damore loppujen lopuksi halusi sanoa. Tässä nyt joka tapauksessa muuta ajatukseni tästä aihepiiristä.

Minusta on ensinnäkin itsestäänselvää, että koko populaatiota katsottaessa sukupuolten välillä on eroja. Nämä vaikuttavat ammatinvalintaan, työelämään sekä palkkaukseen ja erot taitavat näkyä erityisesti ääripäissä. Minusta tämän kiistäminen on äärimmäisen typerää. En kyllä ole ihan varma onko kovin valtavasti feministejä tms., jotka kiistävät tämän, mutta tämä porukka on joka tapauksessa saatanan typerää sakkia.

Jotakuinkin yhtä typerää on kuitenkin sanoa, että koska sukupuolten välillä on eroja, ei rakenteita ole olemassa tai niillä ei ole mitään merkitystä. Jollain tasolla pidän tällaista ajattelua jopa typerämpänä, koska se on jotakuinkin laiskinta mahdollista laatua. Tällaista kommenttia tulee yleensä jonkin sortin konservatiiveilta, jotka monissa yhteyksissä puhuvat nimenomaan kulttuurin merkityksestä pitäen biologiaa ja lainsäädäntöä epäolennaisina tekijöinä kun katsotaan, miten ihmiset toimivat ja mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

Sukupuolten kohdalla biologia ja kulttuuri ovat sekoittuneet toisiinsa useimmissa asioissa sotkuksi, jossa on typerää sanoa, että toisella näistä ei olisi vaikutusta ja monissa tapauksissa on melkeinpä typerää edes väittää tietävänsä kummalla on suurempi vaikutus. Konservatiiveilla on taipumus päätyä liioittelemaan biologian merkitystä, koska heille sopisi hyvin, etteivät sukupuoliroolit muuttuisi ja ajateltaisiin, ettei niitä edes ole mahdollista muuttaa. Liberaaleilla taas on taipumus päätyä liioittelemaan rakenteiden merkitystä, koska niihin on mahdollista vaikuttaa politiikalla.

Toisaalta olen myös sitä mieltä, ettei faktoista puhuminen ole välttämättä arvoneutraalia ja että kaikkien faktojen (äänekäs ja jatkuva) toistelu olisi automaattisesti hyvä juttu. Ihmismielellä on taipumus ajatella stereorotypioiden avulla. Tämä näkyy hyvin sukupuolten kohdalla, mutta pätee tietysti hyvin moniin muihinkin juttuihin. Usein erot eri ihmisryhmien välillä ovat olemassa, mutta ne eivät ole välttämättä mitenkään valtaisan suuria ja näistä eroista puhuminen ja niiden korostaminen johtaa siihen, että eri ryhmien yksilöitä kohdellaan eri tavoilla. Varsinkin heikompi  aines tulkitsee nopeasti omalla tavallaan kaikki kommentit, joissa sanotaan naisten olevan keskimäärin miehiä heikompia joissain asioissa. Ja vähän fiksummatkin insinööriaivoiset tuntuvat haluavan typistää sotkuisen maailman elegantiksi ja  yksinkertaiseksi, mutta heikosti todellisuutta kuvaavaksi malliksi.

James Damorella on luonnollisesti sananvapaus kertoa ajatuksiaan ja toisaalta Googella on myös lainsäädännön puitteissa oikeus potkia ulos sellaiset työntekijät, jotka toimivat vastoin sen yrityskulttuuria. Tässä suhteessa amerikkalainen keskustelu on ollut ihan mielenkiintoista seurattavaa. Oikeistokonservatiivit jotka yleensä puolustavat yritysten oikeuksia toimia juur niin kuin ne lystäävät ovat tässä tapauksessa valinneet täysin vastakkaisen position. Pidän myös hieman naiivina joidenkin ihmisten sananvapauskäsitystä, jossa oletetaan että minulla pitäisi olla oikeus töräytellä ja haastaa riitaa ihan haluamallani tavalla ilman, että sillä olisi mitään vaikutusta siihen, miten muut ihmiset suhtautuvat minuun.

VOX:n podcastissa oli myös ihan hyvä kommentii siitä, kuinka diversiteetin puolesta äänekkäästi puhuvat nettijätit kuten Google ovat (erityisesti teknisten roolien osalta) edelleen hyvin selkeästi miesten dominoimia. Diversiteetistä puhutaan tavoitteissa, mutta kehitystä tapahtuu vuodesta toiseen vain hyvin vähän. Minä en kuitenkaan pidä Googlen toimintatapa  huonona. Palkataan parhaiten tehtävään soveltuvat ihmiset, jotka tällä hetkellä tupppaavat olemaan koko väestöön verrattuna suhteettoman usein valkoisia miehiä, mutta pidetään lähes tarpeettomankin äänekkäästi yllä kulttuuria, jossa puhutaan diversiteetin tärkeydestä, eikä pidetä nykytilannetta jotenkin biologisesti deterministisenä lopputuloksena, joka ei voisi muuttua.



Aiheesta muualla

James Damore Stefan Molyneuxin haastateltavana

Vox:n podcastin uusin jakso jonka alkupuoli käsitellään Damore-casea

David Pakman Show:n kommenti Damore-caseen

 

SHOKKIUUTINEN – Touko Aallon vaimo hakee avioeroa!

Juuri uutisoitiin, että vihreiden tuoreen puheenjohtajan Touko Aallon vaimo Johana Pietiläinen on jättänyt viime viikolla avierohakemuksen. Päätös on ollut yhteinen ja syynä on ollut Aallon suhde vihreiden palkkalistoilla olevaan henkilöön. Jussi Halla-ahon aviottomasta lapsesta uutisoitaessa kirjoittelin lyhyen kommentin, jossa totesin etten todellakaan pidä hyvänä asiana sitä, että lehdistö kaivelee poliitikkojen avioeroja tms. yksityiselämää. Enkä varsinkaan pidä sitä että näitä asioita käytetään sitten poliittisina lyömäaseina. Sanoin tämän vahvasti halveksimani Jussi Halla-ahon kohdalla ja sanon sen nyt uudelleen Touko Aallon kohdalla.

Vapaassa maassa ja markkinataloudessa lehdistö saa kirjoittaa mistä haluaa ja ihmiset saavat lukea sitä mikä heitä kiinnnostaa, mutta pidän politiikan ja yhteiskunnallisen keskustelun kannalta tuhoisana sitä tapaa, että poliittikoja ryöpytetään kovasti näiden yksityiselämän tekemisten pohjalta eikä edes haluta yrittää erottaa yksityiselämää politiikasta. Voin olla ajatusteni kanssa selvässä vähemmistössä, mutta mielestäni poliitikkojen perhe-elämälllä ei pääsäntöisesti tulisi olla mitään tekemistä sen kanssa, miten  suhtaudutaan heidän tekemisiinsä eduskunnassa. Ja tavallaan tuskin olisi edes toivottavaa, että parlamentissa olisi vain robotteja, munkkeja ja nunnia.

Metatasolla tämä tapahtuma voi kuitenkin synnytää ihan mielenkiintoisia keskusteluja. Resonoiko Touko Aallon avioero negatiivisesti vihreiden naisvoittoisessa kannattajakunnassa, vai jääkö tämä jällen vain tapahtumaksi, jolla blogosfäärin paskaspämmärit yrittävät loata vihreitä. Se on varmaa, että huomenna some ja netti nyt ylipäätään on täynnä erilaisia hyökkäyksiä vihreiden KAKSOISTANDARDEJA kohtaan. Toisaalta persuhenkinen paskaspämmiosastokin varmaan miettii, että millä lailla asian nyt ihan tarkalleen Touko Aallon kohdalle muotoilee kun oma mestari on jäänyt hiljattain vielä hieman pahemmin perheellisenä ja enemmän “perhearvojen” puolesta puhuneena kiinni vähän vastaavasta asiasta.

Pilleripäät ja natsi jota panisit

Vuodenvaihteessa tein jonkin verran sukelluksia netin synkimpiin onkaloihin ja viime viikkoina olen taas hieman lueskellut kaikenlaisesta alt right-hörhöilyyn liittyvää. Jos aihe kiinnostaa, niin New York Magazinen Beyond Alt-juttu  on aika hyvä  jenkkinäkökulmasta tehty tiivistys.

Tosin suomalaista maahanmuutto/islam/monikulttuurisuusöyhötystä jo yli vuosikymmenen seuranneena tuntuu, että koko alt rigt-hommassa netin maahanmuuttokeskustelu on yksinkertaisesti vain siirtynyt astetta radikaalimpaan ja astetta infantiilimpaan muotoon. Erilaisia nettiaikauden mausteita on lisätty ja antifeminismi on otettu aiempaa tärkeämmäksi teemaksi, mutta  kyse on aika samasta kamasta kuin mitä Scriptan spinn-offeissa ja vaikkapa Breivikin manifestissa nähtiin.

Hiljattain alt right-jengin youtubevideoita kuunnellesani huomioni kiinnittyi kuitenkin puheeseen pillereistä. Blue bill, Red pill, Black pill, White pill. Monet haastattelut alkavat sillä, että haastateltava kertoo milloin hän sai otti punaisen pillerin. Blue pill ja Red pill viittaavat vuosituhannen vaihteen hittileffa Matrixiin, jossa Neo joutui tekemään valinnan sinisen ja punaisen pillerin välillä. Sinisen pillerin ottamalla Neo olisi jatkanut elämäänsä kuten aiemmin, mutta punaisen pillerin valitsemalla hän näki maailman sellaisenaan kuin se todellisuudessa on.

Matrix is all around us…the world that has been pulled over your eyes to blind you from the truth…That you are a slave Neo

Tuon Matrix-kohtauksen valikoituminen metaforaksi on muutamastakin näkökulmasta ihan mielenkiintoinen juttu ja ehkä jopa kavaltaa jotain näiden pilleripäiden sielunmaisemasta. Ehkä epäolennainen, mutta ihan hauska ristiriitana on se, että jonkinlaista traditionalismia puheissaan kannattavat hahmot lainaavat suurelta osin kuvastonsa juuri haukkumastaan Hollywoodista ja viimeaikaisesta populaarikultuurista. Tärkeänä aseena ovat juuri meemikuvat. Minä en välttämättä kauheasti väittäisi vastaan jos joku kutsuisi juuri väsyneiden meemikuvien spämmäämistä merkiksi nettiaikakautemme rappiosta. On aidosti pikkuisen erikoista, että traditionalismista tms. pauhaavat sankarimme kuorruttavat viestintäänsä juuri viime aikojen paskalla populaarikulttuurilla tai lonkeropornolla.

Matrix sopii tietysti osaksi jonkinlaista hieman salaliittohenkistä kulttuurimarxisminarratiivia, jossa normaalit ihmiset pitää herättää näkemään totuus. Ikään kuin eläisimme jossain suuressa huijauksessa, josta herätessään tajuaa kuinka koko maailma on rigattu valkoista heteromiestä vastaan. Jotenkin tuo kuvaus Matrix-tyyppisestä salaliitosta, vaikka sitten kieliposkessa esitettynä, kuvastaa sitä vainoharhaista ja mediavastaista ilmapiiriä, jota lukuisat netin roskablogit ja sosiaalisen median tilit tuuttaavat ilmoille. Minulle on toki muutenkin taipumuksena poistaa varmistin browningistani kun joku kertoo kertoo punaisen pillerin tapaan suuresta kääntymyksestään.

Punaisessa pillerissä on kuitenkin myös muita mielenkiintoisia sivujuonteita. Tai jo ennen kuin se nousi kunnolla rasistiksi ryhtymisen metaforaksi, oli se toiminut nimenä yhdelle Redditin notoriööseimmistä subrediteistä. Tuo subredit lähti liikkeelle ennen kaikkea naisten pokaamiseen ja jonkinlaiseen pelimiesmenoon keskittyvänä keskustelualueena, mutta taantui vielä paljon alkuaan pahemmaksi antifeministiseksi temmellyskentäksi, jossa liputettiin lopulta avoimesti myös Trumpin puolesta. Mutta tuokin kuvastaa mielestäni hyvin kehityskulkua, jonka olen ollut havaitsevinani viime vuosina. Valtaisaa antifeministisen älämölön hyökyaalto joka tuntuu tunkevan joka paikkaan.

Ylipäätään koko alt right-meininki on ollut miesten hallitsema kenttä, jossa ei olla varsin ymmärrettävistä syistä nähty kauheasti naisia. Ja tästä pääsemmikin sitten natsiin jota panisit…

Kuvahaun tulos haulle lana lokteff

En ihan kevyin perustein käytä sanoja kuten rasistinen ja fasistinen ilman mitään pehmennyksiä, mutta viime aikoina jonkinlaista underground suosiota saanut Red Ice Radio on todellakin hävyttömän rasistinen ja fasistinen konsepti, jossa keskustellaan avoimeti rodusta ja juutalaiskysymyksestä (tosin yleensä akronymillä JQ=Jewish Question). Keskustelut pyörivät käynnissä olevan valkoisten kansanmurhan ympärillä otsikoilla kuten Diversity Is a Weapon Against White People. Tämä ei välttämättä eroa kauheasti siitä, mitä monissa paikoissa ympäri nettiä nähdään, mutta tuo on hieman erikoisemmin kokoonkyhätty cocktail, jossa kuuma arjalainen misu Lana Lokteff kertoo hyvin tuotetuissa videoissa käynnissä olevasta valkoisten kansanmurhasta, mutta välillä keskustelujen aiheena ovat myös deittailu ja Lanan oma vaatemallisto.

Aiemmin mainituista syistä alt right-hörhöjen on hieman vaikeampi vedota naissukupuoleen ja kyseessä on väistämättä miesvoittoinen porukka, jolla keskeinen ajatus tuntuu olevan, että asioissa on kyse nollasummapelistä. Naisten emansipaatio on samassa suhteessa pois miehiltä. Naisten alistuminen on asia, jonka tapahtuisi luonnostaan ilman länsimaita mädättävää kulttuurimarxismia.

Tällä on keskimäärin vähän vaikeampaa vedota naissukupuoleen ja siksi  Lana Lokteffin lipstick fasism on perversiydessään mielenkiintoinen ilmiö. Vahva ja aktiivinen nainen, joka kuitenkin puhuu fasismin ja radikaalilla tavalla perinteisten sukupuoliroolien puolesta. Lokteff kertoo kuinka perheen ja kodin ohella kauneus on kolmas tärkeä asia, jonka naiset voivat antaa miehelleen. Lokteff puhuukin mielellään rumista sinitukkaisista feministeistä ja siitä kuinka valkoiset nationalistit arvostavat aitoa kauneutta. Ja tämä luonnollinen kaunes onkin sitten luontevaa liittää osaksi keskustelua rodusta.

Sitä sitten päätyy miettimään, eroaako Lokteffin hävytön fasismi sittenkään niin paljon monista netin ei-eugenistista ja vähemmän fasistisista sivustoista ja mitä tämän eron pienuudesta oikein pitäisi ajatella. Oma ajatukseni on, että esimerkiksi Lokteffin videoita katsellessa jollain saattaisi herätä ajatus että voi helvetti, olenko tosiaan näin lähellä natsia, mutta pelkään että reaktio saattaa päinvastoin olla, että eivätpä nuo natsit taida sittenkään olla niin pahoja kun olen kuitenkin monien asioiden suhteen aika samoilla linjoilla

Tätä alt right-hörhöilyä seuratessa voisi jälleen ehkä tehdä sen vertauksen ISIS:iin. Kyseessä on nihilistinen, tribalistinen ryhmittymä, jonka tarkoituksena tuntuu olevan repiä ja rikkoa sekä pistää paikat paskaksi ja palamaan. Näiden ryhmittymien kanssa kuitenkin joudutaan tällä hetkellä elämään eikä niiden tuhoamiseksi vain ole olemassa selkeitä ratkaisuja.



Aiheesta muualla

New Statesmanin juttu Red Pill subreddtistä

Lipstick Fasism (Henkilökuva Lana Lokteffista)

New York Magazinen juttu Beyond Alt

Nuo rouheat ranskalaiset filosofit – Laurent Binet 7th function of language

1900-luvun lopun ranskalaiset filosofit ja intellektuellit ovat jotenkin kiehtoneet minua. Ei niinkään näiden ajattelun osalta, vaikka joillain noista saattoi jopa olla mielenkiintoistakin sanottavaa. Ennen kaikkea tuon aikakauden ranskalaiset intellektuellit ovat kiinnostaneet ilmiönä ja tähtikulttina, jossa hämäriä ja vaikeaselkoisia “postmoderneja” teorioita papattavat papparaiset näyttäytyivät joillekkin ihmisille lähes rock-tähtinä. Olen jo useita vuosia miettinyt, että olisikohan jossain kevyt ja mielenkiintoinen historiikki tai dokumentti ranskalaisista intellektuelleista.

Tätä taustaa vasten Laurent Binetin romaani 7th function of language (Suomalainen nimi näköjään. Kuka murhasi Roland Barthesin) herätti keväällä kiinnostukseni. Kyseessä on oikeastikin vuonna 1980 kuolleen semiootikko Roland Barthesin kuoleman ympärille rakennettu dekkariparodia, joka tapahtuu keskellä aikansa intellektuelliskeneä. Barthes on ilmeisesti saanut haltuunsa kielen seitsemännen funtion, joka antaa sen hallitsijalle lähes supersankarimaiset retoriset kyvyt vietellä kuulijat puolelleen. Murhaa selvittämään ja dokumenttiä metsästämään lähtee poliisi Jacques Bayard, joka noukkii itselleen akateemisen maailman tulkiksi Vincennesin yliopistosta nuoren Simon Herzogin. Epäilyksen alaisina ovat Barthesin kateelliset kollegat, poliitikot ja ulkomaiset agentit.

Ekoilla sivuilla kuolevan Barthesin ohella, Michel Foucault,  Julia Kristeva ja varsinkin tämän mies Philippe Sollers ovat romaanissa keskeisissä rooleissa. Kuitenkin myös Althuiser, Derrida, Deleuze ja Bernard-Henri Levy, ovat osana juonta ja mainituiksi tulivat lisäksi ainakin Baudrillard, Guatari, Bourdieu, Badiou, Lacan ja Deboird sekä varmaan sellaisiakin hahmoja joista en ollut aiemin kuullut ja jotka eivät siksi jääneet edes mieleen. Tutkimuksen edetessä päädytään Bolognaan tapaamaan Umberto Ecoa ja Conrell yliopistoon konfrenssiin, jossa törmätään mm. Noam Chomskyyn ja nuoreen feministiseen väitöskirjatutkija Judyyn.

Näille intellektuelleille naureskellaan, mutta usein hyväntahtoisesti ja huumori perustuu suurelta osin siihen, että lukija tuntee ainakin pintapuolisesti näiden valopäiden elämää ja ajattelua. Ymmärrätkö mitä hauskaa oli siinä, että Bernard-Henri Lévy oli tapahtuman yleisössä incognitona, koska hänellä oli yllään musta aluspaita? Esim. tämän minä tajusin ja kirja on täynnä vastaavaa viittauksia ja pikkunäppärää huumoria, josta osa meni varmaan minultakin ohi.

Binet on ottanut kirjassa ronskisti vapauksia yhdistelemällä aitoja anekdootteja ja lainauksia ajattelijoista kuvitteellisiin tapahtumiin. Useat todelliset vuosien 1980-1981 tapahtumat ja ilmiöt on kytketty osaksi juonta. Vuoden 1981 presidentinvaaleihin valmistautuminen pyörii yhteänä olennaisena juonilinjana. Kirjassa onkin poliittinen elementti, koska tutkijat toimivat Ranskan silloisen presidentin Valéry Giscard d’Estaingin alaisuudessa. Binet kuitenkin tulee toisen päähenkilö Simon Herzogin tapaan hyvin vahvasti vasemmalta laidalta, toisin kuin tutkintaa johtava Jacques Bayard ja osa huumoristaa syntyy juuri näiden kahden erilaisen hahmon välisestä kommunikaatiosta.

Kirjan ajankohdasta ja vaaleista voi vetää myös mielenkiintoisten paralleelin nykypäivään. Ranska päätyi 1981 valitsemaan presidentikseen nykynäkökulmasta lähes tolkuttoman vasemmistolaisella ohjelmalla kampanjoineen François Mitterrandin kun samaan aikaan Britannia ja Yhdysvallat ottivat Thatcherin ja Reaganin johdolla harpauksia suorastaan raakaa markkinataloutta kohti. Nyt 35 vuotta myöhemmin vaaleissa rintamalinjat eivät samalla tavalla menneet enää oikeistolaisuuden ja vasemistolaisuuden perusteella, mutta jälleen ranskalaiset valitsivat täysin eri tavalla kuin britit ja jenkit.

Binet on kuvannut kirjaansa myös jonkinlaiseksi auringonlaskun romaaniksi. Tämä liittyy myös politiikkaan sillä 80-luvun alussa Ranskassa oli vielä uskoa, että Mitterandin johdolla voitaisiin rakenta hyvin vahvasti aiempaa sosialistisempi yhteiskunta. Barthesin kuoleman aikoihin myös jonkinlainen ranskalaisten intellektuellien huippuhetki oli saavutettu. Seuraavana vuonna lähti Lacan ja parin vuoden päästä ehkä se notoriöösein hahmo eli Foucault. Näiden ja muiden “postmodernistien” ajatukset jatkoivat vielä vuosikymmien ajan leviämistään ja French Theory taisikin monilta osin saavuttaa suurimman suosionsa kampuksilla Ranskan ulkopuolella.

Osittain maailman muutosta kuvastaa ehkä, että tämän hetken mahdollisesti tunnetuin ja siteraatuin ranskalainen ajattelija on ekonomisti Thomas Piketty. En tiedä koenko Binetin tapaan kovin suuria nostalgian tunteita 80-luvun alkua kohtaan, mutta yhdyn hänen ajatusiinsa, että jotain oli hyvin kun kielen tutkiminen pystyi herättämään suuria tunteita ja kaikki keskustelut eivät päätyneet keskusteluksi kansallisesta identiteetistä.

Luen aika vähän fiktiota ja tämä oli vasta toinen tänä vuonna lukemani romaani. Nautin kuitenkin lukemastani.



Aiheesta muualla

Tuomas Nevanlinna haastattelee Laurent Binettä kirjasta

Chomsky ranskalaisista intellektuelleista

Politico ranskalaisten intellektuellien laskusta

 

Laura Huhtasaari on Perussuomalaisten presidenttiehdokas!

Perussuomalaisten tuumaustunnilla ilmoitettiin juuri, että Laura Huhtasaari valitaan puolueen presidenttiehdokkaaksi. Halla-aho oli aiemmin tehnyt hyvin selväksi, ettei hän lähtisi puolueen ehdokkaaksi ja mietti vakavasti, tarvitsisiko puolueen edes asettaa omaa presidenttiehdokastaan. Halla-aho piti lupaukensa ja Laura Huhtasaari, vajaa nelikymppinen evoluutiota epäilevä pikkufasisti Porista on nyt siis mukana vuoden 2018 presidentinvaaleissa. Huhtasaari voi kuitenkin olla perussuomalaisten näkökulmasta ihan hyvä ehdokas ja perussuomalaiset voi yrittää ravistaa yltään äijäimagoa.

Perussuomalaisten puoluekokous ravisutti Suomen poliittista kenttää ja yhtenä ramifikaationa oli nyt, että puolue päätyy sitten asettamaan oman presidenttiehdokkaan. Presidentinvaalit tulevat tynkäperussuomalaisille myös hyvään aikaan. Puolueen kannatus on tällä hetkellä aika matalalla tasolla, mutta puolueella on valitettavasti potentiaalia pitkälle yli 10 prosentin kannatukseen jo lyhyelläkin aikavälillä.

Presidenttikeskusteluissa Huhtasaari pääsee paahtamaan vihanlietsontaansa prime timessa ja kaiken sattuessa kohdallaan hänellä saattasi jopa olla mahdollisuudet nousta toiselle kierrokselle, jos Vanhasen ja Haaviston kampanjat eivät lähde lentoon ja merkittävä osa demarien ja vasemmiston äänistä menee puolueiden omille ehdokkaille.

Niinistön haastamisen ohella perussuomalaiset saattavat lähteä hyökkämään erityisesti Pekka Haavistoa ja voi hyvin olla, että ensimmäisen kierroksen kovin taistelu käydään jopa Haaviston ja Huhtasaaren välillä. Vihreät on tietysti jollain tasolla perussuomalaisten verivihollinen, mutta toisaalta Haavisto on hahmo jota arvostetaan varsin laajasti läpi puoluekentän ja jos perussuomalaiset lähtevät herrasmies Haaviston kimppuun kovin törkeällä trollailulla, saattaa se jopa sataa laarista sivuun.

Sauli Niinistö on varmasti kuitenkin hyvin tyytymätön siihen, että perussuomalaiset asettivat oman tunteita herättävän ehdokkaansa. Vaalikeskustelut kulkevat enemmän tunteita herättäviin aiheisiin, joissa joutuu vahvemmin valitsemaan position, tai sitten jättämään keskustelun enemmän muiden haltuun.

Mielenkiintoista myös nähdä meinavatko uuvatit pistää vielä oman ehdokkaan kehiin. Tuo voisi hiukkasen vähentää Huhtasaaren kannatusta ja tuoda vaalikeskusteluihin hieman lisää mutapainia. Yksi kysymys Huhtasaaren vaalimenestyksen kannalta on myös se, miten vanhan konnan, Paavo Väyrysen kannattajakorttien kerääminen etenee.




Saksan liittopäivävaalit 2017 – Ja lopulta Merkel voittaa?

Euroopan vuoden 2017 hullu vaalivuosi huipentuu vajaan parin kuukauden päästä Saksassa. 24 syyskuuta pidettävät Saksan vaalit ovat tietysti tärkeä tapahtuma koko Euroopan kannalta, mutta mitään kovin dramaattista ei taida olla odetettavissa.

Merkel vs Schultz

Saksan liittopäivävaalien suurin mielenkiinto kohdistuu perinteiseen tapaan kahden suurimman puolueen, Angela Merkelin kristillisdemokraattien(CDU) ja Martin Schultzin sosiaalidemokraattien(SDP) väliseen taisteluun. SDP:n Gerhard Schröder veti 2000-luvun alkupuolella läpi raskaat Hartz IV-paketit, mutta tuota seuranneen vuoden 2005 parlamenttivaalien jälkeen Angela Merkel on hallinut Saksaa ja kaksissa edellisissä vaaleissa kristillisdemokraattien kannatus on ainoastaan kasvanut.

Saksan sosiaalidemokraatit ovat Schröderin aikauden jälkeen vajonneet monien eurooppalaisten veljespuolueidensa tapaan jonkinlaiseen taantumaan. Schröderin jälkeen puoluejohtaja vaihtui tiheään, mutta Sigma Gabriel ehti johtaa puoluetta vuodesta 2009, kunnes hänet korvattiin vuodenvaihteessa Martin Schulzilla. Saksan valtasi hetkellisesti pienimuotoinen Schulzmania ja SDP:n gallupkannatus pompsahti 10 prosenttiyksikköä ylöspäin. SDP oli hetken aikaa lähes tasoissa kristillisdemokraattien kanssa. Tuon jälkeen SDP:n kannatus kuitenkin laski taas lähes aiemmalle tasolleen ja viime kuukaudet ero on ollut noin 15 prosenttiyksikköä (Kristillisdemokraatit noin 40% ja SDP noin 25%).

Toukokuun osavaltiovaalien tulokset olivat myös demareiden näkökulmasta heikkoja. Saksan suurimassa osavaltiossa Nordrhein-Westfalenissa demarit saivat toukokuussa historian surkeimman tuloksensa.

German Opinion Polls 2017 Election.png

Tilanne on nyt kahden suurimman puolueen osalta kovin samanlainen kuin Britanniassa kolme kuukautta sitten, joten en nyt uskalla ennustaa Saksan demaraille varmaa rökäletappiota, mutta heidän näkökulmastaan näyttää aika pahalta ja parhaimmillaan taitaa olla mahdollisuuksia vain Corbynin tyyliseen torjuntavoittoon, mutta siihenkin vaadittaisiin paljon.

Saksalaista salpalinjaa ei tarvittu

Saksan vaalit ei muodostu sellaiseksi liberaalin Euroopan viimeiseksi salpalinjaksi kuin jossain spekulaatioissa vuoden alussa arveltiin. Hollannissa Wildersin tulos jäi hieman heikoksi. Ranskassa nähtiin suorastaan maukas liberaalien vastaisku kun Macron pyyhki Le Penillä lattiaa ja otti hävyttömän liberaalilla ohjelmalla haltuunsa myös Ranskan kansalliskokouksen. Britanniassakin kovalla brexitillä kampanjoinut May sai selvästi odotettua heikommman vaalituloksen.

Voidaan siis sanoa, että nationalistisen taantumukselliston vaalivuosi on ollut pettymys koviin odotuksiin nähden. Wildersin mainostama Patriotic Spring ei oikein kunnolla toteutunut. Toisaalta on ehkä syytä pitää mielessä, että Hollannissa hallituksen muodostaminen on edelleen kesken kun Wilders ei sovi hallitukseen muiden kanssa ja hajanaisessa puoluekentässä joudutaan hakemaan aika akrobaattisia hallituskoalitioita. 15 vuotta sitten koko Ranska oli sekaisin kun Isä Le Pen pääsi toiselle kierrokselle ja sai siellä vajaa 20% äänistä. Nyt oltiin tyytyväisiä kun tytär Le Pen sai toisella kierroksella vain noin kolmanneksen kaikista äänistä.

Saksa on ollut aika ilmiselvistä historiallisista syistä hankala paikka nationalistille taantumuksellistolle. Se miten 10 vuotta sitten Saksan kotikisojen aikaan keskusteltiin, onko soveliasta heilutella kadulla Saksan lippua, oli vähän hassua, mutta tavallaan oikein sympaattista.  Saksassa paikallinen nationalistipuolue  Alternative für Deutschland (AfDon siis joutunut operoimaan hankalla maaperällä eikä ole välttämättä edes halunnut kutsua ideologiaansa nationalistiseksi. Edellisissä vuoden 2013 vaaleissa Afd jäi  niukasti tulos liittopäiviltä, mutta nyt se näyttäisi loputakin nousevan sinne. Mitään valtaisaa jytkyä ei kuitenkaan ole tulossa. AfD:n kannatus on ollut tämän vuoden ajan hitaassa laskussa, mutta on edelleen vajaat 10%.

Keväällä Hollannin parlamenttivaalia edeltävinä päivinä nähtiin pienoinen Turkin masinoima diplomaattinen kriisi ja kun Saksassa Euroopan selvästi kookkain turkkilaisvähemmistö, niin voi olla mahdollista, että Erdogan yrittää vielä hämmentää soppaa jollain tavalla.

Grüne, Linke ja FDP

Jos kristillisdemokraattien baijerilaista sisarpuoluetta CSU:ta ei lasketa omaksi puolueekseen, keikkuu kolmen aiemmin mainitun puolueen ohella kolme muutakin puoluetta 5 prosentin äänikynnyksen yläpuolella. Laitavasemmisto Linken kannatus on pysynyt aika vakaasti 10 prosentin tuntumassa. Vihreiden kannatuksessa on ollut hieman enemmän heiluntaa, mutta sekin on säilynyt usean prosenttiyksikön 5:n prosentin äänikynnyksen yläpuolella. Neljäs  hieman alle 10 % kannatusta nauttiva puolue on tällä hetkellä Freie Demokratische Partei joka yhdistelee varsin oikeistolaista talouspolitiikkaa varsin vapaamieliseen arvoliberalismiin. Puolue sai vuoden 2013 vaaleissa historiansa heikoimman tuloksensa. FDP keräsi ainoastaan 4.8% äänistä ja jäi kokonaan ulos valtiopäiviltä. Nyt kuitenkin näyttää vahvasti siltä, että FDP tekee comebackin.