Kasautumisedut, kaupungit ja aluepolitiikka

Junamatkalla luettavakseni valikotui Wired magazinen uusin numero. Artikkeli Why Middle America and Sillicon Valley dont mix kuvasi denveriläistä jannua, joka yritti saada vakuutusten nettimyyntiä tms. tekevän startuppinsa lentoon. Näissä Starp up-kiemuroissa ei ollut varsinaisesti mitään erityisen mielenkiintoista, mutta artikelin havainnot siitä, kuinka Middle Americasta on vaikea ponnistaa ihan terävimmälle huipulle, olivat ihan mielenkiintoisia. Viimeisen vuosikymmenen aikana Piilaakson suhteellinen merkitys on kasvanut entisestään, suuri osa merkittävistä teknologiayrityksistä toimii siellä ja Denverin kaltaisissa metropoleistakin on vaikea nousta aivan terävimmälle huipulle. Tämän seurauksena päädyin sitten loppu junamatkan ajan naputtelemaan ylös aihepiiriä sivuavia ajatuksiani.

Syrjästeutujen tyhjeneminen, kaupungistuminen ja metropolien taloudellisen merkityksen kasvaminen ovat enemmän tai vähemmän väistämättömiä kehityskulkuja ja Helsingin tuore pormestari Jan Vapaavuori on ihan aiheestakin toistellut, että kaupungistuminen ei ole tykkäämiskysymys. Kehitykseen voidaan vaikuttaa hieman, mutta kovan luokan kepuloinnillakin kehitystä voidaan vain hidastaa. Puhtaasti markkinavoimien muovaamassa maailmassa Suomessa, mutta myös muualla kaupungistuminen olisi kovempaa ja sillä olisi myös plussamerkkinen vaikutus talouskasvuun. Tämä ei edelleenkää tarkoita, etteikö jollain tasolla saattaisi olla hyödyllistä ohjata kaupungistumista potentiaalisten haittojen ehkäisemiseksi.

Esimerkiksi Suomessa keskustelu menee kuitenkin raivostuttavan usein yksiulotteiseen Helsinki vastaan maakunnat-väittelyyn. Ode Soininvaara käsitteli aihepiiriä hiljattain taas ihan hyvin blogikirjoituksessaan Helsingin kasvu – koko maa asuttuna?.

Helsinkiin suuntautuvan muuttopaineen vähentäminen edellyttäisi, että tuettaisin muita, kehityskelpoisimpia kaupunkeja. Se on jokseenkin täysin eri asia kuin tukea huonoimmin eväin varustettuja alueita. Jos aluepolitiikan tärkeimmäksi päämääräksi otetaan toivottomimpien alueiden tekohengittäminen, se tarkoittaa, ettei tehdä mitään sille, että Tampere, Oulu, Jyväskylä ja Turku voisivat ottaa suuremman vastuun urbanisoitumisesta.

Sanotaan se nyt suoraan: jos kunnan väestön mediaani-ikä on noussut kuuteenkymmeneen vuoteen, on aika siirtyä oireen mukaiseen hoitoon. Aluepolitiikkaan käytetyt rahat menevät hukkaan, jos sen päätavoitteeksi tavoitteeksi otetaan epätoivoisimpien alueiden tekohengittäminen.

On ymmärrettävä vaatimus, että ihmisiä ei pidä asettaa asuinpaikan takia eriarvoiseen asemaan ja siksi kaikkialla maassa pitäisi turvata samat palvellut. Tätä ei käyttännössä oikein voi ihan täysmittaisesti toteuttaa, mutta hyväksyn tämän jonkinlaiseksi ihanteeksi johon pyritään. Sen sijaan en pysty ymmärtämään ajatusta, että alueerakenne olisi asia, jonka ei pitäisi muuttua ja pitäisi ensisijaisesti tukea joitain alueita. Olennaista olisi tukea ongelmallisilla alueilla asuvia ihmisiä ja yksi keskeinen keino on tehdä muuttaminen paremmin menestyvälle alueelle mahdollisimman helpoksi.

Aluepolitiikan perusajatus pitäisi perustua jo muinoin Johann Heinrich von Thünenin ja Walter Christallerin havaintojen tapaan keskusverkkohierarkiaan ja keskusten vaikutusalueiden hahmottamiseen. Suomen kaltaisessa alueeltan valtaisassa, mutta asukasluvultaan pienessä maassa ei ole mahdollista luoda levällään olevien pikkupaikkakuntien verkostoa. Siitä voi väitellä minlälainen kaupunkiverkosto olisi ideaali ja missä määrin julkisen vallan pitäisi ohjata kehitystä kohti tuota ideaalia. Sen pitäisi kuitenkin tapahtua niin että meillä on riittävän vahvoja keskittymiä ja sen ei varsinkaan pitäisi tapahtua, niin että pyritään suoranaisesti estämään hyvin menestyvän suurkaupunkien kasvua.

Kuvahaun tulos haulle world is spiky

Kirjoituksen alussa mainitsemani Wiredin juttu kuvaa tietyllä tavalla kuitenkin äärimmäisen keskittymisen seurauksia. Globaalissa kilpaluissa jopa yli 300 miljoonan asukkaan Yhdysvalloissa paljon asioita keskittyy muutamille suurimille kaupunkiseuduile. En edelleenkän tiedä missä määrin ja millä tavoin julkisen vallan pitäisi yrittää vaikuttaa tähän kehitykseen. Tuollaisesta äärimmäisestä globaalin mittakaavan keskittymisestä seuraa kuitenkin monenlaisia negatiivisiakin ulkoisiavaikutuksia. Herää myös kysymys missä määrin edes Helsinki on tässä tarkastelussa riittävän suuri kaupunkiseutu pärjäämään globaalissa kilpailussa ja jos asioita mietittäisiin puhtaasti kansallisvaltioiden välisenä taisteluna toisiaan vastaan, niin Suomen kannattaisi antaa Helsingin kasvaa ja ehkä suorastaan pyrkiä hyvin aktiivisen keskitttämiseen.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Pitää varmaan yrittää jäsennellä tähän aihepiiriin liittyviäni ajatuksia useampaan kirjoitukseen joskus tulevaisuudessa. Jonkinlainen perusajatus nyt kuitenkin on, että kaupungistuminen ja suurten metropolien vaikutuksen kasvu ovat megatendejä, johin voidaan vaikuttaa vain hyvin rajallisesti ja pitäisi miettiä miten aihepiirin liittyviä ongelmia voisi olla mahdollista hallita ja ratkoa.

Suomi Maidan-leiri purettu – Youtuben camp-performanssi ohi?

Kunniakkaasti 136 päivää Helsingin keskustassa heiluneiden Suomi Ensin-aktiivien Maidan näyttäää lopultakin päättyneen. Muutama minuutti kello kuuden jälkeen Suomen aikaa poppoon päämies Marco De Wit raahattiin maijaan poliisien toimesta. Saa nähdä mitä tapahtuu jatkossa? Alkaako tämä camp-performanssi lopultakin hiipua, vai jaksaako Suomi Ensin-porukkaa jatkaa vielä taisteluaan Isänmaan puolesta.

Kevään mittaan olen aina välillä lueskellut kun eri puolilla nettiä on naureskeltu tämän porukan toilailulle. En ole kovin syvällisesti tutustunut Marco De Witin porukan menoon. Voisi varmaan kuitenkin sanoa, että Suomi Maidan on omaksunut nationalistisen taantumukselliston hörhöimpiä ja salaliittohenkisimpiä ajatuksia sekä lähtenyt rohkeasti julistamaan näitä netin sijaan julkisilla paikoilla. Parodiahorisontti on ylltetty jo ajat sitten. Suomi Maidanin porukkalla ja sen harvalukuisilla kannattajilla ei taida olla minkäänlaista yhteistyökykyä mihinkään suuntaan. Suomi Ensin ei tekemisillään varmaan auta esimerkiksi Halla-ahoa ja salonkikelpoisia pikkufasisteja vaan päinvastoin. Siinä mielessä ehkä ihan hyvä, että nämä pahimmat hörhöt julistavat ajatuksiaan mahdollisimman näkyvästi netin kaikukammioiden ulkopuolella.

Jollain tavalla oudoin asia Suomi Maidanissa on ehkä kuitenkin se camp-diggailun määrä, jota se on saanut osakseen. Esimerkiksi Punk in Finland-forumilla Rajat kiinni! – mielenosoitusten seurantatopicissa ylittyy tänä iltana jo 4000 sivua.  Jo aiemmin erilaiset äärioikeistolaiset hörhöt kuten Pekka Siitoin, Olavi Mäenpää ja ja Seppo Lehto ovat saanet osakseen pienimuotoista camp-diggailua, mutta youtube-aikauden tuote Marco De Witissä on silti jotain vähän erilaista. Toivottavasti joku sosiologian tms opiskelija tuottaa lähitulevaisuudessa vähintään gradun, ellei peräti väitöskirjan otsikolla Suomi Maidan, Youtube ja Camp-huumori! 

Pragmaattisen liberalismin idealismista, Nick Clegg – Politics Between the extremes

Viime  viikkoina olen lueskellut hitaasti Nick Cleggin viime vuonna julkaistua kirjaa Politics: Between the Extremes. Kirjassa Clegg kertoo seikkailuistaan vuosien 2010-2015 Britannian koalitiohallituksen varapäämisterinä, mutta tuo toki myös laajemmin esiin kokemuksiaan ja ajatuksiaan politiikasta.

Clegg nostatti vuosikymmenen alussa Cleggmanian ja toi osaltaan omalla suosiollaan de facto kaksipuoluejärjestelmän keskellä pitkään sinnitelleet liberaalidemokraatit vaa’ankieliasema parlamenttin. Hän joutui kuitenkin pian tekemään melko katkeria komprommisseja sekä toimimaan paljon vahvempien ja poliittiset pelit paremmin osaavien konservatiivien tukena. Erityisesti lukukausimaksut olivat asia, josta Clegg ristiinnaulitiin. Hän jopa yritti pyytää julkisesti anteeksi, mutta sekin oli aivan liian vähän useimmille. Osittain näiden tapahtumien seurauksena Corbyn onnistui muutaman viikon takaisissa vaaeleissa saamaan paljon nuorten ääniä ja liberaalidemokraatit ilmoittivat nopeasti, etteivät lähde toryjen johtamaan hallitukseen apupuolueeksi.

Liberaalidemokraatit menettivät 2015 parlamenttivaaleissa 80% paikoistaan ja Clegg erosi puolueen puheenjohtajan paikalta. Toissaviikon vaaleissa libdemit saivat muutaman paikan lisää vuoden 2015 vaaleihin verrattuna, mutta Cleggin lopullisena nöyryytyksenä hän putosi parlamentista. Clegggin pragmaattisen liberalismin idealismi, ja reason, compromises and moderation-ajattelu herättää minusa aika vahvaa sympatiaa. Kyynisyys poliitikkoja kohtaan on ymmärrettävää ja usein perusteltua, mutta esimerkiksi Cleggin kohdalla se meni aika kovaakin yli. Murjotussa ja sad looking  Cleggissä on ollut minusta jotain varsin sympaattista.

Clegg aloittaa kirjan muistelulla tv-väittelystä Faragen kanssa 2014. Farage kommentoi Ukrainan tilannetta, oli ymmärteväinen Venäjän suhteen ja syytti EU:ta Ukrainan tapahtumista. Clegg oli varma, etteivät nämä jutut voi mennä yhtään suuremmalle yleisölle läpi, mutta niin vaan ne seuraavina viikkoina alkoivat mennä ja Clegg kertoo miten tuo oli hänelle ensimmäinen mitä helvettiä-hetki, joka ennakoi tulevien parin vuoden poliittisia shokkeja. Sovinistinen nationalismi ja  populistinen identiteettipolitiika, jotka muodostuvat, ulkopuolisten vihollisten syyttämisestä, myyttisen menneisyyden kulta-ajan palauttamisesta ja epärealistisen helppojen ratkaisujen ehdottamisesta monimutkaisuun ongelmiin oli saanut sellaisen momentumin, ettei argumenttien järkevyydellä ollut enää suurta merkitystä.

Sympatiseeraan myös Cleggin ajatuksia poliittikojen yksityiselämän kutistumisesta. Luultavasti tulevaisuudessa kaikki politiikot ovat aivan eritavalla teini- ja nuoruusvuosina tekemiensä hölmöilyjen arvostelun kohteena kun kuvia ja videoita tekemisistä on ympäri nettiä. Pelkona on, että yksityiselämän kaivelemisen takia parlamentissa on tulevaisuudessa vain nunnia, munkkeja ja robotteja. Ihmisten terveestä kyynisyydestä huolimatta kannattaisi muistaa, että politiikassa on mukana myös “hyviä” ihmisiä.

Clegg toki myös tekee selväksi, että politiikassa on puhtaita oma edun tavoittelijoita, supermachiavelliläisiä valtapelien pelaajia sekä kaikia kompromisseja vastustavia idealogeja. Nämä kaikki saavat oman osansa Cleggin kritiikästä. Cleggin kritiikki on varsin hyvin perusteltua, mutta ehkä kirjassa maksellaan vähän myös kalavelkoja.

Määrällisesti eniten kritiikiä saavat hallituskomppani konservatiivit. Oma kappaleensa on omistettu näiden psykodramaattiselle Eurooppa-suhteelle ja brexitistäkin puhutaan paljon. Konservatiiveja kuitenkin kritisoidaan varsin laajasti valtapeleihin keskittymisestä. En tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että erityisesti George Osbornesta tulee kirjassa juuri niin negatiivinen vaikutelma kun mitä pintapuolisesta brittipolitiikan seuraamisesta muutenkin. Sivuroolissa seikkaiee Secretery of State Theressa May, jota kirjan loppupuolella Brexitistä puhuttaessa lyödään kovaakin, mutta Pääministeri David Cameron selviää kokonaisuutena jopa aika vähällä. Kritiikkiä lähtee kuitenkin myös laborin suuntaan,  tottakai Faragelle ja UKIP:lle, mutta myös SNP:lle.

Kirjan nimen mukaisesti koko ajan läpikulkeva teema on tasapainottelu ääripäiden välillä. Cleggin edustamasta liberalismista puhuttassa minulle jäänyt mieleen erityisesti Ian Buruman kommentit siitä, kuinka liberalismi saattaa olla varsin tylsä aate. Kun liberaali miettii asioiden eri puolia ja pohtii ratkaisuja, ideologisesti puhtaammat ja radikaalimmat ajatukset nousevat otsikoihin ja keräävät ihmisten huomion. Liberaalin ajattelun pitäisi kyetä vetoamaan aivojen ohella myös sydämmeen. Nationalistisen taantumukselliston viime aikaisen nousun ansiosta se on ehkä hieman helpompaa. Clegginkin pragmaattinen liberlismi on helpompaa muotoilla ideaaliin muotoon tilanteesa, jossa sillä on riittävän vastenmielinen, radikaali ja vakavasti otettava vastustaja.

 

 

 

Cleggin kokemuksista voisi halutessaan miettiä paralleeleja moneen suuntaan. Euroopan ulkopuolisena samanhenkisenä vertailukohtana voisi toimia Micheal Ignatieffin tuskainen taival Kanadan pääministerinä. Tällä hetkellä vertailuna tulee väkisin mieleen Emmanuel Macron, jonka nopeaa nousua voisi verrata Clegmaniaan ja joka Ignatieffin tapaan jakaa perusajatusmaailmaltaan paljon Cleggin kanssa. Macron onnistui mielestäni esimerkillisesti yhdistämään älyllisen, progressiivisen ja keskustaliberaalin ajattelun jonkinlaiseen myös sydämmiä puhuttelevaan idealismiin. Toivottavasti Macronin seuraavat viisi vuotta eivät ole yhtä kovaa alamäkeä kuin Cleggillä vuodestaa 2010 lähtien.

Suomalaisena paralleeleja voisi vetää perussuomalaisiin, joiden kannatus suli hallitustyön ensikertalaisina hyvin samaan tapaan liberaalidemokraattien kanssa. Vaikka perussuomalaiset on monella tapaa symmetrinen vastakohta liberaalidemokraateille, niin hallitusvastuu on tekijä, joka syö kannatusta idealogiasta ja maasta riippumatta. Äänestäjät eivät yleensä katso suopeasti kompromisseja. Clegg kuitenkin kirjoittaa seisovansa tehtyjen kompromissien takana ja huomauttaa, että hänen astuessaan virkaansa Britannia oli finanssikriisin seurauksena aikalailla kielekkeen reunalla ja on vaikea arvioida mitä olisi tapahtunut tilanteessa, joss maalla ei olisi ollut vakaata hallitusta.

Kirja oli mielenkiintoinen sukellus Britannian politiikkaan 2010-luvulla. Näkökulmat sovinistisen nationalismin ja populismin nousuun eivät pääsääntöisesti olleet sellaisia, etteikö aika samanlaisia olisi kuultu muiltakin, mutta ihan kiva lukea näitä ajatuksia myös ihmiseltä, joka on viime vuosiin asti toiminut merkittävänä poliittisena vallankäyttäjänä.

 

Pahempi toistaan – Tynkäperussuomalaiset ja uuvatit

Perussuomalaisten puoluekokouksesta on nyt 10 päivää ja  sen jälkeisiin tapahtumiin liittyvien kommentaarien määrä alkaa olla täysin tolkuton. Nationalistisen taantumukselliston nousun yksi keskeinen ongelma itseasiassa liittyykin siihen, että kun kaikkien katseet kiinnittyvät tähän aihepiiriin ja se ympärillä velloviin kysymyksiin niin muut, mahdollisesti paljon tärkeämmät asiat jäävät vähemmällä huomiolle. Esitän nyt itsekin kuitenkin muutaman ajatuksen tästä aihepiiristä.

  • Tänään nähtiin ensimmäiset kannatusmittaukset, joissa arvioitiin näiden kahden uuden ryhmän kannatusta. Voidaan sanoa että lukemat olivat Halla-ahon tynkäperussuomalaisten näkökulmasta ihan positiivisia ja Simon Elon poppoon näkökulmasta suht heikkoja. Toisaalta tilanne on epäselvä eikä näistä luvuista kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Tilanteen selkiinnittyä parin kuukauden päästä saadaan lukuja, joista voi vetää pidemmälle meneviä johtopäätöksiä.
  • Voi olla, että halla-aholainen kevytfasismi oikeasti vetoaa enemmistöön perussuomalaisten äänestäjistä ja nimenomaan tuon takia tynkäperussuomalaisten kannatus on selvästi uuvatteja suurempi. Vaihtoehtoisena/täydentävänä selityksenä voisi kuitenkin pitää sitä, että protestipuolueen kannatus muodostuu epämmäräisestä eliitin ja nykymenon vastustamisesta. Tuota kannatusta ei yksinkertaisesti voi pitää hallitusvastuussa ja Halla-aho tarjoaa tuolle porukalle vielä yhden oljenkorren.
  • On ymmärrettävää että molemmat osapuolet yrittävät selittää tilannetta parhain päin Se voima jolla tynkäperussuomalaisten kannattajat ovat netissä aiheesta kirjoitelleet on silti aikamoinen. Osaltaan se yksinkertaisesti kuvastaa ydinkannattajajoukon sitoutuneisuutta ja fanaattisuutta. Olisi hauska tietää missä määrin tuo porukka haluaa pitää yllä hyvää pössistä ja missä määrin noihin omiin kirjoituksiin aidosti uskotaan.
  • Elon uuvattiporukan pitäisi nyt saada homma hallintaan ja tehdä selväksi mitä puolue oikeasti edustaa. Jos homma ei lähde hyvin käyntiin, voi hyvin olla, ettei tätä porukkaa ole enää parin vuoden päästä olemassa. Ottaen huomioon tilanteen ja nähdyn välirikon tyylin, kannattaisi uuvattien ehkä yrittää profilitoitua jonkinlaisena kansallismieliset ilman rasisimia-liikkeenä. Voi toki olla, että tuollaisella liikelle ei nykyilmapiirissä ole riittävää kannatuspohjaa ja sekin kertoo jotain nykymaailmasta.
  • Tynkäperussuomalaisia kannattavat halla-aholaiset ovat pistäneet melkoisen paskaspämmihyökkäyksen uuvatteja kohtaan. Tämä voi oikeasti heikentää uuvattien mahdollisuuksia, mutta myös repii entiset perussuomalaiset entistä pahemmin rikki ja heikentää hyökkäysten kohteeksi joutuneiden kiinnostusta palata takaisin perussuomalaisiin. Voisi olla ihan hyväkin asia jos näiden ryhmien välinen sisällisota jatkuisi tulevaisuudessakin mahdollisimman raakana ja katkerana.
  • Halla-aho ehti jo aiemmin ilmoittaa, ettei persujen välttämättä tarvitsisi asettaa presidenttiehdokasta ja että hän ei missään nimessä ainakaan itse lähde ehdokkaaksi. Veikkaisin että viimeisten tapahtumien jälkeen sekä tynkäperussuomalaiset että uuvatit asettavat oman ehdokkaansa presidentinvaaleihin.

Raqqa kukistuu – Kalifaatin viimeiset päivät ja Euroopan rintama

Kuvahaun tulos haulle ypj syria

Viime syksynä alkanut kampanja ISIS:n pääkaupungin Raqqan takaisinvaltaamiseksi alkaa nyt olla viimeisessä vaiheessaan kun SDF-liittouman joukot ovat jo tunkeutuneet kaupungin sisäpuolelle. Vaikea  sanoa kuinka nopeasti Raqqa kukistuu. Tämä riippuu tietysti myös siitä, kuinka verisesti viimeiseen mieheen Raqqan puolustajat ovat valmiita taistelemaan. Raqqan valtaus ei vielä tuhoa ISIS:iä lopullisesti, eikä varsinkaan ratkaise Syyrian sisällisotaa. Sen myötä ISIS:n kalifaatti alkaa kuitenkin olla tuhottu. Raqqa on ollut sekä symbolisesti että stratisesti ISIS:n tärkeä pääkaupunki. Vaikea sanoa mitä Syyriassa tapahtuu kalifaatin kukistumisen jälkeen. Minkälaista sissisotaa ISIS pystyy jatkamaan, pyrkivätkö kurdit luomaan omaa valtiotaan tai minkälaisiin taisteluihin ISIS:n vastustajat vielä keskenään voivat joutua? Mutta ei kai sitä epävarmasta tulevaisuudetsa huolimatta voi olla kuin tyytyväinen, että helvetillinen kalifaatti alkaa olla lyöty.

Täältä Euroopassa sitä kuitenkin myös miettii,  vaikuttaako tämä ISIS:n insprioimaan terrorismiin Euroopassa. Kalifaatti on ollut jonkinlainen inspiraation lähde jihadisteille ja sen tuhoutuminen saattaisi vähän pidemmällä aikavälillä heikentää jihadismin hohtoa. Toisaalta Lähi-Idän tapahtumien vaikutus Euroopassa tapahtuvaan terrorismiin lienee kuitenkin vain hyvin välillinen. Ja voi olla, että Kalifaatin lopun häämättäessä pyritään entistä enemmän masinoimaan iskuja Eurooppaan. Nykyinen Euroopan terrori-iskujen aalto ei tule loppumaan lähiaikoina, mutta saa nähdä onko ISIS:n lyömisellä Syyriassa vaikutusta suuntaan tai toiseen.

Hän kävelee vetten päällä!

Emmanul Macronin en Marche otti valtaisan jytkyvoiton myös Ranskan parlamenttivaaleissa napaten 350 paikkaa ja saaden yksinään absoluuttisen enemmistön kansalliskokouksessa. Paikkamäärä jäi hieman pienemmäksi kuin viikko sitten parlamenttivaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen monet arvioivat, mutta tulos on kuitenkin käsittämättömän hyvä liikkelle, joka starttasi vasta vuosi sitten.

Macron on osaltaan palauttanut monien ihmisten uskon tolkkulisen politiikan mahdollisuuksiin. Kyse ei pelkästään siitä, että nationalistinen taantumuksellisto on onnistuttu lyömään kunnolla, vaan siitä että Macron tulee perinteisten puolueiden ulkopuolelta ja on näyttänyt monille kuinka perinteisiä valtapuolueita voidaan haastaa myös muista suunnista. Macron on toisaalta talousasioita ymmärtävä pragmaatikko, joka on kuitenkin onnistunut luomaan liikeelleen suurta yleisöä puhuttelevan tarinana. Liberaali pragmaattisuus on onnistuttu muotoilemaan jopa jonkinlaisen ideaalin muotoon.

Varsinkin monet keskustaliberaalit liikkeet ympäri Eurooppa ja maailmaa yrittävät  nyt ottaa mallia Macronista. Macronin nousu on monila tavoilla aika käsittämätön tapahtuma.  Yleinen ilmapiiri on Ranskassa toiveikkaampi ja positiivisempi. Macronilla on nyt päällä älytön momentum ja hänellä on vahva mandaatti toteuttaa tavoitteitaan. Paljon on puhuttu työelämän reformien tarpeellisuudesta ja toisaalta siitä, kuinka Macron joutunee melkoisiin tappeluihin ammattiyhdistysliikkeiden kanssa. Macronilla on tällä hetkellä takanaan niin valtava tuki, että tästä hetkestä eteenpäin ei voi oikein mennä kuin alaspäin. Media odottaa tilaisuutta repiä yhtäkkiä tyhjästä valtaan noussut kultapoika alas ja varsin laajalta pohjalta muodostetun En Marchen ihmiset joutuvat miettimään miten sovitetaan kaikki näkemykset yhteen.

Olen lueskellut viime aikoina hitaasti Nick Cleggin muistelmateosta Britannian vuosien 2010-2015 koalitiohallituksesta. Cleggmanian ja Macronmanian nopean nousun välillä voi nähdä muutamia yhteläisyyksiä. Macron on kuitenkin todistettavasti Machiavellinsa lukenut ja nopeasta valtaannousustaan huolimatta saattaa hallita kovat valtapelit Cleggiä paremmin, enkä usko että Macronin kohdalla nähdään ainakaan samanlaista viiden vuoden alamäkeä kuin Cleggillä. Nyt pitäisi kuitenkin saada omat reformit läpi ja kyetä täyttämään riittävän hyvin ihmisten kohtuuttoman korkeat odotukset. Toivon vilpittömästi että Macron onnistuu.

 

Iljettävä homot ja Pride-kokemus 2017

Kävelin asemalle ja huomasin matkalla, että parin kuppilan eteen oli pistetty sateenkaariliput. Asemalla huomasin myös kasan porukkaa, joiden seksuaalisesta suuntautumisesta uskaltaisin tehdä aika varmoja arvioita puhtaasti ulkonäön perusteella. Junaan astuttuani googlailin ja selvisi että kotikaupungissani on juuri startannut Pride-viikko.

Olen ollut koko pienen elämäni passiivisen innoton homojen oikeuksien tukija. En ole itse satunnaisia arkielämän keskusteluja lukuunottamatta pistänyt millään lailla tikkua ristiin homojen oikeuksien puolesta ja koko transgenderblender-skene on mennyt minulta aika täydellisesti ohi. Pride-kulkueen kaltaiset masatapahtumat ovat ylipäätän asioita, joita tuppaan välttelemään. Vähemmistöjen oikeuksista huolehtiminen on kuitenkin sinällään tärkeä juttu, ja seksuaalivähemmistöjen asema aika hyvä mittari kertomaan laajemminin yhteiskunnan suvaitsevaisuuudesta ja asenteista. Jotenkin minulle seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoinen aseman pitäisi nykytilanteessa olla autommattinen asia, jonka erityiseen huomiomiseen ei edes pitäisi olla tarvetta. Tämä ei toki todellisessa elämässä pidä paikkaansa ja siksi seksuaalivähemmistöjen asemasta huolehtiville liikkeille on oma paikkansa.

Varsinkin esimerkiksi Yhdysvalloissa, mutta myös muualla seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat kasvaneet suureksi symboliseksi taisteluksi liberaalien ja konservatiivien välillä. Konservatiiveilla on tämän seurauksena sitten tapana sanoa, että liberaalit keskittyvät vain melko pienten vähemistöjen aseman edistämiseen eivätkä välitä tärkeämmistä isoista kysymyksistä. Argumentti olisi uskottavampi jos konservatiivit eivät itse käyttäisi niin paljon aikaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien blokkaamiseen. Kaikkien kannalta olisi varmaan parempi jos ne epäolennaiset homojen oikeudet pistettäisiin kuntoon ja voitaisiin sitten keskittyä niihin tärkeämpiin asioihin. Käytännössä monet konservatiiviset toimijat kuitenkin keräävät paljon ääniä vetomalla ihmisen primitiivisiin iljetysreaktioihin.

Konservatiivisesti suuntautuneet ihmiset saattavat helposti sanoa, että jonkinlainen iljetys on biologisessa tai evoluutipsykologisessa tarkastelussa ihmiselle luonteva reaktio. Luulen että tämä pitää jollain tasolla jopa paikkansa ja voin myöntää, että välillä jonkinlainen selkäydinreaktioni mielestäni härskiin homoiluun ja varsinkin transuiluun on tietynlainen iljetys. Kykenen heti ajattelemaan, että se on virheellinen ajattelutapa, tai sillä ei missään nimessä ainakaan voi perustella näiden ihmisten oikeuksien rajoittamista, mutten usko että millään koulutuksella onnistuisin täysin irtaantumaan siitä primitiivisestä inhosta joka minussa saattaa välittömästi syntyä. Mutta samalla tavalla kuin primitiivinen selkäydinreaktioni esimerkiksi työelämässä olisi kutsua toista osapuolta idiootiksi tai pahimillaan lyödä tätä turpaan, niin myös homoilun kohdalla ei pitäisi antautua ensimmäisten tunteiden vietäväksi, tuoda niitä näkyvästi esiin, tai edes tukea kulttuuria, jossa ei pyritä välttämään ensimmäisiä vihamielisiä primitiivisiä tunnereaktioita.

Omaan löyhästi liberalistiseksi mieltämääni ajatteluun kuuluu nimenomaan refletio ja se ettei heittäydy ensimmäisten tunteiden vietäväksi. Se että jokin olisi biologian pohjalta luonnollista on minusta vielä todella huono argumentti yhtään millekään. Tuskin tulen tulevaisuudessakaan osallisumaan prideihin tai mitenkään aktiivisesti etsiytymään toimintaan seksuaalivähemmistöjen edustajien tai niiden asiaa ajavien ihmisten kanssa. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että seksuaalivähemmistöjen oikeus toteuttaa itseään vapaasti symboloi ja niitä asioita, joiden ansiosta kaikilla ihmisillä vapaus ja mahdollisuudet elää onnellisesti haluamallaan tavalla .Cheers!

Vihreät, puheenjohtaja ja kasvu pääministeripuolueeksi

Refleksiisivesti ajatellen olen aatemaailmaltani varmaan monilla tavoilla aika tyypillinen ikäluokkani ja viiteryhmäni edustaja. Tosin olen myös aika tietoisesti pyrkinyt välttelemään kaikenlaisia ismejä ja olen ehkä liian kyyninen, että kykenisin olemaan oikeasti osa minkäälaista poliittista liikettä. Ylipäätään olen yllättävän usein löytänyt itseni esittämässä kriittisiä kommentteja  ympärilläni olevan ryhmän konsensusta kohtaan riippumatta siitä, mikä se ryhmän sisäinen totuus on. Jollain kevyen kyöstipöystimaisella tavalla minun on myös kovin vaikea sitoutua minkään sinänsä hyvän ja kannatettavan liikkeen taakse.

Ylläoleva kuvastaa myös suhtautumistani vihreisiin. Olen nyt 10 vuotta kaikissa täysikäisyyteni aikana Suomessa pidetyissä vaaleissa äänestänyt vihreiden ehdokasta ja näin luultavasi teen tulevaisuudessakin. Silti minun on aikalailla mahdotonta kuvitella liittyväni puolueeseen tai välttämättä edes olevani juuri missään suorassa kontaktissa sen kanssa. Satunnaisissa kohtaamisissani vihreiden kanssa esitän helposti jossain määrin kyynisiä kommentteja maailmanparantamisesta tai siitä, etteivät nämä aina uusurbanismi-innostuksessaan aina tavoita kaupunkikehityksen emergenissistä luonnetta.

Kuvahaun tulos haulle osmo soininvaara

Toisaalta kuplani ulkopuolella huomaan myös usein näkeväni täysin kohtuuttomia ja todellisuudesta irtaantuneita nettikirjoituksia, joissa monet syyttävät vihreitä milloin mistäkin ja tällöin saatan kyllä täräyttää takaisinkin. Vihreät on minulle puutteistaan huolimatta yksinkertaisesti vähiten huono puolue. Koen jollain tasolla ekologista maailmantuskaa, pidän suuresti puolueen egalitarisesta mutta myös nykyistä markkinataloutta ymmärtävistä linjauksista, olen hyvin vahvasti arvoliberaali, ja lasken suureksi plussaksi sen, että kepulandiassamme on myös vähemmän negatiivisesti kaupunkeihin suhtautuva puolue.

Vihreitä ja erityisesti Ville Niinistöä on nyt oppositiovuosina syytetty populismista, eikä täysin syyttä. Toisin kuin tietyn aatemaailman ihmiset, ymmärrän kuitenkin että politiikassa on tiettyjä peruslakeja. Hallituksessa tehdään vesitettyjä ja katkeriakin kompromisseja kun taas oppositiossa syytellään hallitusta huonoista säistäkin ja luvataan kaikkea hyvää kaikille. Sivistynyt käytös ja kompromissien tekeminen sekä ryhmän sisällä että ulkopuolisten kanssa on minulle jonkinlainen liberaalin perusperiaate, johon ihannettaan etsivät  sankarit eivät kykene. Vihreiden huominen puoluekokous tulee myös tältä osin eroamaan aika paljon viime viikonloppuna Jyväskylässä nähdystä showsta.

Vihreillä on nyt todella hyvin momentum puolellaan. Nousua suureksi puolueeksi povattiin jo 10 vuotta sitten, mutta 2011 oli kova takapakki vihreälle liikkelle ja sai monet arvioimaan vihreiden tulevaisuutta ehkä epärealistisenkin negatiivisesti. Vihreillä on 2019 vaaleissa hyvät mahdollisuudet nousta suurten puolueiden joukkoon ja saada yli 15% kannatus. Pääministeripuolueeksi nouseminen tuntuisi vielä hieman epätodennäköiseltä, mutta ei sekään mahdotonta ole. Vihreillä on keskipitkällä aikavälilä potentiaalia nousta todella korkeallekin, mutta vaikea sanoa, miten hyvin tuo potentaali realisoituu.

Nopealla puheenjohtajaehdokkaiden skannauksella diggaisin ehkä eniten Olli-Poika Parviasesta ja minulla on myös sympatioita Maria Ohisalolle joka voisi monessa suhteessa olla hyvä symboli vihreille. En ole varma onko kahden kärkiehdokkaan välillä kovinkaan suuria eroja, mutta ehkä Touko Aaltoon olisi hieman vaikeampaa projisoida pahimpia sterteotypioita ja tuon ansiostsa hän olisi vähän Emma Karia parempi valinta puolueen johtoon. Kun puheenjohtajaehdokkaiden välillä ei kuitenkaan ole valtaisia eroja, niin en usko, että tällä valinnalla olisi valtaisia vaikutuksia vihreiden suosioon.

Heil Halla-aho!

Perussuomalaisten hajoamista, sen syitä ja seurauksia sekä kaikkea aiheeseen liittyvää keskustelua voisi totisesti kommentoida monilla tavoilla. Esitän nyt kuitenkin vain yhden lyhyehkön metatason huomautuksen.

Tiina Elovaraa vihjasi A-Studiossa, että perussuomalaisten Jyväskylän puoluekokouksessa nähtiin sopimattomia tervehdyksiä. Tämä oli vähän hölmö vihjaus jos ja kun tällaisesta ei ollut selkeitä todisteita. Tosin minua usein häiritsee nettikeskusteluissa myös tapa, jolla sivuutetaan jokainen vastapuolen kertoma tapahtuma, jos sitä ei ole saatu videolle.

Olen kuitenkin aavistuksen hämmästellyt sitä, kuinka paljon nettikeskusteluissa keskitytään sanaan natsi. Tai monilla tuntuu usein olevan ajatus, että jos me emme ole natseja niin keskustelun voi lopettaa siihen. Me emme ole natseja joten ainoa jäljellejäävä vaihtoehto on, että olemme vain sympaattisia isänmaanystäviä. Natsit ovat toki aikalailla ihmislajin alinta perspohjasakkaa, mutta se ettei ole natsi on vielä aika heikko puolustus yhtään millekään.

SHOKKIUUTINEN – Perussuomalaiset hajoaa

Hesari uutiosoi, että perussuomalaisten eduskuntaryhmä hajoaa ja ensin todetiin, että 20 jäsentä irtoaa ryhmästä. Tuon uutisen jälkeen vielä Arja Juvonen ja Veera Ruoho ovat ilmoittaneet jättävänsä Halla-ahon ryhmän. Halla-aholaiset perussuomalaiset jäävät siis 15:lla edustajallaan selvästi irtaantuvaa ryhmää piennemmäksi. Halla-aholaisen nuivan fraktion ja soinivennamolaispopulistien välistä välirikkoa on spekuloitu jo koko tämän vuosikymmenen ajan eikä tämän sinänsä pitäisi olla yllättävää, mutta se nopeus, millä asiat nyt tapahtuivat, tuli kyllä hieman yllätyksenä. Voi myös olla, että perussuomalaisten hajotaamista on suunniteltu jo pidempään siitä lähtien kun Soinin porukoissa on tajuttu hommaforumilaisten soluttautumisoperaation laajus.

Halla-aho ja tämän uskolliset soturit lähtivät tekemään puolueessa täydellistä vallankumousta ja saivat junttaamalla puoluekokouksessa tavoitteensa läpi, mutta ainakin lyhyellä tähtäimellä näyttää, että tässä ammuttiin omaan jalkaan. Ensin perussuomalaiset heitetään ulos hallituksesta ja sen jälkeen vielä puolue hajoaa täydellisesti käsiin. Se että hajoamisen jälkeen halla-aholaiseen porukkaan jää enää alle puolet perussuomalaisista, kuvastaa hyvn sitä, että merkittävästä roolistaan huolimatta nuivaa fraktio on muodostanut puolueen vähemmistön.

Vähintään lyhyellä aikavälillä nationalistaantumuksellistoinen pohjavire Suomen politiikassa heikkenee ja mielenkiintoista seurata kuinka katkeraan loanheittoon perussuomalaisten kahden fraktion välillä tässä nyt päädytään. Pidemmällä aikavälliä perussuomalaisten hajoamisesta ja tästä koko tapahtumuketjusta seurannee ainakin se, että meillä on käsissämme aiempaa pienempi, mutta todella halla-aholaisen puhdasoppinen kovan linjan oikeistopopulistipuolue. Mielenkiintoista kuinka katkeraan sisällisotaan perussuomalaisten kaksi fraktiota vielä päätyvät. Keskisuomalaisen jutussa Kauko Tuuppainen jopa ehti spekuloida ajatuksella, että puoluetuki voisi kuin voiskin siirtyä soinilaisille. En tiedä onko tuo millään lailla realistista, mutta voin kuvitella minkälainen paskamyrsky tuosta saadaan kahden fraktion välille, jos tuon toteutumiseen olisi vielä edes jonkinlainen mahdollisuus.