On palattava Orwelliin – Katalonia, Katalonia

Jos ihmisiä pyydettäisiin listaamaan kirjoja, joiden lukeminen kuuluu yleissivistykseen, niin 1984 ja Animal Farm olisivat noilla listoilla varmaankin aika korkealla. Animal Farm nousi jälleen tämän vuoden tammikuussa Amazonin myydyimpien kirjojn listan kärkeen Trumpin virkaanastumisen ja sitä seuranneiden vaihtoehtoisten faktojen jälkeen. Itse luin Eläinten vallankumouksen lukioikäisenä ja 1984:n muistaakseni 19 vuotiaana juuri intistä kotiutumisen jälkeen. Tuon jälkeen en ole kuitenkaan juurikaan palannut Orwelliin. Osittain kyse on ehkä siitä, että orwellilaisuus, orwellilainen ja Orwellin luomat käsitteet ovat arkikielessä aikamoisen ryöstöviljelyn kohteena.

Koin ja koen edelleen hieman koomiseksi esimerkiksi joidenkin maahanmuuttokriitikoiden tavan kuljettaa Orwellia mukaan maahanmuuttokeskusteluun aika erikoisillakin tavoilla. Tosin ehkä tämä sataa Orwellin laariin ja todistaa, että hyvästä kirjasta voi tehdä erilaisia tulkintoja tai vertauksia nykymaailmaan. Orwellia tunnutaankin arvostavan aika hyvin poliittisen kentän laidasta laitaan, vaikka Orwell oli kiistatta egalitaristi ja nykykatsannossa aika tiukankin sortin sosialisti.

Mutta kyllähän Orwell on kiistatta loistava kirjoittaja ja monilla tavoin kunnioitettava hahmo, jonka muuhunkin tuotantoon olisi ehkä syytä tutustua. Olenkin viimeisen viikon kuunnellut äänikirjana Orwelin kaiketi kolmanneksi tunnetuinta teosta Homage to Catalonia (Suom. Katalonia, Katalonia). Ennen suurimpien hittikirjojensa kirjoittamista Orwell ehti tosiaan olla mukana tasavaltalaisten joukoissa Espanjan sisällisodan alkupuolella ja muotoli nämä kokemukset kirjan muotoon vuonna 1939.

30-luvun loppuopuolella hyvin harvalla Neuvostoliiton ulkopuolelta oli kokemuksia realisosialismista, mutta Espanjan sisällisodan kokemuksiensa aikana Orwell ehti nähdä Barcelonassa, kuinka Neuvostoliiton tukemat sosialistit alkoivat syödä järjestelmää sisältäpäin. Orwellia paljon lainannut edesmennyt ammattiprovokaattori ja uusateismin suursotilas Christoher Hitchens totesi ihan hyvin, että Orwell onnistui kuvaamaan hämmästyttävän osuvasti kolme elämänsä aikana vaikutannutta suurta ideologiaa: imperialismin, fasismin ja kommunismin.

Kuitenkin anarkisteista ja sodan alkuvaiheen Barcelonan tasa-arvoteetoksesta Orwell kirjoittaa teoksessa todella positiiviseen sävyyn.  Rintamakuvausten ohella Katalonia, Katalonia-kirjan toinen mielenkiintoinen teema onkin kommunistien ja anarkistien pienimuotoinen sisällisota sisällisodan sisällä.

Katalonia, Katalonia oli oikeinkin nautittavaa kuunneltavaa ja suosittelen sitä kyllä lämpimästi Orwellista kiinnostuneille. Lueskelin joitain vuosia sitten Antony Beevorin tiiliskiven Espanjan sisällisodasta, mutta Orwelin suppeampi kuvaus oli huomattavasti viihdyttävämpi. Varsinaisia sotatoimia kirjassa kyllä kuvataan melko vähän sillä sodan alkuvaiheissa Aragonan rintamalla, jossa Orwell palveli, oltiin aika rauhallisesti juoksuhaudoissa ja viholliskontaktit olivat vähissä. Mutta tuollaistahan se sodan arki kai usein on: Die meisten Menschen denken, dass Krieg vor allem aus Kämpfen besteht. Das stimmt nicht. Es ist das Warten – auf den nächsten Angriff, das nächste Essen, den nächsten Morgen.

Pelolle ei saa antaa valtaa

Olen nähnyt että tätä on viljelty jo aiemminkin, mutta varsinkin Manchesterissä tapahtuneen terrori-iskun jälkeen homma näyttää lähteneen aivan käsistä. Nationalistisen taantumukselliston edustajat toistelevan mielestään kai hauskan ironisesti hokemaa Pelolle ei saa antaa valtaa.

Ilmeisesti pelolle pitäisi tämän porukan mielestä antaa valta? Tehdään ihmisille selväksi, että parempi olla menemättä julkisille paikoille, perutaan kaikki yleisötapahtumat ja pidetään yllä terroristien toivomaa pelon ilmapiiriä? Nationalistisen taantumukselliston edustajien kuvittelisi olevan erityisen ponnekkaasti sitä mieltä, ettei meidän pitäisi taipua muuttamaan omaa elämäntapaamme radikaalien islamistien takia.

Pelko on mitä inhimillisin tunne ja tietysti ymmärrettävä, että terrori-iskut saavat ihmiset pelkäämään, muttei ole mitään järkeä lietsoa pelkoa tai tehdä pelon vallassa paniikkiratkaisuja kun on tunne, että jotain on pakko tehdä. Pelolle ei saa antaa valtaa voi olla hieman lattea tokaisu, mutta pitää täysin paikkansa.

Monien kohdalla lienee yksinkertaisesti kyse siitä, että kun omassa päässä Eurooppa on jo muutekin uppoamassa liberaalia demokratiaa kannattavien suvakkien takia, niin viimeistään tällaisten terrori-iskujen ajatellaan todistavan, että rajat pitäisi laittaa kiinni, massakarkotukset käyntiin ja Orbanin kaltainen semifasistimeinki päälle. Länsimaissa valtaenemmistö ei tällaisesta menosta diggaa, mutta jos terrorismipelkoa saataisiin riittävästi lietsottua, niin ehkä sitten…

So I go hunting for witches
I go hunting for witches
Heads are going to roll
I go hunting for

SHOKKIPALJASTUS! Jussi Halla-aholla avioton lapsi

Suomen kuvalehti julkaisi juuri Jussi Halla-aholta itseltään tarkistetun tiedon, että hänellä on avioton taaperoikäinen lapsi ja  lapsen äidiltä tuli tieto, että suhde on jatkunut jo kahdeksan vuotta. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että olisi ihan hyvä jos ihmiset eivät turhan tarkkaan vahtaisi poliitikkojen tekemisiä varsinaisen politiikan ulkopuolella ja varsinkaan tekisi äänestyspäätöksiä näiden asioiden perusteella. Enkä muista että Halla-aho olisi ainakaan erityisemmin puhunut “perhearvojen” tärkeydestä, mutta en nyt mene tästä takuuseen.

Olen hieman pettynyt, kun laatulehti Suomen Kuvalehti on tehnyt tällaisen “paljastuksen”. Nykymaailmassa ei varmaankaan ole  kovin realistista odottaa, etteikö media tutkisi julkkisten kohdalla myös tällaisia asioita, mutta kai sitä voi silti sanoa, että pidän tällaisten paljastusten julkaisemista negatiivisena asiana.




Jonkinlaisena politiikan valtapelien ja metakeskustelun ystävänä kuitenkin ihan mielenkiintoista seurata mitä tässä on taustalla ja mitä kaikkea tästä voi seurata. Ajoitus saattaisi viitata siihen, että joku haluaa sabotoida Halla-ahon puheemjohtajakamppanjaa. Jos on kyse tästä, niin onko vuotaja persujen sisä- vai ulkopuolelta? Iltalehden Tommi Parkkonen ehti jo Twitterissä ilmoittaa saaneensa tiedon Timo Soinilta, johon SK:n Salla Vuorikoski kertoi itse saanensa tiedon toisesta lähteestä ja Matias Turkkila vaatii Parkkosta oikaisemaan väitteensä. SK:n päivitetyssä juttuun kuitenkin mainittu, että asia olisi selvinnyt lapsen äidin Facebook-postauksesta.

Ihan hauska myös katsoa miten kuitenkin keskivertokansalaista konservatiivisemmat persujen kannattajat tähän suhtautuvat. Heikentäisikö tämä oikeasti Halla-ahon mahdollisuuksia puheenjohtajaksi? Nopealla hommaforumin selailulla näyttää, että sielläkin monet näyttäisivät aidosti olevan hieman pettyneitä. Entä missä määrin liberaalimmat Halla-ahon vastustajat malttavat mielensä ja lähteekö useampi mukaan asiattomampaan paskanheittoon. Entä kuinka paljon laadukkaammat mediat tätä aihetta käsittelevät? Tänään esimerkiksi Halla-aho ja Terho ovat A-Studion vieraina.

 

Silicon Valley, Startup-kupla ja Yksisarviset, Dan Lyons – Disrupted

Startupit ja Silicon Valley esiintyivät mediassa pitkään lähes yksipuolisen positiivisessa valossa. Piilaakson coolit visiönäärit haastoivat perinteiset toimintamallit, tienasivat käsittämättömiä määriä rahaa ja tekivät siinä sivussa maailmasta paremman paikan. Viimeistään tällä vuosikymmennellä suurimmat nettijätit ovat kuitenkin kasvaneet maailmaa muovaaviksi voimiksi eikä niitä voi enää pitää vain sympaattisina altavastaajia. Viime vuosina mm. yksityisyydensuojaan liittyvät asiat, pelko startup-kuplasta, suurimpien toimijoiden nouseminen lähelle monopoliasemaa, ubersaatio/keikkatalous sekä digitaalisaation johtaminen epätasaisempaan tulonjakoon ovat aiheuttaneet aiempaa kriittisempää kirjoittelua Silicon Valleyn tekemisistä. Silicon Valley/Piilaakso alkaa nykyään olla myös jo Wall Streetin tai Hollywoodin kaltainen käsite.

Luin juuri Disrupted-kirjan, jossa reilu viisikymppinen entinen journalisti päätyy keskelle pöhisevää startup-maailmaa. Kirjoittaja Dan Lyons on myös ollut vierailevana kirjoittajana HBON:n Silicon Valleyssa, joka on viihteellisyydessään ja absurdiudessaan tuonut tietyt Piilaakson elämän piirteet meidän tavallisten pulliaisten nähtäväksi. Kuvailleesaan startup-maailmaa Disrupted on lähes samalla tavala koominen kuin Silicon Valley. Se kuitenkin kuvaa todellisia tapahtumia ja siinä seassa antaa laajempaa taustoitusta startuppeihin ja Piilaaksoon. Löysin kirjasta moniakin itseäni puhuttelevia teemoja taloudesta, työstä ja teknologiasta. Ehkä keskeistä kirjassa kuitenkin oli terveen kokonaiskriittinen näkökulma startup-pöhinään ja Silicon Valleyn maailmaan. Pari kuukautta sitten lukemani Chaos Monkeys esitti sekin suht kriittisen näkökulman teknologiajättien menoon, mutta Disrupted on ainakin joissain suhteissa vielä kyynisempi. Silicon Valleyn ironisen Making the World a better place-kommentin sijaan Lyons lohduttautuu kirjassa ensimmäisten työpäiviensä jälkeen ajatuksella We are making the world a little bit worse – but only a little bit.

 

 

Dan Lyonsin oma henkilöhistoria kuvastaa osittain sitä disruptioita, johon teknologian kehitys on johtanut. Toimittajat ovat kai yksi merkittävimmistä korkeammin koulutetuista ryhmistä, joihin digitalisaation on iskenyt kovaa. Pitkän ja ihan ansiokkaan uran journalistina tehnyt Lyons saa kenkää Newsweekista 2012 ja joutuu reilun 50 vuoden iässä miettimään uutta suuntaa uralleen. Huomattuaan että perheen elättämisen mahdollistamaa vakioduunia toimittajana ei löydy. Hyvin teknlogiamaailmaa tuntevana ja aiemmin coolia startup-maailmaa hieman kadehtineena hän ajatettelee lähtevänsä tarjoamaan palveluksiaan markkinoinnissa ja päätyy tämän seurauksena kotikaupunkinsa Bostonin lähellä päämajaansa pitävän Hubspotin palvelukseen. Ja tästä se hupi sitten alkaa.

Yksi kirjan keskeisistä teemoista liittyy Lyonsin ikään. Hubsopotin keski-ikään verrattuna Lyons on noin kaksi kertaa vanhempi. Hubspot taitaa olla vielä hieman keskivertoteknologiayritystä nuorempi työympäristö, mutta eipä se taida startup-skenessä harvinaista olla, että nuoren ja vanhan työntekijän raja menee 30 vuodessa. Yli 50-vuotiaat saattavat sitten olla jo todella harvassa. Merkittävä tekijä tässä on varmasti se, etteivät vanhemmat ihmiset ole aivan yhtä hyvin kiinni nykytekniikassa. Dan Lyons tuo kuitenkin esiin kaksi muuta näkökulmaa.

 

Ensimmisenä nuoret työntekijät on helpompi saada tekemään pitkää päivää pienehköllä palkalla ja kuvittelemaan, että he ovat nyt muuttamassa maailmaa. Googlea voi perustellusti kritisoida tietyistä asioista ja on tervettä suhtautua varsinkin näihin suurinta valtaa käyttäviin toimijoihin kriittisesti. Yksi Googlen yllättävä aikaansannos kuitenkin liittyy työympäristön muutokseen. Google oli eturintamassa tarjoamassa työntekijöilleen ilmaiset ruuat ja monenlaisia muita houkuttelevia etuja sekä muuttamassa toimistoa jonkinlaiseksi aikuisten leikkipuistoksi säkkituoleineen ja värikkäine sisustuksineen. Tätä monet muut ovat sitten jäljitelleet perässä. Vaikka työsuhde-edut eivät olisi ihan samalla tasolla, niin toimistosta on haluttu tehdä coolin pseudorento työmypäristö ja ajateltu, että toimistokoiralla sekä täysillä kokis- ja red bull-kaapeilla nuoret tyytyvät matalampaan palkkaan ja heikompiin työehtoihin.

Hyvin nuorten ihmisten rekrytoiminen on myös keino yksinkertaisesti säästää rahaa. Kahteen edellämainittuun tekijään liittyen saattaa kuitenkin myös olla, että vanhempia työntekijöitä syrjitään tarpeettomastikin. Lyons mainitsee kuinka teknologiayrityksen haluavat yleensä ehdottomasti antaa itsestään kuvan syrjinnästä vapaina paikkoina, mutta todellisuudessa niitä pyörittävät nuoret valkoiset miehet. Sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai ihonväriin liittyvää syrjintää ei kuitenkaan koskaan haluta tuoda esiin, mutta ikäsyrjintää ei aina edes haluta piilottaa. Mark Zuckerbergin totesi joskus että Young people are just smarter.

Oma suhteeni aiheeseen vaihtelee ambivalentin ja kyynisen välillä. Olen omalla lyhyehköllä työurallani mm. “päässyt” työskentelemään epäsuorasti yhdelle aikamme suurelle nettijätille ja kovasti kasvaneelle startupille, joka yritti kopioida Googlen piirteitä. Työntekijöiden nopea kierto, jossa ei juuri yli nelikymppisiä näkynyt ja jossa nuoret ja epäpätevät välipomot eivät kyenneet antamaan keskimäärin vielä nuoremmille alaisilleen juuri mitään järkevää ohjausta, ovat tulleet tutuiksi. Samoin ilmainen aamupala, seinälle maalatut mukainspiroivia tekstit, mukarennot työympäristöt ja firman piikkiin ryyppäämminen perjantaisin. Tunnistin Disrupted-kirjasta paljon omia työelämäkokemuksiani. Erityisesti kuitenkin nuorekkaan yltiöpositiivisen henki ja kimpasa tsemppaaminen ovat olleet asioita, joihin minun on ollut vaikea sopeutua.

Grow fast, lose money, go public

Ikäsyrjintään, työpaikkakulttuuriin ja työoloihin liittyvän kritiikin osalta Lyons esitää myös laajempaa kritiikkiä yksisarvisia ja niiden metsästäjiä kohtaan. Kirjoittelin vuoden alussa lyhyen tekstin Peter Thielistä ja tämän kirjasta. Tämä  VC-porurkka esim. Reid Hoffman nimeltä mainittuna, saa Lyonsilta aika kovaa kritiikkiä. Kun käytännössä on kovin vaikeaa tietää, kenen kaksikymppisen nörtin algortimi tai appi mullistaa maailman, niin riskirahoittajat päätyvät usein roiskimaan rahojaan summamutikassa sinne ja tänne, toivoen että joku yksisarvinen saataisiin kiinni. Dan Lyons pelkääkin, että olemme start up-kuplassa, joka puhkeaa aiheuttaen monille kovia menetyksiä. Erityisesti tämä koskettaa optioihin palkkansa vaihtaneita työntekijöitä, mutta ehkä myös laajemmin yhteiskuntaa. Vaikea tätä on arvioida, mutta pidän startup-kuplaa potentiaalisesti ihan mahdollisena tulkinta nykytilanteesta.

Monet menestyksekkäimmät nettijätit kuten Google ja Facebook eivät pitkään onnistuneet tekemään voittoa ja esimerkiksi Amazon sekä Uber taitavat edelleen tehdä tappiota. Tämä on johtanut aika erikoiseen tilanteeseen, jossa rankkaa persnettoa tekevät yritykset ovat kuitenkin kaikkein arvokkaimpia. Tämä ehkä liittyy Peter Thielin toteamukseen siitä kuinka Competition is for losers, ja todellisten tekijöiden pitäisi tähdätä monopoliin. Kunhan onnistuu kasvamaan nopeasti ja ottamaan markkinat suurelta osin haltuunsa, niin ei ole niin väliä, vaikka rahaa poltettaisiin hirvittävällä tahdilla.

Varisnkin AirBnB:ta ja Uberia pienempien Hubspotin kaltaisten yksisarvisten kohdalla voidaan kuitenkin päätyä luomaan vain tyhjää hypeä. Hubspotin kohdalla Lyons kritisoi myös erityisesti markkinointilähtöisyyttä. Paha sanoa miten maailma ihan tarkalleen tässä asiassa oikeasti toimii, mutta kuvittelen naiivsiti, että joissain paikoissa fokus olisi enemmän toimivan tuotteen luomisessa ja selkeästi vähemmän markkinoinnissa. Lyonsin kuvaukset nettimarkkinoinnin absudista menosta olivat sellaisia joihin totisesti pystin itse samaistumaan, vaikka suorat kosketukseni tuohon maailmaan ovatkin aika vähäisiä.

Disrupted oli yksi parhaita lukemiani kirjoja pitkään aikaan. Minusta se tuntui totisesti tavoittavan monia teemoja nykymaailmasta muotoillen ne viihdyttävään ja aidosti hauskaan muotoon.

Ikuisesti puhdas Israel – Meidän ihana maamme

Olen pari kertaa aiemminkin kirjoitellut tässä blogissa vähän Israelista (Start up nation ja Israelin historia) ja rohkenisin jopa sanoa, että minulla on kokonaisuutena  jopa suht positiivinen mielikuva Israelista. Hatikvah flashmob, Pyhän maan startup-skene, Superliberaali Tel Aviv ja mahdollisesti ihan perusteltu arvio IDF:stä maailman moraalisimpana armeijana, ovat niiden asioiden joukossa, joita minulle tulee Israelia ajatellessa mieleen. Olen myös viime aikoina miettinyt, että haluaisin ehdottomasti joskus tulevaisuudessa vielä vierailla Israelissa. Keskityn tässä kirjoituksessa kuitenkin negatiivisempiin teemoihin ja kehityskulkuihin.

Kirjoituksen otsikon ensimmäinen osa viittaa hiljattain katsomaani dokumentin Forever Pureen(Tässä 10 min tiivistys jostain dokumentin olennaisimmista kohdista), jonka nimi tulee jalkapallojoukkue Beitar Jerusalemin kannattajien katsomossaan esittämästä lakanasta. Banderollilla protestoitiin sitä, että joukkueesen oli hankittu kaksi muslimipelaaja. Beitar Jerusalem on jo pidempään ollut äärinationalistien kannattama seura, ja varsinkin monituhatpäiseltä päätykatsomolta äärikannattajineen on nähty aika kyseenalaista menoa.

Kuvahaun tulos haulle beitar forever pure

Tavallaan Beitarin kannattajat eivät toki eroa suuresti monien Euroopan maiden ultraryhmistä ja päätykatsomoista. Äärimmäinen kielenkäyttö, rasismi/etnisten ja alueellisten jännitteiden lietsominen ja pienimuotoiset väkivaltaisuudet ovat ihan normimeininkiä monissa Länsi-Euroopan katsomoissa, Itä-Euroopasta tai Etelä-Amerikasta puhumattakaan. Israelissa aina läsnäoleva konflikti yhdistettynä tuhatpäiseen mobiin huutamassa organisoidusti kuolemaa arabeille tuntuu kuitenkin hieman eri jutulta. Ja kuten seuran toimitusjohtaja banderollista totesi, “Poliittisista ajatuksistasi riippumatta, et voi käyttää tuollaista ilmausta jos olet juutalainen”. Minä en toki halua lähteä kertomaan, mitä juutalainen voi tai saa sanoa, mutta juutalaisten ja etnisyyden yhteydessä Ikuisesti puhdas, tuntuu todella perversiltä ilmaisulta.

Dokumentin keskivaiheilla sittemmin jo Israelin puolustusministeriksi noussut Avigdor Lieberman erehtyy maltillisesti taputtamaan Beitarin muslimipelaajan tekemälle maalille ja vieressä olevat Beitarin kannattajat huutavat, että missä ovat Liebermanin periaateet. Se mitä olen vähän seurannut Israelin politiikka, oli tuokin hieman hyytävä kohtaus. Kun Liebermanin kaltainen hahmo on onnistunut nousemaan jo Israelin puolustusministeriksi ja se että hänkään ei välttämättä miellyttä kovimman linjan kannattajia, kertoo jotain Israelin poliittisesta muutoksesta. Toki Israelista kertoo jotain sekin, että harva maan ulkopuolella on pystynyt esittämään sen terävämpää ja pistävämpää poliittista satiiria, kuin israelilaiset itse. Tämän postauksen otsikon jälkiosa viittaa Israelilaiseen satiiriohjelmaan, Eretz Nehederet (suom. Meidän ihana maamme)

Osittain politiikan muutosta on selitetty 90-luvulla maahantulleilla Venäjän juutalaisilla, jotka ovat muodostaneet myös Liebermanin kannattajien ydinjoukon. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen Alija oli määrällisesti todella merkittävä ja keikutti puolueiden valtasuhteita ja oli vähintään tärkeä osaselitys maan vasemmiston kriisille. Economist käsitteli uusimassa numerossaan pitkästi Israelia ja otsikoi yhden jutuista Right v far right. Israel on muuttunut etnonatiolastisemmaksi, juutalaisemmaksi, mutta vähemmän israelilaiseksi. Aiemmin mainitut Beitarin äärikannattajat ovat vähemmistö, mutta symboloivat kuitenkin Israelin muutosta ja sovinistisen nationalismin nousua.

Economist myös kirjoitti kuinka armeijan johtaviin asemiin on tullut koko ajan enemmän Ješiva-poikia, eivätkä sekulaarimmat israelilaiset ole erityisen innoisaan tästä kehityksestä. Mitä tapahtuukaan tulevaisuudessa jos nämä Ješiva-pojat ottavat aiempaa enemmän haltuunsa armeijan johtopaikkoja? Vaikka Israelilla on tietystä näkökulmasta selkeästi uskonnolliset juuret, niin esim. Ben-Gurionin visioissa Israelista oli tarkoitus muodostua nykyistä sekulaarimpi valtio. Ben-Gurion taisi kuitenkin esimerkiksi aliarvioida ortodoksijuutalaisuuden virheellisesti hiipuvaksi liikkeeksi. Vaikka Israelissa on aina ollut pinnan alla jonkinlaisia jännitteitä tuoreimpien maahanmuuttajien ja pidempää maassa asuneiden ryhmien välillä, näyttää että varsinkin 90-luvulta lähtien yhteiskunta on fragmentoitunut aiempaa enemmän.



Osatekijänä fragmentoitumiseensa on varmaan ollut myös tekninen kehitys. Armeijan spill over-efektinä Israel on maailman johtavaa maa kyberturvallisuuteen liittyvissä asioissa, mutta tämä näkyy myös monilla muilla teknologian aloilla. Israeliin virtaa valtavia määriä riskirahoitusta ja Tel Avin sekä San Fransicon välillä on jo suorat reittilennot. Kuitenkin ainoastaan kymmenisen prosenttia maan asukkaista on osa Startup nationia. Vielä 70-luvulla Israel oli yksi teollismaiden taloudellisesti tasa-arvoisimmista valtioista, mutta nyt se on muuttunut yhdeksi kaikkein epätasarvoisemmista. Israelin siirtymä oikealla ei tarkoita pelkästään sovinistisen nationalismin nousua, vaan todella rajua siirtymää kibbutzeista suorastaan raakaan markkinatalouteen. Esimerkiksi merkittäväksi keikkatalouden alustaksi kasvanut Fiverr on lähtöisin Israelista ja symboloi kyllä monilla tavoilla nykymaailman menoa.

Ensi kuussa kuuden pävän sodasta tulee kuluneeksi 50 vuotta. Rankan itsenäistymissodan jälkeen nopea marssi voittoon oli suorastaan euforinen kollektiivinen kokemus tilanteessa, jossa ihan perustellusti pelättiin uutta holokaustia. Nopean vihollisen lyömisen ja pienten tappioiden ohella Israel oli myös helppo nähdä sodan moraalisena osapuolena. Ja vaikka edelleenkin voi olla mahdollista perustellusti sanoa, että IDF on moraalinen armeija,  joka suhtautuu myös naisiin sekä seksuaalivähemmistöihin varsin liberaalisti, niin kuuden päivän sodan jälkeisten seikkailujen ja miehitysten jälkeen sillä on nykyään kuitenkin jo eri tavalla verta käsisään. Israelia ei kannata liikaa syyttää tästä, sillä vaihtoehdot ovat olleet vähissä, muttei Israelia voi enää pitää Kuuden päivän sodan tapaan ikuisesti puhtaana konfliktin osapuolena.

 

 

Saksan vaalit, Wieder Eins in einem Land, Superreich und abgebrannt.

Vuoden alussa velloi melkoinen pelko siitä, että nationalistinen taantumuksellisto ottaisi suurehkoja voittoja tämän vuoden vaaleissa. Nationalistisen taantumukselliston vaalimenestys on kuitenkin jäänyt onneksi hieman odotettua heikommaksi ja keskustaliberaalit voimat ovat menestyneet vaaleissa aika hyvin. Erityisesti Emmanuel Macronin nousu Ranskan presidentiksi oli aidosti sykähdyttävä tapahtuma. Macron marssimassa pitämään voitonpuhettaan kun taustalla soi Oodi ilolle, oli aika maukas vastareaktio nationalistisen taantumukselliston nousulle. Economist kirjoitti uusimmassa numerossaan jo otsikolla Who loves EU, baby – Europe’s anti-nationalist backlashIlmassa on ehkä jonkin verran enemmän toivoa katastrofaalisen vuoden 2016 jälkeen.

Yleisesti jo vuoden alussa kuitenkin luotettiin, että Frau Merkelin johtama Saksa säilyisi vakaasti liberaalin, demokraattisen ja sivistyneen Euroopan johtajana. Myös Saksassa nationalistinen taantumuksellisto oli nostanut kannatustaan, mutta Alternative für Deutschland oli kuitenkin verrattain heikko tekijä monien muiden maiden populisteihin verrattuna.

Yritin viikko sitten tehdä hätäistä yhteenvetoa monissa maissa nähdyistä poliittisista trendeistä. Politiikan someistumisen ohella olennaisimmat trendit ovat minusta olleet nationalistisen taantumukselliston pitkäaikainen ja viime aikoina kiihtynyt nousu, perinteisen vasemmiston pitkään jatkunut ja viime aikoina kiihtynyt romahdus sekä keskustaliberaalien liikkeiden pienoinen nousu.

Kaikki nämä trendit näkyvät Saksassa useimpia Euroopan maita heikommin. AdF on noussut vakavastiotettavaksi puolueeksi vasta hiljattain ja sen kannatus on korkeimmilaan ollut vain noin puolet useimpien sen eurooppalaisten sisarpuolueiden huippukannatuksesta. Perinteisen vasemmiston lasku on kyllä näkynyt jo pitkään Saksassa ja juuri eilen Demarit saivat varsin heikon tuloksen Saksan suurimmassa osavaltiossa Nordrhein-Wesfalenissa. Puolueen kannatus on ollut viime kuukausina hieman laskussa ja se näyttäisi jäävän syksyn vaaleissa kristillisdemokraattien taakse. Vaaleihin on kuitenkin vielä aikaa, demarit ovat iskuetäisyydellä ja noin 30 prosentin kannatus on varsin hyvällä tasolla, jos puolueen tilannetta vertaa Hollantiin, Ranskaan tai Britanniaan.  Saksan politiikassa ei myöskään ole näkyvissä mitään Macronin, Suomen vihreiden, UK:n liberaalidemokraattien tai Hollannin D66:n kaltaisten voimien nousua.

Historiasta voisi hakea hieman ilmeisiä, mutta ehkä sittenkin myös paikkansa pitäviä selityksiä. Saksa ei ole normaali valtio. Se on lähinnä kollektiivinen postraumaattinen stressihäiriö. Kymmenen vuotta sitten Saksan isännöidessä futiksen MM-kisoja puhuttiin siitä, onko ok heiluttaa Saksan lippua kadulla. Tämä on vähän höpsöä, mutta ihan söpöä ja sympaattista. Kuitenkin kun viimeisen kymmenen vuoden aikana erilaiset torakat ovat kaivautunuteet esiin, on voinut nähdä, että saksalaiset ovat saaneet rokotuksen, jonka takia tietyillä voimilla on yksinkertaisesti todella vaikeaa saada suurempaa yleisöä taakseen.

Toki Saksassa myös tehtiin kovat Hartz-paketit jo 2000-luvun alussa. Demarien kannatus taisi kärsiä tästä, mutta osittain noiden ansiosta Saksan talous on nykyisessä kunnossaan ja voihan jopa olla, että Saksan demarien kannatus olisi tällä hetkellä lähempänä Ranskan sosialistien tai Britannian Labourin kanntusta ilman noiden uudistusten tekemistä. Kuka tietää. Mutta sen tiedän, että Seppo Räty oli ehdottomasti väärässä. Saksa on monessa suhteessa maa, josta voisi ottaa oppia.

 

Ei pidä provosoitua kun provosoidaan – RIP Mauno Koivisto

Olen tappanut aikaa lentokentän baarissa ja törmäsin vasta nyt uutiseen Mauno Koiviston kuolemasta. Tämä on ensimmäinen kerta oman elämäni aikana kun Suomen presidentti kuolee. Olen liian nuori, jotta minulla olisi mitään kunnollisia muistikuvia edes Koiviston viimeisistä vuosista presidenttinä, eikä minulla tämän takia ole syntynyt erityisen syvällistä suhdetta Koivistoon. Tästä huolimatta Manu on kuitenkin jäänyt minulle mieleen kunnioitettavana valtiomiehenä. Kai tästäkin voisi halutessaan vetää jotain johtopäätöksiä kuinka yksi aikakausi on vaihtumassa toiseen…

Mutta nostetaan nyt kuitenkin tuoppi Manun muistolle, Ei pidä provosoitua kun provosoidaan.

Emma Kari, ei kiitos – Vihreiden puheenjohtajakisa

Yksi Suomen kesän mielenkiintoisimmista poliittisista tapahtumista on Vihreiden puheenjohtajan valinta, joka ratkeaa reilun kuukauden päästä puoluekokouksessa Tampereella. Viimeisimmässä Ylen gallupissa vihreiden kannatus oli noussut vielä pari prosnettiyksikköä kuntavaalituloksesta. Heikon 2011 eduskuntavaalituloksen jälkeen puheenjohtajaksi nostettua Ville Niinistöä on kiitelty paljon ja on katsottu, että vihreiden nousseesta kannatuksesta osa selittyy Niinistön onnistuneella puheenjohtajuudella. Olen tästä jossain määrin eri mieltä. En niinkään siksi, että kykenen ainoastaan kohtuullsesti samaistumaan Ville Niinistön ajatusmaailmaan ja tekemisiin. Olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että vihreiden kasvanut kannatus selittyy pääosin muilla asioilla kuin puheenjohtajan tekemisillä.

Perinteisten vasemmistopuolueiden Euroopan laajuinen kriisi sataa helposti keskustaliberaalien liikkeiden (Macron, D66, liberaalidemokraatit) laariin. Tämä ei ole automaattista, mutta vihreiden tyyppiset liikkeet pystyvät nykytilanteessa helposti lisäämään kannatustaan mikäli kykenevät muotoilemaan viestinsä edes jossain määrin houkuttelevaan muotoon. En siis näe että vihreiden puheenjohtajavalinnalla olisi välttämättä dramaattista vaikutusta puolueen kannatukseen, mutta on sillä silti ehdottomasti merkitystä. Vihreiden äänestäjänä toivon puolueen menetystyvän tulevaisuudessa. En näe  ennakkosuosikki Emma Karin edustavan ihan omaa ajatusmaailmaani, enkä usko että hän erityisemmin lisäisi vihreiden kannatusta tulevaisuudessa. Hän täyttää liian hyvin niitä stereotypioita, joita vihreisiin halutaan liittää.

Olen aiemmin ajatellut, että Touko Aalto voisi olla ihan hyvä valinta vihreiden puheenjohtajaksi ja Jyväskylän jytkyn jälkeen häntä voisi perustellusti pitää entistä parempana vaihtoehtona puheenjohtajaksi. Pääkaupunkiseudun ulkopuolelta tuleva mies olisi mielikuvatasolla ihan hyvä ratkaisu kannatuspohjan laajentamiseksi. En ole erityisemmin tutustunut Maria Ohisalon tekemisiin, mutta näkemäni perusteella pitäisin häntä kuitenkin hieman Karia paremapana valintana puheenjohtajaksi. Tein kuitenkin juuri Vihreän langan sivuilla olevan puheenjohtajakoneen ja siellä selkeästi parheiten omaan ajatusmaailmaani täsmääväksi ehdokkaaksi nousi tamperelainen Olli-Poika Parviainen. Tällainen oli koneen minulle tarjoama järjestys.

Olli-Poika Parviainen: 75%

Krista Mikkonen: 68%

Maria Ohisalo: 68%

Touko Aalto: 66%

Emma Kari: 65%

Mika Flöjt: 55%

Ei tällä valinnalla varmaankaan ole kauhean dramaattisia vaikutuksia, mutta toivoisin kyllä että vihreiden puheenjohtajaksi valittaisiin joku muu kuin Emma Kari.

Yliarvioimme nationalistisen taantumukselliston mahdollisuudet vuonna 2017

Kirjoitin reilu pari kuukautta sitten lyhyen blogitekstin otsikolla Yliarvioimmeko tällä hetkellä nationalisteja? Simppeli pointtini oli, että dramaattisten Brexitin ja Trumpin valinnan jälkeen saatamme olla ylivirittäytyneitä ajatuksille nationalistisen taantumukselliston noususta. Muistimme nämä kaksi tapahtumaa kun mietimme Wildersin ja Le Penin mahdollisuuksia. Media lähti täysillä mukaan tarinaan  nationalistisen taantumukselliston väistättömästä noususta ja todellisuuden taju tuntui hieman hämärtyvän. Useimmat ajattelivat, että ihan mitä tahansa voi tapahtua sen takia, että Trumpin ja Brexitin kohdalla mittaukset olivat muutaman prosenttiyksikön pielessä, ja tuollaisessa kahden vaihtoehdon tiukassa kisassa pienikin virhe voi keikauttaa tuloksen toisin päin.

Tämän vuoden Euroopan vaaleissa monet tuntuivat päätyvän johtopäätökseen, että luultavasti gallupit ovat väärässä ja aliarvioivat selvästi nationalistisen taantumukselliston mahdollisuuksia. Minäkin menin ehkä hieman liikaa tuohon suuntaan arvioissani, mutta kykenin mielestäni mediaa ja “suurta yleisöä” paremmin hahmottamaan, ettei nationalistinen taantumuksellisto marssi väistämättä valtaisiin jytkyvoittoihin. Pidin perustellusti Le Penin mahdollisuuksia presidentiksi hyvin, hyvin, hyvin pieninä. Laajemmassa tarkastelussa gallupit ovat Eurooopassa arvioineet nationalistisen taantumukselliston kannatuksen keskimäärin varsin kohdilleen, ja ne ovat arvioineen sen keskimäärin yhtä usein ala- kuin yläkanttiin.

Nate Silver julkaisi tänään hyvän kirjoituksen aiheesta otsikolla Conventional Wisdom May Be Contaminating Polls ja käsitteli ilmiötä myös eilisessä Fivethiryteightin podcastissa. Kannattaisi painaa muistiin myös Ranskan presidentinvaalien toisen kierroksen kaltaiset tapahtumat, jolloin gallupit ovat arvioineet selkeästi voittaneen liikkeen kannatuksen prosenttikaupalla alakanttiin, jos haluaa ymmärtää tätä aihepiiriä.

Varsinkin median kohdalla on kyse siitä, että meitä muutamia politiikan harrastajia lukuunottamatta useimpia ei juurikaan kiinnosta, jos media arvioi valtapuolueen voittomarginaalin pahastikin alakanttiin. Eritysesti netissä aktiiviset kansan syvät rivit ja nationalistisen taantumukselliston paskaspämmiosasto kuitenkin pitävät huolen, että hiemankin alakanttiin arvioitu kannatus nationalisteille huomataan ja siitä pidetään mölyä ja syytetään media pitkään. Nate Silver kuitenkin huomauttaa, että enemmistön ajatuksilla saattaa olla vaikutusta myös siihen, miten paljon galluppien tekijät lisäävät arviohinsa (tarpeetontakin) epävarmuutta.

Kuten Silver linkatussa tekstissä kuitenkin mainitse: But the trend isn’t that center-left globalism is making a comeback — that’s too early to say. Tuossa tekstissä ja eilisessä podcastissa on kuitenkin esitetty hyvin suuren yleisön kyvyttömyys ymmärtää todennäköisyyksiä ja se miten Trump ja brexit tuntuvat hieman hämärtäneen myös tolkun ihmisten käsitystä todellisuudesta.

 

Ranskan parlamenttivaalit 2017 – Kansalliskokous uusiksi

                              RANSKAN PARLAMENTTIVAALIEN TULOS

Ranskan presidentinvaalit ovat nyt takana, mutta Euroopan hullu vaalivuosi 2017 jatkuu ja Britannian vaalien ohella katseet kääntyvät Ranskan kansalliskokouksen, eli parlamentin vaaleihin. Ranskan kansalliskokouksen edustajat äänestetään kaksivaiheisessa vaalissa. Ensimmäisen kierroksen päivämäärä on 11.6 ja toiseen kierroksen 18.6.

Kansalliskokoukseen valitaan yhteensä 557 edustajaa yhden henkilön vaalipiireistä. Tällä hetkellä kahdella valtapuolueella on peräti 474/557 parlamentin paikoista. Tässä mielessä vaalijärjestelmä muistuttaa esimerkiksi Britanniaa, jossa pienpuolueilla on ollut hyvin vaikeaa saada merkittävää edustusta parlamenttiin. Esimerkiksi National Front sai vuoden 2010 ensimmäisellä kierroksella 13% äänistä, mutta onnistui saamaan parlamenttiin ainoastaan 2 edustajaa. Presidentinvaaleissa nähty perinteisten valtapuolueiden romahdus kuitenkin pistää pakan aikalailla uusiksi.

Kansalliskokouksen vaalit muistuttavat tietyiltä piirteiltään myös presidentinvaaleja. Vaalipiirin läpimenijä selviää ensimmäisellä kierroksella ainoastaan, jos joku ehdokkaista saa yli 50% äänistä. Mikäli näin ei tapahdu vaalipiiri on mukana vaalien toisella kierroksella,  ja äänestettävänä ovat kaikki yli 12.5% ensimmäisen kierroksen äänistä saaneet ehdokkaat. Tällainen vaalijärjestelmä yhdessä puoluekentän myllerryksen kanssa tarkoittanee, että monissa vaalipiireissä tullaan näkemään mielenkiintoisia monen eri ehdokkaan välisiä taisteluita.

Presidentti Emmanuel Macronin En Marche tulee nousemaan ryminällä parlamenttiin, mutta hyvin vaikea tässä vaiheesa arvioida tarkallen kuinka hyvän vaalituloksen liike onnistuu saamaan. Sama koskee Marine Le Penin Fron Nationalia. Parlamenttipaikkoja tulee selvästi lisää, mutta minkätason jytkystä puhutaan? Melenchonin  La France insoumise sotkee pakkaa entisestään ja jos Ranskan perinteisesti vahva äärivasemmisto ja sosialistipuolueen vasenlaita ryhmittyy hänen taakseen, saattaa äärivasemmistokin saada mukavan määrän paikkoja.

Toisaalta vaikka perinteiset valtapuolueet kokivat presidentinvaaleissa rökäletappion ja sisäiset riidat repivät niitä, niin taustalla oleva puoluekoneisto kuitenkin varmistaa sen, että ne pärjäävät näissä vaaleissa vähintään kohtuullisesti. Varsinkin sosialistit tulevat menettämään paikkoja, mutta vaikeaa arvioida kuinka suureksi tappio lopulta muodostuu.

Parlamenttipaikkojaan selvästi kasvattava Fron National tulee varmasti jäämään opposition, ja Ranskan epäonnistumisista elävänä parasiittina ja se tulee syyttämään Macronia kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Melenchonin tulee hänkin varmaan jäämään oppositioon. Macronin En Marche ei taida sitten millän kyetä saamaan yksinään absoluuttista enemmistöä kansalliskokoukseen, joten se joutunee tukeutumaan republikaaneihin ja/tai sosialisteihin, joten voi olla, että Macron joutuu venymään melkosiin diileihin. Ranskan presidentillä on tunnetusti vahva valtaoikeudet ja tässä mielessä Macronilla on paljon valtaa, mutta käytännössä parlamentin koostumuksella on kuitenkin vaikutusta hänen mahdollisuuksiinsa saada reformeja käpi.

ShawAcademy Limited Time Offer One FREE Course

Minullakin aika epäselvä kuva siitä, minkälaiseksi vaalien dynamiikka tarkalleen tulee muodostumaan, mutta seuraan kyllä tätäkin vaalitaistelua mielenkiinnolla.