Työ, Valta ja Status 2000-luvulla, Ryan Avent – Ihmisten varallisuus

Economistin toimittajan Ryan Aventin kirja The Wealth of Humans: Work and Its Absence in the Twenty-first Century yritää vetää yhteen viimeiset vuodet vellonnutta keskustelua teknologian kehityksestä, työpaikkojen katoamisesta ja tulonjaon polarisaatiosta. Toivoin kirjalta juuri  näiden aihepiirien liittyvän keskustelun huolellista yhteenvetoa lisätessäni sen tämän vuoden talouskirjojen lukulistalleni. Odotin position olevan Aventin työnantajan The Economistin tapaan extreme center, niin että aihepiirin monet ongelmat tunnustetaan, muttei päädytä aivan Humans need not Apply-videon pessimismiin.

 

Kirja alkaa Adam Smithin ja John Maynard Keynesin lainauksilla ja kertoo sen jälkeen miten toimittajan ja taksikuskin vaarassa olevat ammatit kuvastavat laajempiakin käynnissä olevia kehityskulkuja. Yksi kirjan alkupuolen hyviä huomioita oli teknologian vaikutusten ryhmitteleminen kolmeen kategoriaan.

1. Ensimmäinen on ilmiselvähkö ja jo pitkään olemassaollut automaatio, joka on tosin levinnyt ja leviämässä koko ajan uusille alueille. Se siirtyy yhä enemmän tehtaiden ulkopuolelle tomistoihin ja duunareiden töistä asiantuntijatehtäviin.

2 Toiseksi tekniikan kehitys on mahdollistanut aiempaa tehokkaamman ulkoistamisen ja töiden siirtämisen halvempiin maihin kun työn seuranta ja asioiden kommunikoiminen on teknologian myötä aiempaa helpompaa. Tätä kautta nimenomaa tekninen kehitys on voimistanut globalisaatiota tästä on syntynyt jonkinasteinen takaisinkytkentä

3. Tekniikka on mahdollistanut oman alojensa supertähtien toimimisen yhä suuremman yleisön kanssa. Esimerkiksi parhaat luonnoitsijat voivat nyt MOOC:ien avulla tavoittaa satojatuhanisa opiskelijoita ja aiemmin tältä kilpailulta välttyneet keskinkertaiset professorit joutuvat kohtaamaan uudenlaista kilpailua.

Avent on kuitenkin kriittinen myös sen suhteen, kuinka paljon työpaikkojen katoamisen ja tulonjaon polarisaation aiheuttamia ongelmia kyetään ratkomaan koulutusta parantamalla. Laadukas ja ajantasalla oleva koulutusjärjestelmä on tärkeä palikka, mutta siihen keskittymällä ei kuitenkaan pystytä ratkaisemaan tulevia ongelmia kuin hyvin pieniltä osin.

Aventin esimerkit siitä, millaiset uudet ja työpaikat osaltaan helpottavat työpaikkojen katoamista ovat hyvin mielenkiintoisia, mutta eivät nähdäkseni kovin rohkaisevia. Nuo työpaikat eivät ehkä pysty tarjoamaan kovin suurelle määrälle ihmisiä keskiluokkaista elintasoa.

On kuitenkin totta, että netin tehokkaasti ihmisiä yhteensaattavien markkinapaikkojen kautta joillekin ihmisille on mahdollista erikoistua hyvin pienelle sektorille ja myydä todellisia niche-tuotteita ja saada silti riittävä toimeentulo. Omalla läppärillä voi osallistua myös netin keikkatalouteen ja vapaampi työnteko kompensoi osaltaan mahdollisesti matalammaksi jäävää korvausta. Yhä tehokkaamman tuotannon maailmassa käsityön merkitys saattaa myös kasvaa. Käsityöoluet ovat olleet in jo pitkään ja ruuan ohella muillakin aloilla varmaan nähdään samanlaista trendiä, joka osaltaan tarjoa töitä joillekin.

Kirjan nimen Adam Smith-alluusio tulee esiin erityisesti kirjan keskivaiheilla kun Avent kirjoittaa pitkästi yritysten aineettomasta pääomasta ja kuinka 80% yritysten arvosta on nykyään pimeää ainetta. Ei maata, kiinteistöjä ja koneita tai laitteita, joita usein ajatellaan, vaan yrityksen sisällä olevaa tietoa, jota pystytään hyödyntämään tehokkaasti rakentamalla toimiva kulttuuri työpaikan sisälle.

Avent kirjoittaa myös mielenkiintoisesti San Franciscon asuntomarkkinoista ja tavasta kuinka kaupunkimaan rajallisuus ja tehoton käyttö siirtää taloudellisen kasvun hedelmät helposti suurelta osin maanomistajien käsiin. Itse pidin paljon kirjan keskivaiheen kaupunkiaiheisista pohdiskeluita. Tolkutonta vuokraa itse viime aikoina maksaneena tullut mieleen ajatus, että väistämättä jonkinlaiset yhteisasumisen muodot yleistyvät tulevaisuudesssa varsinkin niillä metropolialueila, joilla asumisen hinta eniten kasvanut.

Varsinkin kirjan loppupuolella on myös selkeämmin viime vuosien poliittiseen keskusteluun liittyvää tarinointia. Avent esimerkiksi puhuu varsin avoimen maahanmuuttopolitiikan puolesta. Erityisen mielenkiintoista oli kuitenkin kappale kehittyvistä maista ja miten ennenaikainen deindustrialisaatio saattaa vaikuttaa näihin maihin. Harva meistä on tainnut miettiä, miten robotisaatio ja digitalisaatio vaikuttaa länsimaiden ulkopuolella.

Kirjan tyylissä ehkä näkyi se että kirjoittaja on the Economistin toimittaja, enkä sano tätä negatiivisessa mielessä. Kirja analyysit olivat kuitenkin pääosin verrattain kansantajuisia, mutta välillä työmarkkinoita analysoitiin melkoisella antaumuksella. Wealth of Humans oli aika pitkälti sitä mitä odotinkin. Sen sävy oli kuitenkin astetta odottamaani synkempi. Jos tässä nyt ei ihan perikatoon ollakaan matkalla, niin aika helvetinmoisia ongelmia saadaan silti ratkoa

 

 

Macron valitaan Ranskan presidentiksi, mutta miten ja mitä siitä seuraa?

Jos Emmanuel Macronia ei valita Ranskan presidentiksi, lupaan syödä hatullisen etanoita sekä hankkia elämäni pahimman krapulan ja päänsäryn dokaamalla pullokaupalla mahdollisimman korkeatanniinista ranskalaista punaviiniä. Olen tämän vuoden aikana seuraillut aika paljon Ranskan vaaleja. Osittain sen takia, että vaalit ovat jo sinällään tärkeä tapahtuma, mutta ne symboloivat hauskasti myös monia laajempiakin kehityskulkuja. Olen jo vuoden alusta lähtien toivonut Macronin voittoa. Macron on vaikuttanut hahmolta, jonka aatemaailman voin aika hyvin samaistua, mutta joka siitä huolimatta kykenee karismaattisena hahmona vetoamaan myös laajempaan yleisöön.

Alkuvuodesta ajattelin, että toiselle kierrokselle päätyvät hyvin todennkäköisesti Fillon ja Le Pen. Macronilla voisi olla pienet saumat syrjäyttää jompikumpi näistä ehdokkaista. Tavallaan hieman harmittelin, että Ranskan presidentiksi näyttäisi nousevan hyvin konservatiivinen Fillon. Tammikuusta lähtien vaalien tapahtumat ovat kuitenkin menneet lähes niin hyvin kuin olisin voinut toivoa. Mélenchonin yllättävä nousu oli pieni isku, mutta jos mietitään Macronia “koko valtaeliitin ehdokkaana”, niin tässä mielessä se, että Mélenchon nousi merkittäväksi tekijäksi, eikä silti suosittele Macronia Hollanden, Fillonin ja Hamonin tapaan, saattaa olla jopa positiivinen asia.

Tästä eteenpäin olennaisimmat kysymykset kai ovat:

  • Miten selvästi Macron voittaa? Saako hän yli 65 % vai vain noin 55% äänistä?
  • Jos Le Pen saa verrattain hyvän tuloksen, heijastuuko se suoraan myös kesäkuun parlamenttivaalien tulokseen
  • Entä kuinka paljon Macronin En Marche onnistuu saamaan paikkoja kesäkuun vaaleissa?
  • Jos ja kun En Marche ei saa jytkyvoittoa kesäkuun vaaleissa ja Front Nationalin paikkamäärä nousee ainakin jonkin verran, minkälaisen koalition kanssa Macron yrittää hakea yhteistyötä?
  • Saattaako Macronin perässä muissakin kaksipuoluejärjestelmämaissa nousta keskustaliberaaleja liikkeitä?
  • Seuraako Macronin noususta presidentiksi kuitenkin Ranskan kulttuurisodan juoksuhautojen syveneminen kun perinteisten valtapuolueiden merkitus pienentyy?

Vasemmistopopulisti Marine Le Pen

Ranskan presidentinvaalien toisen kierroksen kampajointi on käynnissä ja tänään on analysoitu eilisiä tapahtumia Amiensin kaupungissa. Macron oli jo aiemmin suunnitellut tapaavansa paikallisen tehtaan ammattiliiton edustajia, mutta Le Pen saapuikin kaupunkiin yllättäen ennen Macronia, lateli yleisölle tyypiilistä populismituubaansa ja ilmoitti, ettei tehdasta suljettaisi jos hänestä tulisi presidentti. Le Penin toiminta oli varsin halveksittavaa populismia. Hän onnistui sabotoimaan tehokkaasti Macronin vierailun ja saamaan hänet huonoon valoon. Macron kykeni välttämään mediakatastrofin hyvällä esiintymisellään, keskustelamalla tunnin yleisön keskellä ja lähettämällä sen livenä Facebookissa. Kokonaisuutena tämä oli kuitenkin selvä mediavoitto Le Penille. Muutama ajatus koko tapahtumaketjusta:

  • Macron halusi selvästi näyttäytyä ydinkannattajaryhmiensä ulkopuolisten ihmisten keskellä, lieventää kuvaansa elitistinä ja hänen kotikaupunkinsa Amiensin tehdas oli tähän etuläteen ajateltuna hyvä paikka.
  • Le Penin yllätysesiintyminen oli varsin oivaltava ratkaisu. Härskiä ja halveksittavaa populismia, mutta strategisesti taitava mediatemppu. Le Penin yksinkertaisia sloganeita ja halpoja lupauksia on helpompi myydä kuin Macronin maailman monimutkaisuuden tunnustavia ajatuksia.
  • Näissä vaaleissa urbaani/liberaali/suvaitsevainen-linja tuntuisi ehkä muita vaalitaisteluita selkeämmin nousevan parempiosen väestön valinnaksi ja ruraali-konservatiivi/suvaitsemattomuus nousisi selvemmin huono-osaisempien ihmisten linjaksi
  • Mielenkiintoista nähdä kuinka vasemmistolaisilla painotuksilla Le Pen vetää vaalikampanjansa loppusuoran. Tällaiset esiintymiset varmasti heikentävät mahdollisuuksia saada tukea Fillonia äänestäneistä ihmisistä.
  • Tämä tapahtumavyyhti oli kiistatta huono startti Macronin toisen kierroksen kamppanjalle, mutta media on taipuvainen paisuttelemaan sen merkitystä, ottaen huomioon että vaaleihin on vielä 10 päivää ja tämä tapahtuma jää merkityksellisyydessään väistämättä osittain vaalipäivää lähempänä olevien tapahtumien varjoon.

 

 

Britannian parlamenttivaalit 2017 – Mitä se May oikein meinaa?

Theressa May pääsi yllättämään vähän kaikki päättäessään järjestää Britanniaan ennenaikaiset parlamenttivaalit. Vaalien päivämääräksi on määrättiin 8 kesäkuuta. Muutenkin politiikaasta kiinnostuneille oli vuonna 2017 jo tarjolla Hollannin, Ranskan ja Saksan vaalit, mutta näköjään Euroopan hullu vaalivuosi täydentyy vielä Britannian parlamenttivaaleilla. Hollannin, Ranskan ja Saksan vaaleissa media on keskittynyt lähinnä seuraamaan nationalistisen taantumukselliston nousua, mutta Britanniassa tämä tavallaan nähtiin jo viime vuonna brexitin muodossa ja nämä vaalit ovat seurausta tuosta. Siksi Brittannian vaalien narratiivi rakentuu väistämättä vähän erilaiseksi, mikä on tavallaan ihan virkistävääkin.

Briteissä on oliut havaittavissa jonkinlaista vaaliväsymystä jonka Brenda Bristolista tiivisti hauskasti. 2014 oli Skotlannin itsenäisyysäänestys, toissa vuonna parlamenttivaalit ja viime vuonna Brexit-äänestys. Saa nähdä onko tästä seurauksena matalaksi jäävä äänestysprosentti. Ennenaikaiset vaalit ovat Maylta kuitenkin kylmää poliittista laskelmointia, jolla labourin todella heikko tilanne halutaan hyödyntää. Lisäksi May tullut pääministeriksi vaaleilla, joten voidaan ajatella, että hän voi vaalien avulla myös legimitoida omaa asemaansa.

May itse perustelee uusia vaaleja sillä, että brexitiä ei pystytä nykyisellä kokoonpanolla viemään maaliin, mutta tämä tuntuu selittelyltä. Labor ei pysty teknisesti estämään kunnolla brexitiä eikä sillä toisaalta tunnu edes olevan siihen suurta halua. Toki siinä on jossain määrin perää, että tästä alkava täysi vaalikausi estäisi todennäköisemmin sen, etteivät tulevat vaalit osuisi pitkittyneiden brexit-neuvotteluiden keskelle.

Ehkä kyse on osittain jopa Mayn toiveesta hiljentää oma oppostionsa puolueen sisällä. Tässä mielessä konservatiivien nykyistä selvempi voitto saattaisi jopa (näennäisen) paradoksaalisesti helpottaa pehmeämmen Brexitin läpiviemistä kun May ei olisi yhtä riippuvainen puolueensa kovimpien Brexit-intoilijoiden tuesta. Toki vaikea spekuloida minkälaisia muutoksia konservatiivien sisällä mahdollisesti tapahtuu ja minkälaisia hahmoja tuosta porukasta nousee parlamenttiin. Riippumattomuus hardcore brexitin-kannattajista kuitenkin antaisi Maylle lisää pelitilaa myös sisäpolitiikassa. Daily Mail kirjoitti vaaleista otsikolla Chrus the saboteurs, viitaten labouriin, mutta saatta tosiaan olla, että kulissien takana May miettii lähes yhtä paljon puolueensa sisäisten “sabotöörien murskaamista”.

Hollannin ja Ranskan vaalien jatkoksi myös näistä vaaleista tulee perinteisen vasemmistopuolueen murskatappio. Kysymys on lähinnä siitä, kuinka pahasti labour saa siipeensä ja kenelle nuo paikat menevät. Jeremy Corbynin vahva aatteenpalo yhdistettynä epäpätevyyteen sekä puolueen jakautuminen etelän bremain-henkisempiin ihmisiin ja pohjoisen brexit-henkisempiin duunareihin, ei lupaa kovin hyvää puolueen yhtenäisyydelle.

ShawAcademy Limited Time Offer One FREE Course

Voi kuitenkin olla, että laborin merkittävän tappion ohella seurauksena saattaa olla myös liberaalidemokraattien nousu. Kun työväenpuolekkaan ei ole avoimesti brexitiä vastaan, liberaalidemokraatit voivat ottaa itselleen tämä aseman ja sitä kautta kerätä varsin hyvin ääniä kampanjoimalla Brexitiä vastaan We are 48% of the people. Puolue kärsii tällä hetkellä heikosta johtajasta ja asemastaan edellisen konservatiivihallituksen apupuolueena eikä se väistämättä onnistu mobilsoimaan laajasti bremain-henkisiä ihmisiä taakseen, mutta se kasvattanee ainakin jonkin verran kannatustaan.

Skotlannissa tietysti mietitään itsenäistymisen mahdollisuutta ja seurataan SNP:n kannatusta. Toisaalta SNP:llä on jo tällä hetkellä 56/59 Skotlannin parlamenttipaikoista, joten toisaalta sillä saattaisi olla näissä vaaleissa lähinnä hävittävää. Saattaa jopa olla, että Skotlannin itsenäistymispyrkimysten suurin momentum on nyt takana. Samoin UKIP:n suurin momentum saattaa olla nyt takana.

Tiivistettynä vaalien suurimmat kysymykset taitavat olla kuinka pahasti Labour romahtaa kenelle sen paikat jakaantuvat ja mitä sisäisiä muutoksia konservatiivien paikkojen jakautumisessa saattaisi tapahtua.

 

Ranskan suurkaupunkien kuplat

Piti vielä katsoa huvin vuoksi, miten äänestettiin muissa Ranskan suurissa kaupungeissa. Katsoin millainen oli tulos yli 200 000 asukkaan kaupungeissa (Pariisi ei tällä kertaa mukana). Näitä on Ranskassa yhteensä 10: Marseille, Lyon, Nizza, Toulouse, Nantes, Strasbourg, Lille, Bordeaux, Montpellier ja Rennes.  Tältä näytti vaalitulos Pariisin ulkopuolisessa suurimpien kaupunkien Ranskassa.

 

Emmanuel Macron 29,4%

Suosituin Bordeauxssa, Nantesissa, Rennesissä ja Strasbourgissa

 

Jean-Luc Melenchon 28,6 %

Suosituin Lillessä, Marseillessa, Montpellierissä ja Toulousessa

 

François Fillon 23,3 %

Suosituin Lyonissa ja Nizzassa

 

Marine Le Pen 18,7 %

Ei suosituin yhdessäkään näistä kaupungeista. Toiseksi suosituin ehdokas Marseillessa ja Nizzassa. Suurin kaupunki, jossa Le Pen onnistui nousemaan suosituimmaksi ehdokkaaksi, on maan 15:sta suurin kaupunki Toulon (167 000 asukasta) Välimeren rannalla. Le Pen oli näistä ehdokkaista myös ainoa, joka ei kaikissa kaupungeissa ollut neljän suosituimman ehdokkaan joukossa.

 

Pariisin kupla

Kaikenlaista voisi Ranskan vaaleista taas kirjoitella, mutta ihan vaan tällainen pikkuhuomio tällä kertaa. Varsinkaan Pariisissa ei  terrorismin pelko ainakaan saanut ihmisiä Le Penin taakse.

Pariisi (2.27 milj asukasta)

Macron 34,83 %

Fillon 26,45 %

Mélenchon 19,56 %

Le Pen 4,99 %

 

Île-de-France (~12 milj asukasta) –  Uusimaa varsin osuva vertailukohta

Macron 28,63

Fillon 22,19 %

Mélenchon 21,75 %

Le Pen 12,58 %

Jos kiinnostaa lukea enemmän Ranskan kahtiajaoista suosittelen tutustumista Christophe Guilluy -nimiseen hahmoon.

Ranskan Intifada – Pitkä sota Ranskan sen ja arabien välillä

Ranskan vaaleja seuratessa olen ajatellut, että voisi lukea jotain uutta Ranskaan liittyen ja tässä viimeisellä viikolla ennen vaaleja luettavakseni valikoitui Ranskassa asuvan brittihistorioitsija Andrew Huseyn pari vuotta sitten julkaistu The French Intifada: The Long War Between France and its Arabs. Torstain ammuskelun myötä se muuttui valitettavankin ajankohtaiseksi valinnaksi. Voi olla että tuo tapahtuma antaa pienen tönäisyn Le Penille ja varmistaa hänen pääsynsä toiselle kierrokselle.

Hussyen kirja alkaa Pariisin Gare du Nordilta, jossa hän oli vuonna 2007 kotimatkallaan vaihtamassa metrosta lähijunaan ja todisti lähiönuorten pienoiseksi mellakaksi päätynyttä riehumista. Kirja myös päättyy Pariisin esikaupunkialueelle Fresnesin vankilaan, jonka asukeista noin 70% on muslimeja. Vankiloista onkin muodostunut tärkeä värväyspaikka radikaaleile islamisteille. Tässä välissä kirja käy kuitenkin antaumuksella läpi Ranskan hallussa olleen Pohjois-Afrikan historiaa sekä hieman myös tuolta Ranskaan suuntautunutta muuttoliikettä. Tämäkin oli ihan informatiivista, mutta odotin kirjalta enemmän Banlieu-Ranskan kuvausta. Itse pidin kirjan mielenkiintoisimpina osina juuri alkua ja loppua, jossa käsiteltiin näitä Ranskan lähiöitä.

Yli puolet kirjasta keskittyy Algeriaan, joka päätyi Ranskan haltuun 1830-luvulla ja kirposi lopullisti Ranskan hallinnasta varsin katkeran sodankäynnin seurauksena 1962. Kirjassa kuvaillaan molempien osapuolien terroria ja kidutuskeinoja, joissain kohdin jopa aika graafiseen sävyyn. Ei sinänsä ihme että noista tapahtumista on jäänyt kollektiivisia traumoja kaikille osapuolille. Algeriassahan oli parhaimmillaan yli miljoona ihmistä käsittänyt eurooppalaistaustainen väestönosa (kuuluisimpana edustajana tietysti Alber Camus), joka lähti maasta lähes kokonaisuudessaan itsenäistymisen aikohin. Algeria oli myös tietynlainen Ranskan siirtomaaimperiumin kruununjalokivi. Lisäksi myös Ranskan nykyisestä muslimiväestöstä algerialaistaustaiset ovat suurin yksittäinen ryhmä, mikä on erottaa Ranskan muista Keski- ja Etelä-Euroopan maista, joissa turkkilaiset tai marokkolaiset muodostavat suurimman ryhmän muslimiväestön sisällä.

Toki Ranskassa on suuri määrä marokkolaistaustaisia maahanmuuttajia ja maininnan arvoinen ryhmä Tunisiasta maahan tulleita. Myös näiden maiden siirtomaa-aikaa, itsenäistymisprosessia ja sen jälkeistää historiaa käydään aika tarkkaan läpi. Jokaisella näillä kolmella Pohjois-Afrikan maalla on ollut omanlaisensa siirtomaahistoria, itsenäistysprosessi ja arabikevätkin näkyi näissä vähän eri tavoilla. Kaikki kuitenkin kamppailevat samalla tavalla köyhyyden, siirtomaaohistoriansa,  ja skitsofrenisen Ranska-suhteensa kanssa. Pohjois-Afrikan Itsenäistymistaisteluissa, sisällisodissa ja pienemmissäkin sisäisissä konflikteissa radikaali-islam on ollut lähes aina jollain tasolla läsnä, mutta on yksinään  vähän vajaavainen selitys erilaisille asioille.

Kirjassa ei ole selkeää yhteenvetoa ja Hussey nimenomaan sanoo, ettei halua tehdä ennustuksia Ranskan, Maghreb-maiden ja Ranskan arabien tulevaisuudesta. Hänellä ei kuitenkaan ole kovin kauhean ruusuista kuvaa lähitulevaisuudesta. Kirjassa myös tulee toistuvasti esiin absurdeihin mittasuhteisiin nouseva antisemitismi ja Hussey pitääkin esimerkiksi La Hainen Vinzin hahmoa epärealistisena. Ja tuskin Pohjois-Afrikan tai Banlieu-Ranskan ongelmia tullaan kovin suurelta osin lähitulevaisuudessa ratkaisemaan. Helppoja tai nopeita ratkaisuja ei yksinkertaisesti ole vaikka jotkut populistit tällaisia yrittävätkin tarjota.

Toivottavasti ranskalaiset äänestävät sunnuntaina viisaasti.

Trump, feminismi ja déjà-vu

Trumpin virkaanastujaisten jälkeen WNYC:n Kai Wright ja Economistin Anne McElvoy ovat pitäneet viikottaista Indivisible-radio-ohjelmaa, jonne on otettu amerikkalaisia soittajia ja nämä ovat kertoneet ajauksiaan eri politiikkaan sekä Trumpiin liittyvistä teemoista esim. Syyriasta, Kiinasta, Venäjästä ja Amerikan muslimeista. Tällä viikolla aiheeksi valikoitui feminismi. Keskustelussa oli jotain ihan mielenkiintoisia pointteja kuten se, että käytännössä Euroopan lähitulevaisuuden isoimmista asioista ovat nyt päättämässä naiset, Theresa May Brittanniassa ja Angela Merkel Saksassa sekä mahdollisesti jopa Marine Le Pen Ranskassa.

Henkilökohtaisesti feminismi ei ole koskaan erityisemmin kiihottanut minua suuntaan tai toiseen. Työelämässän olen ollut sekä miesvaltaisissa että sukupuolien osalta aika tasan jakautuneissa työyhteisöissä, mutta tuntuu, että minulla ei ole aihepiiristä kauheasti mitään sanottavaa. Saattaa koskea muitankin asioita, mutta varsinkin feminismikeskustelun suhteen olen ollut varsin reaktiivinen.

Viimeisen reilun vuoden ajan olen kuitenkin ollut törmäävinäni sosiaalisessa mediassa ja netissä  feminismiaiheiseen keskusteluun aiempaa useammin. En ole törmännyt niinkään feministien kirjoituksiin, vaan kaikenmaailman oman elämänsä henrylaasasten töräytyksiin. Tämä on hieman hämmästyttänyt minua. En tosiaan erityisen usein näe feministien kirjoituksia tai haastatteluja, mutta yhä useammin antifeminisistä öyhötystä. Mistä ne näitä juttuja kaivaa ja minkälainen öyhötysekosysteemi tuossa oikein on taustalla?

Jotenkin vähän sellainen déjà-vu-tunne 10 vuoden takaiseen maahanmuuttokeskusteluun. Tuntuu että joka vitun tuutista alkaa tulla tätä sontaa tavalla, joka tekee kaiken tolkullisen keskustelun mahdottomaksi. Näyttää että sukupuolten välisiin suhteisiin liittyvä keskustelu nousee yhä selvemmin esiin kulttuurisodan taisteluissa. Toki nämä henrylaasaset ovat töräytellee jo pidempään ja kyllähän maahanmuuttokeskustelukin on tuntunut usein palaavaan sukupuoleen liittyviin kysymyksiin. En tosiaan ihan kauheasti seuraa feministien tekemisiä tai sanomisia, enkä tiedä kuinka paljon haluaisin assosioitua tuohon porukkaan, mutta on täysin selvää, etten ainakaan halua olla samalla puolella näiden netin antifemististen törkyturpien kanssa.

 

Dangerous Absudirty of French Election’s

Kuten myös France24 totesi, John Oliver points out the French election’s absurdity. Le Pen, Mélenchon ja Fillon tuntuvat kaikki (tässä järjestyksessä) enemmän tai vähemmän pelottavilta vaihtoehdoilta. Olen viimeisimpien gallupien jälkeenkin edelleenkin suht luottavainen että todennäköisin presidentti on Macron ja toiseksi todennäköisin vaihtoehto olisi lähes siedettävä Fillon, mutta sää nähdä mitä tässä viimeisellä viikolla ennen presidentinvaalien ensimmäistä kierrosta vielä tapahtuu.

Gerd Gigerenzer – Riskietoisuus, Miten hyvin päätöksiä tehdän

Ensi alkuun shout-out Kimmo Pietiläiselle ja tämän Terra Cognita kustantamolle, joka on tehnyt ansiokasta työtä suomentaessaan laadukasta tietokirjallisuutta. Nyt Suomessa lomaillessani suuntasin kirjastoon lainaamaan Gerd Gigerenzerin kirjan Riskitietoisuus. Gigerenzerin kirja menee vahvasti samaan skeneen esimerkiksi Daniel Kahnemanin mutta myös esim, Nassim Talebin, Nate Silverin ja Phil Tetlockin kirjojen kanssa, jotka Pietiläinen on myös suomentanut.

Gigerenzerin kirja jäi minulle mieleen jo pari vuotta sitten kun selailin Terra Cognitan julkaisuluetteloa, mutta nimi palasi mieleeni luettuani hiljattain Micheal Lewisin Undoing Projectkirjan, jonka loppupuolella Tversky ja Kahneman ottivat pientä akateemisesta beeffiä Gigerenzerin kanssa. Psykologian maallikkona en varmaan tavoita ihan kaikkia erimielisyyksien vivahteita. Gigerenzer kuitenkin kritisoi Kanhenamin popularisaatiota kahdesta ajatusjärjestelmästä, kongnitiivisiten illuusioiden käsitettä sekä nudgeilua ja on myötämielisempi heuristiikkaa ja intuitioita kohtaan. Halukkaille lisätietoja vaikka täältä: Gigerenzer’s normative critique of Kahneman and Tversky.

Gigerenzer näkee että ihmisille pitäisi opettaa enemmän riskitietoisuutta, mikä ei tarkoita riskien välttelyä tai rohkaisua riskien ottamiseen. Riskien ymmärtämisen pitäisi olla osa opetusta ja hän huomauttaa, että opetamme lapsille paljon varmuuden matematiikkaa eli geometriaa ja trigonometriaa, mutta emme kunnolla epävarmuuden matematiikka, eli tilastollista ajattelua. Omista yläaste- ja lukiovuosistani alkaa olla jo aikaa, mutta noin matemaattisesti keskinkertaisena, mutta todennäköisyyslaskuista nauttineena olen taipuvainen hieman samalle kannalle. Toki on syytä mainita että Gigerenzer mainitsee Suomen koulutusjärjestelmän varsin positiivisena esimerkkinä. Olen vaatimattomalla työurallani myös useaan kertaan eri yhteyksissä turhautunut kun joku esittelee taulukoita ja käppyröitä minulle todisteena jostain ja tajuan, ettei esittelijä itse ymmärrä mistä luvut muodostuvat ja mikä niiden todistus- tai ennustusarvo on.

Kirjan alussa on tämäntyyppisten kirjojen tapaan esimerkkejä ihmisten käsittämättömän huonosta todennäköisyyksien ymmärtämisestä, myös muutamien ajankohtaisten teemojen avulla. Ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää, että jos arvioi X:n voittavan vaalit 70% varmuudella, niin se ei ei tarkoita, että X voittaa vaalit. Gigerenzer puhuu kirjan alkupuolella myös terrorismista, joka tuntuu olevan niitä asioita, joissa todennäköisyyksiä ei joko ymmärretä tai haluta ymmärtää. 9/11:n jälkeen ihmisten vähentynyt lentäminen esimerkiksi johti hirvittävään vuoden kestäneeseen liikennonnettomuuspiikkiin kun ihmiset alkoivat ajaa enemmän pitkiä matkoja lentämisen sijaan. Ce qu’on voit et ce qu’on ne voit pas. Jos automatkasi lentokentälle on yli 20 kilometriä, todennäköisyytesi kuolla sen aikana on suurempi kuin lentomatkalla.

Gigerenzerin kirjassa on hyvin paljon esimerkkejä terveydenhuollon ja lääketieteen kentiltä. Gigerener käy erityisen seikkaperäisesti läpi syöpäseulontojen tehottomuutta syöpakuolemien estämisen keinona. Sexy-SOTE ei ole minua suuresti innoittanut, mutta jos ja kun Gigerenzerin esimerkit siitä kuinka paljon kuolemia pystytään ehkäisemään yksinkertaisella tarkastuslistalla pitävät paikkansa, niin vähän kyllä kiinnostaisi tietää, miten nämä asiat on hoidettu Suomen sairaaloissa. Kirja herätti myös pienoista huolestuneisuutta siitä, miten heikosti lääkärit ymmärtävät tilastoja. Jos asia ei olisi vakava, niin potilaiden kyvyttömyys ymmärtää ja lääkäreiden kyvyttömyyys sekä ymmärtää että kommunikoida väärien positiivisten testituloksia merkitystä, olisi varsin koominen. Defensiivisen lääketieteen problematiikka saa myös varsin paljon huomiota.

Jos tilasto/päätöksenteko/psykologia-aiheiset jutut kiinnostavat niin tämä kirja on kyllä lukemisen arvoinen. Runsaan kuvituksen ja havainnollisten esimerkkien takia se on ehkä vielä helppolukuisempi kuin useimmat tämän skenen kirjat.