Kuntavaalit ulkomailla

Olen asunut viimeiset kolme vuotta ulkomailla ja vuoden 2015 eduskuntavaaleissa kävin äänestämässä Suomen lähetystössä. Kuuntelin tänään YLE Puhetta, jossa haastateltiin eri puolueiden puoluesihteerejä kuntavaaleista. Tänään oli nimittäin viimeinen päivä, jolloin pystyi ilmoittautumaan ehdokkaaksi. Aloin googlailemaan mites ulkomailla äänestäminen pitäisi tällä kertaa hoitaa ja tajusin, että eihän minulla ole kuntavaaleissa äänioikeutta.

Äänioikeus kuntavaaleissa on sidottu asianomaisessa kunnassa asumiseen. Siten esimerkiksi pysyvästi ulkomailla asuvat suomalaiset (ulkosuomalaiset) eivät ole äänioikeutettuja kuntavaaleissa, vaikka ovatkin Suomen kansalaisia.

Kuntavaalien äänioikeutta ei voi menettää muutoin kuin muuttamalla pysyvästi ulkomaille.

Tuntuu jotenkin oudolta. Sinänsä täysin ymmärrettävää ja loogista kun en ole kirjoilla missään Suomen kunnassa, mutta oudolta tämä silti tuntuu. Täysi-ikäisyyden jälkeen olen äänestänyt kaikissa kahdeksassa vaalissa, jossa olen ollut ääniokeitettu, mutta nämä vaalit jäävät minulta nyt välistä.

Toivottavasti varsinkin te pääkaupunkiseudun äänioikeutetut valitsette sellaisia edustajia, jotka miettivät myös tulevaisuutta ja tulevia asukkaita. Uskon että palaan Suomeen tulevien vuosien aikana ja toivon, että pääkaupunkiseudulla vastattaisiin suureen asuntojen kysyntään uudistakentamisella, joka osaltaan helpottaisi minunkin tilannetta jos ja kun muutan tulevaisuudessa takaisin pääkaupunkiseudulle.

Valtiopäivätalon tuhopoltto 27.2.1933

84 vuotta sitten, 27.2.1933 tuhopoltto vaurioitti pahasti Saksan valtiopäivätaloa Berliinissä. Valtiopäivätalon palo oli myös jonkinlainen käänekohta kuukausi aiemmin valtaan nousseille natseille, jotka käyttivät sitä tehokkaasti hyväkseen, alkamalla sen varjolla rajoittamaan kansalaisoikeuksia.

Donald Trumpin valtaannousussa on lähes ääretön määrä epämiellyttäviä, ikäviä ja vaaralliseltakin tuntuvia asioita. Minua ehkä eniten huoiestuttava asia on kuitenkin se, miten Trump esikuntineen reagoi kun tapahtuu jotain oikeasti dramaattista. Trump ja varsinkin hänen taustallaan häärivä Steve Bannon eivät kuitenkaan näytä pelkäävän asioiden kärjistymistä. Siihen suorastaan tunnutaan pyrkivän. Minkälainen Patriot Actin toinen potenssi nähdään siinä vaiheessa, jos Yhdysvalloissa nähdään merkittävä terrori-isku tai isompi väkivaltainen mellakka?

 

Geert Wilders, vaalit ja Hollannin hallituksen muodostaminen

Hollannin parlamenttivaalit pidetään 15 maaliskuuta eli reilun parin viikon päästä. Suomen tapaan kaikkia johtopäätöksiä ei voi kuitenkaan vielä vetää vaalituloksen selviämisen jälkeen, sillä tuon jälkeen vasta aloitetaan hallitusneuvottelut. Lähtökohtaisesti suurimman puolueen pitäisi Suomen tapaan nousta hallituksen johtajaksi ja pääministeripuolueeksi, mutta ei ole väistämätöntä, että näin tapahtuu. Varsinkin tällä hetkellä Hollannissa on useita keskisuuria puolueita, joten käytännössä hallitus pitää rakentaa varsin laajan koalition varaan.

 

Hollannin puolueet 2017

 

PVV = Geert Wildersin maahanmuutto- ja EU-vastainen vapauspuolue

VVD = Keskustaoikeistolainen VVD on tällä hetkellä parlamentin suurin puolue ja puolueen puheenjohtaja Mark Rutte toimii Hollannin pääministerinä.

CDA = Kristillisdemokraatit, perinteisempi valtapuolue. Ollut usean otteeseen maan suurin puolue ja pääministeripuolue, viimeksi 2006 vaalien jälkeen. Kannatus laskenut dramaattisesti.

GroenLinks = Kirjaimellisesti käännettynä vihervasemmisto. Noussut pikkupuoluesta keskisuureksi ja näyttää olevan matkalla historiansa parhaaseen vaalitulokseen.

D66 = Demokraatit 66, keskustaliberaali puolue perustettu nimensä mukaisesti 1966. Ollut perinteisesti pienehkö/keskisuuri puolue.

PvdA = Perinteinen sosiaalidemokraattinen vasemmistopuolue. Parhaimmillaan pitänyt hallussaan kolmaosaa parlamentista. Oli vielä 2012 vaaleissa selvästi maan toiseksi suurin puolue.

SP = Sosialistinen puolue, vertautuu ehkä Vasemmistoliittoon. Kannatus keikkunut viimeiset 10 vuotta kymmennen prosenttin paikkeilla

50PLUS = Eläkeläisten puolue, onnistunut nousemaan viidessä vuodessa vakavastiotettavaksi puolueeksi. Saa nähdä tapahtuuko muissa Euroopan ikääntyvissä maissa tulevaisuudessa.

ChristenUnie = Kristillinen liitto. Suomen sisarpuoluettaa tuoreempi tulokas puoluekartalle, mutta muuten ehkä vertautuu kohtuullisesti Suomen kristillisdemokraatteihin.

Partij vd Dieren = Eläinoikeuspuolue jolla on jo aiemmin ollut pari paikka parlamentissa.

SGP = Radikaalikonservatiinen kalvinistipuolue. Perinteikäs, puolue jolla on jo vuosikymmeniä ollut muutama paikka parlamentissa.

Katseet kiinnittyvät erityisesti Geert Wildersin vapauspuolueeseen, joka on nyt vuoden ajan heilunut galluppien kärjessä. Viimeisimmissä gallupeissa sen kannatus on taas hieman sukeltanut, mutta näyttäisi kuitenkin siltä, että vapauspuolue nousee suurimmaksi puolueeksi. Ainoastaan keskustaoikeistolainen VVD saattaisi kyetä nousemaan PVV:n sijaan pääministeripuolueeksi jos Wildersin puolueen kannatus jatkaa laskuaan vielä viimeiset viikot ennen vaaleja.

Muut puolueet ovat kuitenkin suhtautuneet hyvin varauksellisesti yhteistyöhön Wildersin puolueen kanssa. Siksi ei ole ollenkaan selvää, että puolue onnistuisi muodostamaan hallituksen vaalivoittonsa jälkeen. Vaikka Wilders ottaisi valtaisan jytkyvoiton ja saisi jopa sellaiset 35 parlamenttipaikkaa, on se silti vielä alle puolet enemmistöön vaadittavasta 76:sta paiksta. Käytännössä hajanaisen puoluekentän takia hallitukseen taidetaan tarvita vähintään neljä puoluetta, jotta saadaan aikaan enemmistö.

Muiden puolueiden näkökulmasta saattaisi muutenkin olla taktisesti järkevää asettaa tiukat ehdot hallitukseen lähtemiseksi. Hallitusvastuusssa PVV:lle saattaisi käydä kuten perussuomalaisille, varsinkin jos se joutuu tekemään hallitukseen päästäkseen paljon kompromisseja muiden puolueiden kanssa. Joka tapauksessa Geert Wilders ja PVV testataan todenteolla vasta hallituksessa.

 

 

Sosiaalidemokraattien kriisi ja Schulz

Yksi 2000-luvun Europpan poliittinen megatrendi on ollut Blair-Schröder-Lipponen-aikakautta seurannut sosiaalidemokraattisten puolueiden kriisi. Eri maissa kriisi on saanut hieman erilaisia muotoja, esimerkiksi Britanniassa Labour kipuilee tällä hetkellä erityisesti Brexitin kanssa, mutta kriisi kuitenkin koskettaa lähes kaikkia Euroopan sosiaalidemokraattisia puolueita. Tämän vuoden vaaleisa sosiaalidemokratian kriisiä saadaan todistaa sekä Hollanin parlamenttivaaleissa että Ranskan presidentinvaaleissa.

Vielä vuoden 2012 parlamenttivaaleissa Hollannin työväen puolue sai noin neljänneksen kaikista äänistä. Tämän vuoden gallupeissa puolueen kannatus on pudonnut 10 prosentin tietämille. Ranskassa äärimmäisen epäsuosittu sosialistinen presidentti François Hollande ei edes lähde ehdokkaaksi presidentinvaaleihin ja koko puolue on aikalailla sekaisin. Viimeisimmissä gallupeissa ehdokkaaksi lähtenyt Benoît Hamon on jäänyt Le Penin, Fillonin ja Macronin taakse neljänneksi suosituimmaksi ehdokkaaksi.

Voi kuitenkin olla, että kolmansissa tämän vuoden tärkeissä vaaleissa sosialidemokraateilla menee selkeästi paremmin. Tai ainakin Saksan SDP:n kannatus on nyt hetkellisesti pompannut lähes 10 prosenttiyksikköä aiempaa korkeammalle 30 prosentin tietämille. Käytännössä syynä on ollut yksi mies, entinen Euroopan parlamentin puhemies Martin Schulz, joka valittiin viime kuussa SDP:n liittokansleriehdokkaaksi. Voi olla, että kyse vain lyhyestä Schulzin kuherruskuukaudesta, mutta Saksassa demarit ovat nyt tehneet ainakin hetkellisen comebackin.

Saksan demarien ongelmat ulottuvat toisaalta Hollantia ja Ranskaa kaemmas. Ennen Merkelin aikakautta puolue oli Schröderin johdolla toteuttamassa kovia sosiaaliturvan Harz IV-reformeja minijobbeineen. Jälkikäteen katsottuna näillä reformeilla oli Saksan talouden kannalta erittäin positiivisia seurauksia, mutta toisaalta demarikannattajien oli todella vaikea niellä niitä.

Saksan liittopäivävaaleihin on vielä aikaa, mutta juuri nyt näyttää siltä, että vaalidynamiikka muistuttaa perinteistä SDP:n ja CDU:n kaksintaistelua.

Yuval Noah Harari – Nationalism vs. Globalism: the new political divide

Tänä vuonna olen useammastakin suunnasta kuullut hehkutusta israelilaisen Yuval Noah Hararin kirjasta Sapiens: A Brief History of Humankind. Viime vuonna Harari julkaisi myös uuden kirjan Homo Deus: A Brief History of Tomorrow. Olen laittanut nämä kirjat pitkälle lukulistalleni ja Harari vaikutta henkilöltä, joka kykenee tekemään tuoreelta tuntuvia havaintoja viimeisten vuosien tapahtumista laittamalla ne laajempaan historialliseen kontekstiin. Suosittelen kuuntelemaan vaikkapa tämän haastattelun, jonka kuuntelin tänään työnteon ohessa.

Huumeiden taloustiedettä – Narconomics, Tom Wainwright

Narconomics kuulostaa lähinnä joltain  Steven Levittin Stephen J. Dubnerin uudelta aluevaltaukselta. Ja vähän freakonomics-tyylisestä taloustieteen soveltamisesta tässäkin tehdään. Kyse on kuitenkin Economistin toimittajan Tom Wainwrightin kirjasta Narconomics: How To Run a Drug Cartel, jota kuuntelin viime päivät äänikirjana. Wainwright on toiminut Economistin Mexico Cityn kirjeenvaihtajana ja tätä kautta saanut ensikäden kosketuksen Narco-talouteen.

Kirjassa kuitenkin käsitellään huumekauppaa myös Meksikoa laajemmin ja avattaan huumekauppaa juuri taloudellisesti näkökulmasta. Huumekarttellit muistuttivat loppujen lopuksi monilla tavoilla suuyrityksiä ja niiden päälliköt toimitusjohtajia. Toki erojakin on. Suuret ylikansalliset yritykset toivovat vähäistä korruptiota ja tomivaa oikeusjärjestelmää kun huumekartellit taas katselevat maailman pankin Doing business-raportteja päinvastaisella tavalla miettiessään, mihin Keski-Amerikan valtioon sijoittavat laboratorioitaan.

Voisi sanoa myös, että meillä on virtahepo olohuoneessa. Kieltolaki ei toimi ja rikollisuuongelman sijaan huumeita tulisi käsitellä ennen kaikkea kansanterveydellisenä ongelma. Olen näissä asioissa löytänyt itseni suhteellisen läheltä libertaareja ja vahvasti juuri Tom Wainwrightin työnantajan Economistin bandwagonista. Ainakin olen Wainwrightin kanssa samaa mieltä siitä, että julkisen vallan ei pitäisi pyrkiä ensisijaisesti päihteiden käytön vähentämiseen, vaan sen pitäisi pyrkiä päihteidenkäytön haittojen minimointiin. Lisäksi olen taipuvainen ajattelemaan, että tietyissä rajoissa täysikäisillä ihmisillä pitäisi olla melkoisen suuri vapaus laittaa kehoonsa haluamiaan aineita.

This drug thing, this aint police work

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta tarjonnan sijaan pitäisi keskittyä kysynnän vähentämiseen. Käytännön tasolla tämä taitaa tarkoittaa ennen kaikkea addiktien auttamista ja päihdevalistusta. Kolumbia, Bolivia ja Peru ovat jopa olleet suhteellisen tehokkaita tuhoamaan kokaviljelmiä. Viime vuosina mahdollisesti jopa noin 50% kokasadosta on tuhottu, mutta tämä ei kuitenkaan ole vaikuttanut huumeiden hintaan, ainakaan lähellekkään niin paljon kuin olisi toivottu. Tärkeänä syynä, että kokaiinin tuotanto- ja jakeluketjut ovat varsin pitkiä ja ylivoimaisesti suurin osa arvonlisäyksestä tapahtuu myöhemmässä vaiheessa. Wainwright esittää vertauksen, että vähän sama kuin taideteosten hintoja yritettäisiin nostaa maalin hintaa nostamalla. Peltojen tuhoaminen näyttää siis olevan erityisen tehoton tapaa vähentää huumeiden tarjontaa.

Huumekartelleilla on tyypillisesti myös melko vahva monopsomiasema. Vaikka peltojen tuhoamisen luulisi johtavan hintojen nousuun, ei tilanne todellisuudessa oikein näytä tältä. Vaikka peltojen tuhoaminen vähentää kokan tarjontaa, on viljelijöillä yleensä ainoastaan yksi ostaja, joka ei tyypillisesti suostu maksamaan korkeampaa hintaa edes niukkuuden vallittessa ja näin hinnan maksavat hyvin löyhästi kartelleihn kytköksissä olevan viljelijät.

Äkkiseltään ei ehkä ajattelisi, että corporate resposibility ja pr olisivat huumekartellien ajattelemia asioita, mutta Wainwright osoittaa useassa yhteydessä, kuinka kartellit todellisuudessa kiinnittävät näihin asioihin paljonkin huomiota. Usein on niin, että mitä kyseenalaisempi business, sitä enemmän korostetaan corporate responsibilitya. Suomessa tämä näkyy vaikkapa uhkapelimonopolin tapauksessa.

Kartellien suurista voitoista on mahdollista tarjota paikallisille asukkaille almuja kuten myös vaikkapa Pablo Escobar teki aikoinaan Kolumbiassa.  Huumejengit joskus aidosti auttavat ihmisiä. Tämä on täysin kyynistä toimintaa, mutta mahdollistaa paikallisen väestön tuen ja parantaa mahdollisuuksia piilotella poliisia. Muutenkin bisnes toimii paremmin jos paikalliset asukkaat ovat omalla puolella. El Chapolla ja kartelleilla on myös aitoa tukea. Narcocorridot ovat tietysti hämmentävin esimerkki tästä. Lisäksi kartelleja kiinnostaa paljon, mitä lehdet kirjoittavat. Tiettyjä murhia on esimerkiksi yritetty ajoittaa niin, että  ne tapahtuvat sopivasti juuri ennen päätuutislähetystä.

Kirjassa sivutaan myös monia ajankohtaisia aiheita kuten Meksikon raja-aitojen vaikutusta laittomaan siirtolaisuuteen sekä valkoisen amerikan opiaatti- ja heroiiniepidemiaa. Muutama erikoisempikin havainto mahtuu mukaan. Esimerkiksi eristyksissä olevaan pieneen Uuteen-Seelantiin ei ole ollut erityisen kannattavaa tuoda kokaiinia tai muitakaan huumeita ja osittain tästä johtuen maa on yksi maailman johtavia muuntohuumeiden markkinapaikkoja. Huumekokit muuttelevat nopeassa tahdissa reseptejään sitä mukaa kun edellinen mixi on kielletty lailla.

Siinä missä automaatio ja digitalisaatio muuttavat tuotantoketjuja ja vähittäiskauppaa, muuttavat ne myös huumekauppaa. Koko ajan suurempi osa huumekaupasta siirtyy netin pimeälle puolelle. Tällä on sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Se vähentää väistämättä väkivaltaisia valtakamppailuja myyntipaikoista ja asiakkaat kykenevät jopa tekemään vertailuja eri tarjoajien välillä toisin kuin usein paikalliseen monopoliasemaan päässeiden huumejengien tapauksessa. Jotkut jopa väittävät myyvänsä reilun kaupan kokoaiinia. Tämä tuskin useimmissa tapauksissa pitää paikkansa, mutta osoittaa että “reilun kaupan huumeille” olisi kysyntää. Toisaalta netistä tilaamisen helppous tarkoittanee, että sellainen osa väestöstä, joka ei muussa tapauksessa olisi ostanut huumeita, päätyy tilaamaan niitä netistä.

Kannabiksen laillistaminen monissa Yhdysvaltojen osavaltioissa on luonut merkittävän teollisuuden alan. Laillistaminen johtaa väistämättä suurempiin tuotantoyksiköihin ja ammattimaisempaan kasvatukseen. Poliisin pelossa tuotantoa ja jakelua kannattaa hajauttaa, mutta laillisilla markkinoilla kannatta hyödyntää suurtuotannon mittakaavaetuja. Vicen mainio mainio Weediquette esitteli tätä aika mielenkiintoisesti Denver-jaksossaan. Voi myös olla, että tulevaisuudessa tupakkayhtiöt ottavat haltuun suuria osia kannabisteollisuudesta. Toisaalta tämä tarkoittaa, että kannabiksen käyttäjillä on tulevaisuudessa yhä useammin tarkka tieto käyttämiensä tuotteiden valmistusprosessista

Siinä missä aiemmin huumeiden laillistamista ovat kannattaneet erilaiset hipit, libertaarit ja Economist, on Big Weed alkanut käyttää suuria summia laillistamisen puolesta kampanjoimiseen. Laillistamisen myötä kannabiksesta on muodostumassa ja osittain jo muodostunut todella suuri laillinen bisness, jolla on käyttää kymmeniä miljoonia lainsäätäjien lobbaamiseen. Kokonaisuutena Narconomics oli hyvinkin viihdyttävä “luku”kokemus.

Sataa Macronin laariin

Ranskan presidentinvaalien tilanne näyttää tällä hetkellä suorastaan lupaavalta länsimaista sivistysvaltiota kannattavien ihmisten näkökulmasta. Talouspoliittisesti ranskalaisittain hyvin oikealle sijoittuva konservatiivinen ja vahvasti katolilainen Fillon on jättänyt oikealle keskikentälle todella paljon pelitilaa Emmanuel Macronille ja vakavantuntuinen korruptioskandaali heikentää Fillonin tilannetta entisestään. Toisaalta sosialistien kaaos ja jopa ranskalaisittain vasemmistolaisen Hamonin valinta sosialistien ehdokkaaksi on jättänyt laajan alueen keskikentän vasemmalla puolella Macronin haltuun. Hesari uutisoi tänään, että  sosialistipuolueen rivit rakoilevat ja ministerit harkitsevat Macronin äänestämistä 

Sikäli kun asiat menevät edes vähän odotettuun suuntaan ja toisella kierroksella suuri osa länsimaista sivisstysvaltiota tukevista ihmisistä saa Le Penistä galvaanisia ihoreaktiota, alkaa näyttää hyvin todennäköiseltä, että Ranska johtaa tulevaisuudessa modernia taloutta ymmärtävä keskustaliberaali, joka tulee  ummehtuneiden valtapuolueiden ulkopuolelta.

Tällä hetkellä tilanne näyttää juuri sellaiselta kuin optimistisimmissa skenaarioissani pari kuukautta sitten ajattelin. Tai oikeastaan Hamonin valinta sosialistien ehdokkaaksi Vallsin sijaan muutti tilanteen paremmaksi kun kykenin edes kuvittelemaan. Kaikki voi vielä muuttua, mutta juuri tällä hetkellä näyttää todella lupaavalta sen suhteen, että Ranskan seuraava presidentti voisi olla Emmanuel Macron.

Marchons, marchons!

Yliarvioimmeko tällä hetkellä nationalisteja?

Ensinnäkin on selvää, että nationalistinen taantumuksellisto on nousussa. Toiseksi on syytä sanoa, että Brexit ja Trump ovat varmasti antaneet lisävoimaa Euroopan nationalistisille puolueille. Silti voisi olla perusteltua kysyä että olemmeko nyt psykologisesti virittäytyneet liian tiukasti tähän nationalistien nousun narratiiviin. Mietin tässä nyt ennen kaikkea lyhyttä aikaväliä ja tämän vuoden vaaleja.

On selvää, että eri ryhmät yli- ja aliarvioivat erilaisten poliittisten liikkeiden mahdollisuuksia oman aatemaailmansa perusteella. On liberaaleja jotka eivät halua uskoa nationalistisen taantumukselliston nousuun, koska eivät halua uskoa siihen. Samoin on nationalistisen taantumukselliston edustajia, jotka haluavat uskoa, että kaikki ihmiset sisimmässään pikkurasisteja ja kansan valtaisa enemmistö on todellisuudessa heidän kannallaan.

Näkisin kuitenkin, että tällä hetkellä on tiettyjä psykologisia tekijöitä, jotka saattavat saada meidät yliarvioimaan nationalistisen taantumukselliston mahdollisuuksia vaaleissa.

Availability heuristic

The tendency to overestimate the likelihood of events with greater “availability” in memory, which can be influenced by how recent the memories are or how unusual or emotionally charged they may be.

Jokainen pätkääkään yhteisunnallisia asioita seuranut ihminen on varsin tietoinen hieman yllättäneestä Brexitistä ja koko maailma shokeeraanneesta Donald Trumpin valinnasta. Toki joissain maissa mieleen saattavat tulla myös jotkin erityiset kotimaan tapahtumat, mutta Trump ja Brexit ovat aika selvästi ne kaksi asiaa, joita kaikki meistä miettivät tulevia vaaleja arvioidessaan. Molemmissa tapauksissa nationalistinen taantumuksellisto otti vaalivoiton ja se otti sen yllättäen.

Monet eivät näyttäneet tajuavan, että vaikka galluppien perusteella näytti, että Bremain ja Hillary voittaisivat, niin ero oli niin pieni, etteivät mittaukset olleet kovin radikaalisti väärässä. Ne olivat hieman väärässä, mutta aika lähellä toteutunutta vaalitulosta. Kahden vaihtoehdon vaalissa verrattain pienikin epätarkkuus saattaa tarkoittaa, toisen vaihtoehdon toteutumista.

On siis varmaakin turvallista sanoa, että tämä on se narratiivi, joka ihmisillä aktivoituu tulevia vaaleja ajateltaessa. Nationalistinen taantumuksellisto otti vaalivoiton aiemmin vaikka tämä ei pitänyt olla mahdollista. Se tulee siis tekemään tämän myös Euroopan tulevissa vaaleissa. Luulen että tämä on sellaista nopeaa ajattelua, johon meidän kaikkien aivot ovat virittyneet.

Tällaisten hieman tiedostamattomampien ajatuskulkujen ohella monet toimittajat ja julkiset esiintyjät varmaan myös ajattelevat tällä hetkellä, etteivät halua enää aliarvioida nationalistisen taantumukselliston mahdollisuuksia ja siksi saattavat helposti päätyä yliarvioimaan niitä, jotteivat ainakaan sortuisi “samoihin virheisiin” kuin aiemmin. Minusta siis näyttää selvältä, että tällä hetkellä olisimme psykologisesti ylivirittäytyneitä nationalistisen taantumukselliston voittokululle.

Vaarallinen hinttitrolli Milo Yiannopoulos

Seurattuani Donald Trumpin kampanjointia ja nousua, jäi minulle hänen tukijoistan erityisesti mieleen kaksi outoa hahmoa. Toisen tiesin ennen Trumpin nousua, mutta toiseen tutustuin vasta sen aikana. Trumpia tukivat journalisti ja ammattiprovokaattori Milo Yiannopoulos sekä teknologiayrittäjä ja -investoija Peter Thiel. Näitä kahta erikoista hahmoa yhdistää Trumpin tukemisen ohella  homoseksuaalisuus. Thielistä kirjoitin lyhyesti jo aiemmin, mutta Milo palasi taas mieleeni kun katsoin juuri hänen haastattelunsa Bill Maherin ohjelmassa.

Milo Yiannopoulos on pahamaineisen Breitbartin toimittaja sekä globaalitason provokaattori. Katson aiheelliseksi kutsua häntä trolliksi, koska hän on useassa haastatelussa luonnehtinut itseään trolliksi ja kommentoinut että länsimaissa tarvitaan enemmän trollausta. Kutsun häntä vaaralliseksi hintiksi, koska hän on itse mainostanut esiintymiskiertuettaan sloganilla Dangerous Faggot.

Joku vertasi Miloa Pim Fortuyniin, mikä on siinä mielessä järjellinen vertaus, että molemmat ovat homoseksuaaleja ja ovat voimakkaasti kritisoineet islamia. Olen iältäni sen verran nuori, etten kyennyt oikein älyllisesti seuraamaan politiikkaa Fotruynin aikakaudella, mutta mitä kyseiseen hahmoon olen tutustunut, niin hän kuitenkin vaikutti herrasmiesmäisemmältä ja sivistyneemmältä hahmolta. Toisen kuin Yiannopolous, jossa tuntuu tiivistyvän internet-aikakauden negatiiviset piirteet. Milon kommentointi siitä, miten terrori-iskunjen kohdalla on kyse ISLAMISTA, ilman mitään tarkempia määrittelyjä, tuntui vuonna 2016 jo jotenkin äärimmäisen väsyneeltä ja huonolta argumentoinnilta.

Muutama vuosi sitten Yiannopoulos oli myös ns. gamergaten arkkitehtejä. Pidän tätä mielenkiintoisena sen takia, että ns gamergate oli ensimmäinen isompi tapaus, jolloin törmäsin tässä mittakaavassa netissä selvästi kasvussa olevaan antifeminismiin, jossa yhdistyivvät itsetarkoituksellisen törkeä kielenkäyttö ja 2010-luvulle päivitetty antifeministinen argumentointi. Yiannopoulos lienee yksi merkittävimmistä hahmoista, joka on osaltaan ollut nostamassa viimeisten vuosien (suurelta osin) epä-älyllistä antifeminististä hyökyaaltoa. Milo oli myös yksi provokaattoreista, joka oli viime kesänä masinoimassa antifeministististä hyökkäystä Ghostbusters-elokuvaa vastaan. Tähän liittyen hänet myös suljettiin Twitteristä, hyökättyään melko karuilla viesteillään Leslie Jonesi kimppuun.

Pidin Milon vihamielistä trollausta ja sen saamaa suosiota länsimaisen sivistysvaltion tulevaisuuden kannalta vaarallisena. Jonkinlainen sivistynyt ja toisia kunnioittava keskutelutapa on minusta länsimaisen keskustelun mahdollistavia lähtötilanteita. Pidän pelottavana ajattelua, että uskomattoman mulkku käyttäyttyminen mielletään jotenkin länsimaisten arvojen puolustamiseksi.

Ja siis arvostan oikeasti hahmoja, joiden provokatiivisten ajatusten taustalta löytyy myös jotain oikeasti mielenkiintoisia ideoita, mutta esimerkiksi Milon tapauksessa tuntui, että kyse on  pelkästään trolaamisesta, vihanlietsonnasta ja julkisuushakuisuudesta. En osaa täsmällisesti määritellä eroa, mutta näen varsin selvän eron osmosoininvaaramaisten koepallojen ja Milon itsetarkoitksellisen loukkaavien kirjoitusten väillä. Ymmärrän että ns poliittinen korrektius voi ajoittain haitata keskustelua, mutta siinä on myös todella paljon hyvää, että jokainen meistä miettii minkälaista tekstiä nettiin suoltaa. Milo on sanatarkasti hyökännyt “civil discursia” vastaan ja esimerkiksi tätä pidän huolestuttavana. Lisäksi syvemmälle menevissä keskusteluissa tuntuu, että Milo ei yksinkertaisesti kykene puolustamaan ajatuksiaan.

Pitää kuitenkin sanoa, että katsottuan linkkaamani Milon haastattelun Bill Maherin ohjelmassa, saatan olla valmis vetämään jotain sanojani ihan aavistuksen takaisin. Olen samaa mieltä Bill Maher kanssa, kun hän haastattelun alussa sanoo Milolle, että “olet mielestäni kolosaalisen väärässä monissa asioissa”. Olen myös edelleen sitä mieltä, että Milon komunikaatiotapa on ollut omalla pikkiriikkisellä panoksellaan tuhomassa järkevää ja sivistynyttä julkista keskustelua. En kuitenkaan tämän haastattelun jälkeen pidä häntä enää niin yksiselitteisesti järjelliseen kommunikaation kykenemättömänä provokaattorina. Sentään verrattuna nykyiseen Amerikan presidenttiin, Milon kanssa näyttää kuitenkin olevan mahdollista käydä järjellistä keskustelua.

Ranska ja Islam, Houellebecq ja Nihilismi

Nihilisti, kyynikko, rasisti, oikeistopopulisti ja misogyyni. Michelle Houllebecquea on luonnehdittu mm. näillä sanoilla, eikä ihan syyttä. Törmäsin itse Houllebecqueen viitisen vuotta sitten kun lyhyen ajan sisään kuulin useasta lähteestä miehen kirjoituksista. Erityisesti mieleeni jäi Suomen äärioikeistointellektuelli Timo Hännikäisen tekstit. Yritin tuolloin lueskella Houellecqin kirjoja, mutta en saanut niistä oikein mitään irti. Kuvaava on etten nyt edes muista, jaksoinko lukea aloittamiani Houellebecqin kirjoja loppuun asti.

Nyt kuitenkin pystyn ruksimaan ensimmäisen kirjan vuoden 2017 lukulisaltani luettuani Houellebecqin uusimman kohua aiheuttaneen romaanin Alistuminen. Alistumisen markkinointia auttoi varmasti se, että islamilaiseksi muuttuvasta Ranskasta kertova kirja julkaistiin samana päivänä Charlie Hebdo-lehden tiloissa tapahtuneen iskun kanssa.

Islamilaiseksi muuttuvan Ranskan ohella kirjassa on myös muita teemoja. Tai ennemminkin tuntuu, että islamilaiseksi muuttuva Ranska on vain seuraus niistä asioista, joita Houellebecq nykyisessä länsimaissa todella halveksii. Kuten nationalistisen taantumukselliston tapauksessa noin yleisemminkin, tuntuu että kysessä on vain hyvä vihollinen johon voi projisoida yleisen turhautumisen.

Sikäli kun romaanin tapahtumia halua linkittää poliittiseen keskusteluun ja islamkritiikkiin, niin on varmaan syytä sanoa, että Alistumisessa esitetty kuvaus Ranskan luisumisesta muslimipuolueen johtamaan hallituskoalitioon vuonna 2022 on yksinkertaisesti täydellisen epärealistinen. Tämä ei tarkoita, etteivätkö islamiin liittyvät ongelmat saattaisi kärjistyä Euroopassa lähitulevaisuudessa, mutta mitään muslimipuolueiden nousua ei yksinkertaisesti ole nähtävissä. Muslimit muodostavat Euroopassa verrattain pienen vähemmistön, mutta edes tämä pieni vähemmisö ei äänestä muslimipuoluetta. Euroopassa ei vain ole millään tavalla merkittäviä muslimipuolueita.

Hyvästä taideteoksesta pitäisi olla mahdollista tehdä erilaisia tulkintoja ja tämä on Alistumisen kohdalla mahdollista. Kirjaa voi ajatella juuri Eurabia-dystopiana, mutta minusta on se on ennen kaikkea äärimmäisen nihilistinen tulkinta nykyisestä aikakaudestamme ja monista sen vallankäyttäjistä yliopistoissa ja poliitikassa. Kirja on täynnä pieniä ja  ilkeitä, mutta samalla myös oivaltavia piikkejä useampaankin suuntaan.

Alistuminen on myös täynnä  alleviivattuja karikatyyrejä ja iljettäviä kohtauksia, mutta jotenkin tuo kärjistäminen iski ainakin minuun. Nihilismi on viety jotenkin niin tappiin asti, ettei sitä osaa edes paheksua. Houellebecqia on syytetty misogyniasta ja syystäkin. Tämänkin kirja päähenkilö paneskelee parikymmentä vuotta nuorempia opiskelijoitaan, käy huorissa ja suhtautuu naisiin lievästi sanottuna esineellisesti. Mutta samalla tavalla kuin nihilismissä, tuo on vedetty niin överiksi, ettei sitä oikein osaa edes paheksua.

Suosittelen Alistumista vähän kaikille. Kirja oli minulle ainakin aika kevyt lukukokemus ja sitä voi tulkita monilla eri tavoilla. Sen hillittömässä nihilismissä on jotain valloittavaa.