Populistinen identiteettipolitiikka käytännössä

Trumpin viimeisen viikon aikana tekemiä päättömyyksiä voi lähestyä monesta tulokulmasta. Varsinkin seitsemän muslimimaan ihmisten maaahantulon kategrorinen estäminen oli hyytävä ratkaisu ja sitä vastaan voi hyökätä monilla moraalisilla tai Yhdysvaltojen lainsäädäntöön liittyvillä argumenteilla. Lisäksi minua pelottaa erityisesti se, että keskivertokansalaisen silmissä Trumpin koulukiusaajamainen toimintaa alkaa normalisoitua ja venyttää julkisen keskustelun rajoja entisestään.

Erityisesti olen kuitenkin miettinyt, että muurin rakentaminen ja maahantulon estäminen tiettyjen muslimimaiden kansalaisille, ovat malliesimerkkejä populistisesta nationalistien identiteettipolitiikasta. Kummallakkaan asialla ei käytännössä vaikutetaan ollenkaan maahanmuuton ja kansainvälisen kanssakäymisen kiistattomiin ongelmiin.

Eikä se ole Trumpin tarkoituskaan. Hänen toimintansa on symbolista. Hän haluaa antaa kannattajilleen viestin, että hän ei välita kansainvälisistä pelisäännöistä ja muiden maiden ihmisistä. Voi tietysti olla, että yliarvioin Trumpia, mutta eiköhän hänkin tajua, että näilä kahdella ratkaisulla ei saada juuri mitään käytännön hyötyjä. Ksenofobisella muslimien kurmottamisella tietysti saadaan syvennettyä vastakkainasetteluja ja parhaassa tapauksessa ajattua muutamia nuoria muslimeja islamistien pariiin.

Trumpin hardcore-kannattajissa on varmaankin kahdenlaisia ihmisiä. Niitä jotka tajuavat, että tiettyjen muslimimaiden kansalaisten maahantulokielto ei käytännössä millään tavalla vähennä terrori-iskujen riskiä, mutta nauttivat “liberaalien kyynelistä”. Pidän tätä ryhmää ehkä kaikkien pelottavimpana ryhmänä, koska se tuntuu kannattavan mitä tahansa asiaa, jotta liberaalia demokratiaa saataisiin heiluteltua. Sitten on toinen fraktio heikommin informoituja ihmisiä, jotka kannattavat Trumpin tekemisiä, koska oikeasti kuvittelevat niiden ratkaisevan ongelmia. Näihin ihmisiin olisi varmaankin mahdollista vaikuttaa rationaalisella argumentoinilla, mutta sekään ei todellakaan ole helppoa.

Liberaalit joutuvat nyt tasapainottelemaan sen suhteen, missä määrin keskitytään protestoimiseen ja missä määrin pitäisi yrittää houkutella vähemmän politiikka seuranneita ja esimerkiksi maltillisempia tolkun republikaaneja Trumpin vastaiseen rintamaan. Nämä eivät ole toisensa poissulkevia asioita, mutta jossain määrin äänekäs protestointi saattaa työntää joitain ihmisiä Trumpin suuntaan ja toisaalta neuvottelu republikaanien kanssa saattaa hieman legimitoida joitain ikäviä ilmiöitä.

Positiivista tietysti on se, että varsinkin muslimien maahantulon estäminen on johtanut merkittäviin protesteihin, erityisesti JFK:n kentällä. Monet lakimiehet ovat ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi auttamaan limboon joutuneita ihmisiä ja myös Timo Soini on tuominnut Trumpin maahantulokiellon.

Peter Thiel – Trumpia tukenut homo Piilaaksosta

Viimeisten vuosien aikana yksi minua eniten puhutelluista ajattelijoista on ollut Peter Thiel, jonka kirjan Zero to One luin juuri loppuun. Thielin kirja on koottu hänen start up-aiheisen kurssinsa luennoista. Kirjaa voisi kuvata bisneskirjaksi ja ohjeeksi startuppien perustajille. Tässä mielessä se ei kuuluu sellaisiin kirjoihin, joita tyypillisesti luen. Thiel on kuitenkin hyvin kaukana konventionaalisesta bisnesmiehestä ja kirjaan sisältyy myös filosofisempia ja yhteiskunnalisempia pohdiskeluja.

 

 

Viime viikolla kirjoitin, että Timo Hännikäinen on yksi niistä harvoista ajattelijoista, joiden kanssa olen useimmista asioista eri mieltä, mutta jonka tekstejä luen tästä huolimatta todella mielelläni. Peter Thiel on hyvin kaukana Timo Hännikäisestä, mutta menee omien aivojeni luokittelusysteemissä Thielin kanssa samaan kategoriaan.

Thiel tuli tunnetuksi ns Paypal Mafian jäsenä ja yhtenä yrityksen perustajista. Hän on myös ollut investoimassa lukuisiin Piilaakson teknologiafirmoihin. Asia joka aina mainitaan tällaisissa esittelyissä on, että hän oli ensimmäinen ulkopuolelta Facebookia rahoittanut henkilö.

Thiel on myös tullut tunnetuksi lievästi sanottuna erikoisista ajatuksistaan. Hän ehti esimerkiksi visioida merelle rakennettavaa autonomista libertaaria tekosaarta ja on ollut hyvin kiinnostunut erikoisista ihmiselämän pidentämiseen pyrkivistä projekeista. TV-viihteen puolella Silicon valley-sarjan Peter Gregoryn hahmon tärkeänä innoittajana on ilmeisesti ollut Peter Thiel.

Thielin hahmossa yhdistyvät ilmiselvä älykkyys, suuret saavutukset ja hyvin erikoiset ideat. Jälkimäisen asian takia voisi ajatella, että hänen tukensa Donald Trumpin preidenttikampanjalle ei olisi niin yllättävää, mutta olin monien muiden ihmisten tapaan todella yllättynyt kun kuulin hänen hypänneen Trumpin kelkkaan. Thiel tuki aiemmissa republikaanien esivaaleissa libertaariehdokas Ron Paulia, joka on 2016 republikaanien esivaaleissa ehdolla olleen Rand Paulin isä. Rasistinen protektionisti ja epä-älyllinen populisti ei tunnu sellaiselta henkilöltä, jota liberaaristi suuntautunut teknomiljardöörinero kannattaisi.

Republikaanien puoluekokouksessa pitämässsään puheessa Thiel vaikuttikin hieman epävarmalta ja kiusaantuneelta, jos vertaa esityksiin ja haastatteluihin, joita hän on antanut hänelle luontevammissa yhteyksissä. Suosittelen kuuntelemaan vaikkapa hänen mielenkiintoisen keskustelunsa Tyler Cowenin kanssa tai tutustumaan häneen kriittisiin puhenvuoroihinsa nykyisestä koulutusjärjestelmistä. Kuten aiemmin mainitsin, en ole ihan samaa mieltä johtopäätöksistä, mutta esimerkiksi koulutuksesta puhuttaessa Thiel onnistuu mielestäni nostamaan esiin ajatuksia, joita soisi kuulevan julkisessa keskustelussa enemmänkin.

Mutta miksi Thiel suositteli Trumpia. Tuntuu että kukaan ei ole onnistunut antamaan tähän loogista vastausta. Ehkä kyse on ambitioista, kostosta poliittiselle eliitille, jonka osaksi Thiel ei itse päässyt, tai sitten vain ajatuksesta. että Trumpin luoma kaaos luo paremmat mahdollisuudet innovaatiolle, tai ehkä siitä että Trumpin jälkeisillä raunioilla voidaan rakentaa aito randilainen utopia. Thielin kohdalla olen aidosti utelias ja hämmentynyt siitä, miksi hän päätyi Donal Trumpin tukijaksi. Yksi Trumpin oneliner, johon Thiel sanoi yhtyvänsä on “Hillary has experiance, but it is bad experience”. Ilmeisesti Thiel ei libertaarina yksinkertaisesti luota yhtään uransa politiikassa tehneisiin ihmisiin.

Mitä tulee lukemaani Zero to one-kirjaan, niin olin tutustunut moniin sen ajatuksiin Thielin haastatteluissa jo aiemmin, mutta kirja oli silti ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se ei ole koukeroinen, vaan varsin napakka ja helppolukuinen ja Thiel tykkää toistuvasti tiivistää ajatuksiaan nelikenttien avulla. Erikoisiin ja mielenkiintoisiin ajatuksiin kuuluivat mm. Theodore Kaczynskin vertaaminen hipstereihin, monopolien ylistys ja Robert Nozickin sekä John Rawlsin niputtaminen samaan ajattelijoiden ryhmään Thielin ajatusten suhteen minulla on edelleen tunne, että niissä paljon mielenkiintoista, mutten kuitenkaan kykene tekemään niistä itseäni tyydyttävää synteesiä.

Nationalistinen taantumuksellisto

Osmo Soininvaara pohti blogissaan muutama päivä siiten, mikä olisi hyvä sanayhdistelmä kuvaamaan ns “oikeistopopulismia”.

“Kyse on siis ilmiöstä, jonka seurauksena on ollut Brexit, Trump, Le Penin nousu, Itävallan Vapauspuolue ja se osa perussuomalaisista, joka ei ole palannut demareihin tai kohta palaa. Moni niputtaa tähän vielä Putinin.”

Blogikirjoituksen kommentiosioissa esitetään monia hyviä ehdotuksia, jotka painottavat ilmiön eri puolia. Olen itsekin miettinyt tätä kun olen käyttänyt kökköjä sanayhdistelmiä kuten nationaliskonservatiiviset liikkeet tai nationalistispopulistiset puolueet.

Populismi on keskeisessä osassa Trumpin ja perussuomalaisten toimintaa ja sitä on varsin helppo löytää  kaikista perussuomalaisten eurooppalaista veljespuolueista. Populismi on kiistatta erittäin olennainen osa ilmiötä. Toisaalta voidaan perustellusti sanoa, että monet muutkin puolueet kalastelevat säännöllisesti suosiota populistisilla heitoilla, eikä populismi ole perussuomalaisten ja näiden heimoveljien yksinoikeus. Minulla on myös taipumus pitää populismia enemmän strategiana ja siksi en liika painottaisi sitä, jos mietitään aatemaailmaa.

Oikeisto on useissa tapauksissa hieman harhaanjohtava sana, koska useat näistä puolueista ovat talouspoliittisesti melko vasemmalla, tai eivät ainakaan yksiselitteisesti oikealla. Erityisesti protektionismi tuntuu nyt olevan todella kovassa huudossa, mutta Euroopassa nämä puolueet  yleensä suhtautuvat ihan peruspositiivisesti ajatukseen hyvinvointivaltiosta.

Äärioikeisto ja fasismi ovat hieman epäreiluja termejä. Niillä on tietty historiallinen painolasti ja totuuden nimissä enemmistö Trumpin tai persujen kannattajista ei ole fasisteja. Siksi näitä sanoja ei pitäisi käyttää (ainakaan Länsi-Euroopan ja Amerikan konstekstissa) jos yrittää kuvata koko laajempaa liikettä. Tämä ei tarkoita, etteikö puolueiden sisällä olisi merkittäviä äärioikeistolaisia/fasistisia fraktioita. Näiden sanojen käyttö liian laajoissa yleistyksissä antaa kuitenkin tarpeettomasti aseita “vastapuolelle”.

Kommenttiosioon kirjoittanut Tommi Uschanov ehdotti sanayhdistelmää auktoritäärinen populismi. Kuulostaa ihan hyvältä ja kyllähän auktoritäärisyys on ollennainen osa näiden liikkeiden aatemailmaa. Fasismi on usein turhan vahva sana, mutta sana auktoritäärisyys tavoittaa näitä aspekteja ilman samanlaista historiallista painolaistia. Perussuomalaisten ohella myös muilla vastaavilla puolueilla on ollut huomattavan pitkään sama vahva puheenjohtaja. Mieleen tulee ainakin Wilders ja varsinkin vanhempi Le Pen.

Näkisin nationalismin kuitenkin ehkä tärkeimmäksi näitä liikkeitä yhdistäväksi tekijäksi. Käytännön politiikassa tämä manifestoituu ennen kaikkea maahanmuuton ja EU:n vastustamisena. Aikamme yksi (ainakin näennäinen) paradoksi kuitenkin on, että nationalistiset voimat, jotka ajavat rajojen sulkemista, toimivat aktiivisesti kansallisvaltioiden rajojen yli.

Voisi myös huomauttaa, että esimerkiksi Italiassa ja Belgiassa maahanmuuton rajoittamista aktiivisimmin ajavat puolueet eivät puolusta nykyisen valtionsa yhtenäisyyttä, vaan kannattavat rikkaamman pohjoisosan irtaantumista. Tämä on joillekkin ehkä vähän hankalammin käsiteltävä juttu kun nykyiset kansallisvalitot eivät olekaan luonnostaan se kollektiivi, johon ihmiset samaistuvat. Tästä huolimatta pidän nationalismia aivan keskeisenä osana näiden liikkeiden aatemaailmaa. Kuvittelisin että nationalismi on sana, johon “vastapuolikin” voi samaistua.

Nationalismin ohella keskeistä on myös konservatismi, joka toisaalta tuntuu vähän väkinäiseltä retromeiningiltä ja epämääräiseltä vanhojen aikojen kaipaamisena. Tai no toisaalta, onko konservatismi koskaan ollut mitään muutakaan. Soininvaara mainitsee blogissaan sanan taantumus ja tämä kyllä iski minuun. En ole käyttänyt sanaa aiemmin, mutta taantumuksellisto olisi minusta varsin osuva termi. Toki se voidaan perustellustikin tulkita turhan halventavaksi ja siinä on myös ikävän tarpeeton marxahtava konnotaatio.

Kontekstista ja painotuksista riippuen kannattaa käyttää eri sanoja, mutta ehkä alan tästä lähtien viljellä sanayhdistelmää nationalistinen taantumuksellisto.

Kuplat ja Caplanin Turingin testi

Lueskelin tänään erään suosikkikirjoittajani Tyler Cowenin Bloomberg-kolumin, jossa oli muutama mielenkiintoinen pointti kuplautumiseen liittyen. Politiikan kärjistyneiden vastakkainasettelujen yhtenä syynä on pidetty algoritmien ja sosiaalisen median vahvistamia informaatiokuplia. Eli Pariser popularisoi termin filter bubble ja varoitteli sen vaaroista jo tämän vuosikymmenen alussa, mutta nämä asiat ovat realisoituneet todenteolla ehkä vasta viimeisten vuosien aikana.

Olen ollut jo pitkään tietoinen tästä ongelmasta ja yrittänyt lukea ja kuunnella oman mukavuusalueeni ulkopuolelle johdattelevia ajattelijoita. On kuitenkin aika vaikeaa itse arvioida miten hyvin tässä on onnistunut. Cowen myös viittaa nudgeilija Cass Sunsteinin tutkimuksiin, kuinka kahden väittelijän kuunteleminen todennäköisesti vain vahvistaa aiempaa mielipidettäsi. Toisaalta vaarana on myös lattea keskitie tai suoranainen tasapuolisuusharha, jossa ääripäiden öyhötys onnistuu siirtämään keskimääräistä mielipidettä äärilaidan suuntaan.

Cowen ehdottaa yhdeksi ratkaisuksi kasvokkaista keskustelua eri mieltä olevien ihmisten kanssa. Yksi polarisoituneen nettikeskustelujen perimmäisistä syistä on varmasti se, että on helpompaa raivota henkilölle, jonka kasvoja ei näe. Usein kasvokkaisessa keskustelussa ei päädytäisi yhtä ikävään olkiukkoiluun, nimittelyyn ja raivoamiseen. Tämä kuitenkin vaatii aika isoja uhrauksia ajankäytön suhteen. Varmaan ihan kelvollinen idea kaltaisilleni nojatuoliyhteiskuntatieteilijöille, jotka haluavat ottaa politiikan jonkinlaiseksi harrastukseksi.

Toinen keino jota Cowen ehdottaa, olisi idealoginen Turingin testi. Kirjoittaja yrittää tuottaa tekstin, jossa ottaa täysin vastakkaisen kannan itselleen tärkeässä asiassa. Cowen sai idean kolleegaltaan Bryan Caplanilta, joka kutsui ajatusta ideologiseksi Turingin testiksi. Varsinaisessa Turingin testissä katsotaan, pystyykö ihminen selvittämään, onko hänelle vastannut ihminen vai tietokone. Caplanin ideologisessa Turingin testissä yritetään argumentoida “vastapuolen” näkökulmasta ja katsotaan tunnistaako tekstin lukeva “vastapuolen” edustaja oman ajattelunsa tekstistä.

Tätä voisin jossain vaihessa kokeilla. En välttämättä tässä blogissa, mutta ehdottomasti jossain.

Valkoisen Amerikan heroiiniepidemia – Just say no?

Amerikan sydänmaiden heroiiniepidemia oli minulle uusi ja pelottavalla tavalla mielenkiintoinen tarina, johon  törmäsin useita kertoja  vaalivuoden aikana. Tulojen stagnaatio, pelko keskiluokan statuksen menettämisestä ja  synkät taloudelliset tulevaisuuden näkymät ovat tietysti keskeinen osa sydänmaiden ja valkoisen työväenluokan ahdistusta.



Kyse taitaa kuitenkin olla pelkästään taloudellista epävarmuutta laajemmista kriisistä.   Kasvanut heroiinin käyttö erityisesti ruostevyöhykkeellä ei ole täysin taloudellisista ongelmista riippumaton asia, mutta kuvastaa osaltaan sitä ahdistusta ja carnagea, johon esimerkiksi Trump virkaanastumispuheessaan viittasi. Jotenkin minulla on kuitenkin sellainen kutina, etteivät heroiinikoukkuun jääneet “luuserit “välttämättä ole niitä ihmisiä, joita Trump pyrkii politiikallaan auttamaan.

Tänään minulle tyypillisen nettisurfailun seurauksena törmäsin tähän aihepiirin peräti kolmessa hieman erllaisessa yhteydessä. Ensin huomasin Twitterin kautta, Financical Timesin Trumpia käsittelevässä jutun, jossa sivuttiin ilmiötä. Heroiiniin kuolee vuosittain Yhdysvalloissa noin 50 000 ihmistä. Enemmän kuin liikenteessä tai ampuma-aseiden seurauksena. Pahimpia osavaltioita viime vuosina ovat olleet mm. New Hampshire ja West Virginia.

Seuraavaksi kuuntelin youtubesta Bill Maherin shown uuden kauden avausjakson, jossa hän humoristiseen tyyliinsä kuvaili ilmiötä. Ei ehkä kovin rakentavasti, mutta kieltämättä varsin hauskasti, konservatiivien kaksinaismoraalia piikitellen. Trumpin kannatuksessa on ollut ilmeisesti aikaa vahvaa alueellista korrelaatiota  kovien huumeiden käytön kasvun kanssa. Demokraatit eivät todellakaan ole olleet syyttömiä huumeiden vastaisen sodan järjettömyyksistä, mutta tämänkin suhteen republikaanit ovat olleet pahin tuhovoima.  Nyt kun huumeongelma on saapunut todenteolla sydänmaiden pikkukaupunkeihin, ovat monet republikaanien kannattajat väkisinkin joutuneet vähän miettimään asiaa uusiksi. Huumeongelmia ei ole enää yhtä helppoa nähdä suurkaupunkien vähemmistöjen moraalisena heikkoutena.

Kolmas ja perinohjaisin sukellus aihepiiriin oli erään suosikkipodcastini, Econtalkin uusin jakso. Ohjelman isäntä Russ Roberts haastatteli heroiini- ja opiaattiriippuvuudesta Dreamland-nimisen kirjan kirjoittanutta Sam Quinonesia. Heroiinikauppa on ollut kartelleihin verrattuna pienempien meksikolaisten rikollisperheiden hallinnassa ja niiden tärkeäksi “epicenteriksi” nousi Ohion Columbus ruostevyöhykkeellä. Kevyin perustein määrätyt kovat kipulääkkeet ovat koukkuttaneet valtavan määrän niiden käyttäjiä ja kun koukussaolevilla ei enää jossain vaiheessa ollut varaa lääkkeisiin, löytyi heroiinista halvempi vaihtoehto. Ja tähän nämä rikollisjärjestöt ovat sitten iskeneet. Kasvanut heroiinin käyttö on Yhdysvalloissa ennen kaikkea valkoisen väestönosan ongelma. Mutta suosittelen kuuntelemaan yllä linkkaamani haastattelun jos haluaa kuulla aihepiiristä lisää.

I’m aching to see my heroine
I’m aching been dying for hours and hours,
Been dying for hours and hours

 

Totaalinen kulttuurisota on jo täällä?

Viime vuosi oli katastrofaalinen tappio liberaalille demokratialle. Trumpin valinnan jälkeen monet sanoivat, että turha vielä kitistä, katsotaan mitä Trump oikeasti tekee. Trumpin puhe välittömästi vaalin ratkeamisen jälkeen antoi toiveta jonkinlaisista kompromisseista, mutta nyt pari kuukautta myöhemmin, kabinettinimitysten ja virkaanastumispuheen jälkeen on nähty, että liberaalin demokratian perusarvotkin ovat vakavan hyökkäyksen alla. Tilanne on pelottava.

Eilen nähtiin Amerikassa, mutta myös ympäri maailmaa naisten marsseja Trumpia vastaan. Marssien osallistujamäärät olivat rohkaisevia ja protestimarssit Washingtonissa keräsivät enemmän osallistujia kuin Trumpin virkaanastujaiset. Kun kävin katselemassa oman kotikaupunkini marssia ja seurasin Twitterissä liberaalia vastaiskua, koin että ehkä maailmassa on vielä toivoa. En ollut etukäteen juurikaan lukenut näistä protestisuunnitelmista ja olin aidosti positiivisesti yllättynyt niiden laajuudesta.

Mutta mietin myös, että oliko liberaalien sisäisen yhtenäisyyden tunne ainoa asia, mitä näillä marseille oikeasti saavutettiin. Kulttuurisota on jakanut kansan todella pahasti, enkä usko, että näillä marseilla saadaan juuri ketään nationalistispopulistisesta leiristä vaihtamaan puolta. Toisaalta eipä se tuntunut olevan mahdollista järkipuheella tai äyllisellä keskustelullakaan.

Nationalistispopulistiset voimat ovat julistaneet totaalisen kulttuurisodan ja liberaalit eivät pysty yksipuolisesti päättämään tulitauosta. Ei tässä kai enää auta kuin sotia ja olla sortumatta sotarikoksiin, vaikka ne toisen osapuolen keinovalikoimaan kuuluvatkin. Liberaaliin ajatteluun kuuluvat neuvottelu, tasapainottelu erilaisten arvojen välillä ja kompromissien haku, mutta Avishai Margalitin sanoin on kompromisseja ja mätiä kompromisseja. Joidenkin asioiden suhteen ei voi yksinkertaisesti tehdä kompromisseja.

Timo Hännikäinen kulttuurisodasta

Suomen äärioikeistointellektuelli Timo Hännikäinen julkaisi Trumpin virkaanastumispäivänä mielenkiintoisen blogipostauksen kulttuurisodasta.  Hän yksi harvoista sellaisista hahmoista, joiden ajatuksista olen suurelta osin aivan eri mieltä, mutta joiden tekstejä luen tästä huolimatta todella mielelläni. Viimeiset viisi vuotta olen pitänyt Hännikäistä yhtenä mielenkiintoisimmista suomalaisista ajattelijoista.

Sillä kuka sanoo, mitä ja missä yhteydessä on merkitystä ja tämän suhteen olen eri mieltä KAKSOISTANDARDEISTA öyhöttävien persuhenkisten ihmisten kanssa. Tässä mielessä olen valmis antamaan esimerkiksi Hännikäiselle aika paljon enemmän siimaa. Toisin kuin useimmilla miehen viiteryhmään kuuluvilla, ero känniurpoilun ja keskivertokirjoitusten välillä on suuri. “Panen teitä perseeseen” ja vastaavat julkiset känniviestit Naisten linjalle kertovat jotain niiden kirjoittajasta, mutta eivät ne kuitenkaan poista muita ansioita.

Koen Hännikäisen blogikirjoituksen sellaiseksi, että minun on hyödyllistä yrittää heijastella joitain omia ajatuksiani suhteessa siihen. Kirjoituksen kuudesta ensimmäisestä kappaleesta olen oikeastaan täysin samaa mieltä. Sitten ne ajattelun erot alkavat tulla esiin. Hännikäinen valittaa, että enää Suomi ei tarkoita kaikille samaa ja yhtenäiskulttuuri on kadonnut. Tämä on varmaan osittain totta. Nostalgia on kuitenkin petollista, varsinkin jos nostalgisoi aikoja, joita ei ollut itse näkemässä. Yhtenäiskulttuuriin sisältyy hyviä juttuja, varsinkin jos se syntyy luonnostaan, mutta se ei ole kovin kiva juttu jos se pitää pakottaa ihmisten kurkusta alas.

Nationalistiseen ajatteluun on aina kuulunut, että valtion sisällä olevat eturistiriidat yritetään kiistää ja esittää, että ongelmat tulevat ulkoapäin. Tämä varmaan myös selittää maahanmuuttoasioiden ylikorostamista. Ongelmat ja vapaana liikkuva ahdistus on mukavampi projisoida ulkopuolelta tulleisiin maahanmuuttajiin.

“Toisten mielestä Suomi toteuttaa pikemminkin jotain globaalia tehtävää ja sopii kodiksi kenelle tahansa joka tänne haluaa asettua”. Tämä on minusta aikalailla olkiukko. Kansallisvaltion on pakko muuttua ajassa ja kuvittelisin esimerkiksi Hännikäisenkin myöntävän tämän. Siitä voi varmaan väitellä, miten paljon erilaisia kehityskulkuja pitäisi yrittää hidastaa, mutta Suomi ei yksinkertaisesti voi 2010-luvulla olla yhtä sulkeutunut paikka kuin 1980-luvulla ilman valtaisia tehokkuustappiota.

Mitä tulee kansallisvaltioon, niin minusta on yksinkertaisesti kyse siitä, että se on yhä epäsopivamman kokoinen yksikkö muuttuvassa maailmassa. Suurien voimien aiheuttamaa väistämättömästä muutosta vastaan voi yrittää taistellla ja siiihen voi hieman vaikuttaa, muttei sitä todellakaan voi estää. World is spiky ja talouden näkökulmasta metropolialueet ovat muovaamassa Eurooppa jonkinlaiseksi alueiden tai kaupunkivaltioiden tilkkutäkiksi. Merkittävät asiat tapahtuvat yhä useammin paikallisesti tai globaalisti, eivätkä kansallisesti. Kansallisvaltion on vääränkokoinen yksikkö moniin asioihin. Kansallisuus on edelleen erittäin tärkeä ja mahdollisesti keskimäärin tärkein yksittäinen tekijä ihmisten identiteetille, mutta sen suhteellinen merkitys vähentyy väistämättä.

Ymmärrän myös toiveen kansallisen yhtenäisyyden korostamiseen, mutta nimenomaan populistiskonservatiivinen liike on omalla toiminallaan ollut tekemässä selväksi, kuinka heidän mielestään tietty porukka ei kuulu suomalaisiin. On melkoisen ristiriitaista, jos ensin määritelee suomalaisuuden ja suomalaiset arvot hyvin tiukasti oman ajattelun perusteella ja sitten alkaa valittaa yhtenäisyyden puutetta.

Toisin kuin Hännikäinen, koen ehkä hieman suurempaa tarvetta jonkinlaiseen yhteiseen diskurssiin. Nimenomaan yhteinen diskurssi, jossa ei rutiininomaisesti pyritä demonisoimaan vastustajia ja lietsomaan vihaa, on minusta välttämätön perusedellytys kansalliselle yhteinäisyydelle.

Hännikäinen toteaa että “Ihmislajia, niin kuin muitakin lajeja, leimaavat erot, konfliktit, eturistiriidat ja hierarkiat. Niiden redusoiminen pois on ihmisyyden typistämistä…”

Olen käsittääkseni aika pitkälti samaa mieltä. Ihminen on eläin, jonka primääriset vaistot nousevat helposti esiin kun ulkokuorta alkaa raaputtaa. Kierosta ihmisyydestä ei koskaan saa suoraa, vai miten se Kant kirjoittikaan. Toisaalta ihmislajin vahvuus on sen kyvyssä kommunikoida tehokkaaasti toisen ihmisen kanssa. Se että konfliktit ja eturistitiidat pystytään mahdollisimman usein ratkaisemaan sivistyneesti on sivilisaatiomme ja länsimaisen dominassin mahdollistaneita tekijöitä. Tarpeettoman äijäilyn vähentyminen, yhteiskunnan “naisistuminen” ja kunnia-ajattelun marginalisoituminen ovat vähentäneet väkivaltaa dramaattisesti viimeisten vuosisatojen aikana.

Ihmisen eläimelliset vaistot ovat olemassa, mutta ei pidä rohkaista ihmisiä toimimaan niiden varassa ja ihan hyvä jos niitä yritetään jollain lailla kollektiivisest kontrolloida. Tämä kuvaa ehkä yleisemminkin omaa ajatteluani ns nature vs nurture-debatissa ja evoluutiopsykologisesta argumentaatiosta. Ihminen on eläin, mutta meidän kaikkien kannalta on hyvä jos eläimellisten vaistojemme merkitystä ei tarpeettomasti korosteta.

Samoin kuin Hännikäisellä, minullakaan ei ole ongelmia valita puoltani kulttuurisodassa. Olen suvaitsevainen liberaali joka kannattaa poliittista korrektiutta. Silloin voimme jollain tavalla yrittää tukahduttaa eläimellisiä vaistojamme ja toimia jonkinlaisessa yhteistyössä ja välttää asioiden tarpeetonta kärjistymistä.

Luettuani Jonathan Haidtin kirjan The Righteous Mind: Why Good People are Divided by Politics and Religion olen alkanut jopa miettiä, että onko argumentaatiossani tämän asian suhteen itse asiassa jopa konservatiivisia sävyjä. Siis toivon tavallaan jonkinlaista “yhtenäiskulttuuria”, jossa toisten ihmisten tarkoituksellinen loukkaaminen (insult ei offend) ei ole mitään sankarillista sananvapauden käyttöä vaan yksinkertaisesti keskenkasvuisen nulikan ölinäää. Olen varsin liberaali, joten kynnys antaa tuomita lakituvassa pitäisi olla todella korkea, jos ei oikeasti kehoteta väkivaltaan, mutta olen sitä mieltä, että näitä huonosti käyttäytyviä nulikoita tulee lyödä yhteisön ja median  puolesta lujaa ja surutta, jotta yhteiskunnassa säilyy jonkinlainen koheesio.

Sananvapauteen kuuluu myös oikeus boikottteihin ja siihen, että pyrkii vaikuttamaan, keitä erilaiset instituutiot ottavat julkaisulistalleen ja esityksiinsä. Tässäkin on tietysti on aste-eroja, eikä tällainen toiminta aina ole fiksua, mutten osaa nähdä sitä kovin suoraan ilmaisunvapauden rajoittamisena. Vai pitäisikö mahdollisesti Hännikäisen halveksimien ihmisten ilmaisunvapautta rajoittaa ja kieltää heitä sanomasta ajatuksiaan Hännikäisestä?




Vihervasemmistolainen Tytti Tuppurainen ja SDP:n strategia

Vihervasemmistoa käytetään keskusteluissa usein todella rasittavana olkiukkona, mutta ei se ole täysin kelvoton käsite. SDP:n puheenjohtajakisaa ja Tytti Tuppuraista miettiessäni on ihan näppäärää kutsua Tuppuraista muihin ehdokkaisiin verrattuna vihervasemmistolaisemmaksi ja kaikki ymmärtävät jollain tasolla mistä on kyse. Luulen että muutkin päätyvät tähän johtopäätökseen jos lukevat vaikkapa Tytti Tuppuraisen blogia. Siitä on toki epäselvyyttä miten negatiivisena tai positiivisena vihervasemmistolaisuutta pidetään ja mitä siihen tarkemmassa määrittelyssä sisällytetään.

Tytti Tuppuraisella ei taida olla aitoja mahdollisuuksia SDP:n puheenjohtajaksi. Hänen lähdöllään puheenjohtajakisaan onkin ehkä muita strategisia syitä. Rinteen ja Urpilaisen puheenjohtajakisa jakoi puolueen kahtia. Voi olla että kolmella näkyvällä ehdokkaalla halutaan välttää puolueen jyrkkä kahtiajako.

Toinen merkittävä syy Tuppuraisen ehdokkaaksi lähtöön oli varmaankin flirttailu vihreiden suuntaan. Tuppurainen vetää aika vihreällä pelikirjalla ja vaikka häntä ei valittaisikaan, saatta hän jäädä näkyvällä kamppanjoinnillaan ihmisten mieliin ja tätä kautta nostaa puolueen suosiota niiden mielissä, jotka tekevät valintansa demarien ja vihreiden välillä. Tuppuraisen henkilökohtaisen uran kannalta puheenjohtajakisaan osallistuminen tekee hänestä tietysti nykyistä laajemmin tunnetun hahmon, jolla on aiempaa paremmat mahdollisuudet kärkkyä ministerinsalkkua reilun parin vuoden päästä.

Oma mielipiteeni Tuppuraisesta on, että hän vaikuttaa aika tyypilliseltä ammattipoliitkolta. Muutamien haastattelujen perusteella en osaa pitää häntä erityisen osaavana hahmona tai säkenöivänä esiintyjänä. Toisaalta plussaksi voi laskea sen, että hän ei ole Rinteen tapainen ay-dinosaurus, ja suvaitsevaisuuden ja avoimuuden puolustamisen ohella käsitys taloudesta ja työelämästä on jollain tavalla päivitetty tälle vuosituhannelle. En kauheasti pidä Tuppuraisesta, mutta ei hän täysin kelvoton vaihtoehtokaan olisi.

Tytti Tuppuraiseen on kuitenkin vähän turhan helpo projisoida kaikki ne vihervasemmistostereotypiat, joita öyhöttävässä blogosfäärissä jatkuvasti toistellaan. Vaikkapa Henry Laasasen blogikirjoituksen otsikko Tytti Tuppuraisen kukkahattulässytys kuvastaa aika hyvin sitä, millaista hyökkäystä tältä suunnalta olisi tulossa. Tässä mielessä Tuppurainen saattaisi olla turhan helppo maali persuhenkiselle propagandalle ja SDP saattaisi menettää kannattajiaan persuihin. Osittain tämän takia, mutta ehkä muutenkin Timo Harakka tuntuisi tällä hetkellä parhaalta vaihtoehdolta Demarien puheenjohtajaksi.

Xi Jinping ja häränpylly

Kiinan presidentti Xi Jinping esitti eilen Davosissa puheenuoron, jossa hän puolusti globalisaatiota, sekä kansainvälistä kauppaa ja yhteistyötä. Tämä on aiheellisesti tulkittu vastaukseksi Donald Trumpin sanomisiin. Ei tietenkään pidä olla sinisilmäinen ja kuvitella, etteikö Kiinakin olisi suurvalta, joka pyrkii ajamaan hyvin röyhkeästi omia etujaan. Tästä huolimatta Xi Jinpingin sanomissa oli enemmän järkeä kuin Trumpin tyypillisissä töräytyksissä. Kauppasodissa ei ole oikeita voittajia.

Pursuing protectionism is like locking oneself in a dark room,” he said. “Wind and rain may be kept outside, but so is light and air.”

Huolestuttavaa on ehkä juuri se, että nykytilanteessa jopa Kiinan johtajan puheet alkavat vedota minuun.

Opi ja päivity tai kurjistu – Elinikäisen oppimisen imperatiivi

Viimeisimmässä Economistin numerossa oli kasa artikkeleita elinikäiseen oppimiseen liittyen ja kuten avausartikkeliaa todetaan: Lifelong learning is becoming an economic imperativeUusien asioiden oppiminen voi olla mukavaa ja tehdä elämästä aiempaa mielenkiintoisempaa, mutta jopa kaltaiselleni nuorehkolle infovorelle elinikäisen oppimisen  pakko tuntuu myös aika ahdistavalta .

Koulutusta on perinteisesti ajateltu pitkälti kertakylvönä, jonka jälkeen siltä samalta pellolta kerätään hedelmäää loppuelämänajan. Tulevaisuudessa koulutusta pitäisi varmaankin järjestää toistuvasti työuran eri vaiheissa. Eikä tämä kai täysin vieras ajatus ole ollut tähänkään asti. Kyllähän yritykset ovat järjestäneet työntekijöille erilaisia kurssituksia. Tässä ongelma on, että yrityksellä on taipumus tarjota kapeampaa, enemmän sen omiin täsmätarpeisiin liittyvää koulutusta kuin taitoja, jotka hyödyttäisivät työntekijää pitkässä juoksussa.

Olennaisinta kai olisi, että ihmiset kehittäisivät omia metakognitiivisia taitojaan ja osaisivat myös itsenäisesti pitää osaamistaan yllä. Vaikka nykyistä laajat massat tavoittavaa yliopistokoulutusta on (aiheestakin) kritisoitu siitä, kuinka se ei valmista ihmisiä riittävästi työelämää varten, niin kiistatta yliopiston opettama abstrakti ajattelu on asia, joka nykymaailmassa auttaa mukautumaan muuttuvaan työympäristöön. Toisin kuin esimerkiksi paljon kehuttu Saksan oppisopimuskoulutus. Ja tokihan korkeakoulututkinto edelleen tilastollisesti tarkastellen parantaa työllistymistä ja palkkaa, muttei yhtä selvästi kuin ennen. Kyse osittain siitä, että singaloinnin myötä korkakoulutettuja otetaan töihin joihin korkeakoulututkintoa ei tarvitse.

Netti on täynnä ilmaisia resursseja erilaisten asioiden opetteluun. Youtubesta voi katsoa maailma huippuylipistojen luentoja ja vaikkapa Codeacademyssa, Khan Academyssa tai Courserassa voi opetella ohjelmoinnin, webdesignin tai data-analyysin perusteita. Monet MOOC:it ovat ilmaisia tai ainakin länsimaisesta näkökulmasta hyvin sopuhintaisia. Verrattain harvat kuitenkaan käyttävät näitä ja osittain on kyse siitä, että keskivertokaveri ei välttämättä ole tietoinen resurssien olemassaolosta eikä edes törmää niihin, jos häntä ei erikseen niistä informoida. Tämän lisäksi heikommassa asemassa olevilla ihmisillä ei välttämättä ole kykyjä, joita tarvittaisiin tällaisten kurssien läpikäymiseen. Ja totuuden nimissä sanottava, että monet ovat myös aidosti laiskoja, eivätkä jaksa aktiivisesti opetella uusia taitoja.

Riskinä onkin, että pääosin ennestään paremmassa olevat ihmiset kykenevät tällaisten kurssien avulla päivittämään osaamistaan, mikä sekin on tietysti hyödyllinen ja arvokas asia, muttei kuitenkaan auta keskimääräistä heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Yhteiskunta muutuu tavallaan entistä meritokraattisemmaksi. Lahjakkaat ja todella kovaan työntekoon valmiit intialaiset ja afrikkalaiset varmasti hyötyvät varmaankin kaikkein eniten näistä kursseista.

Edelleenkin hyvin suuri osa nettikursseille ilmoittautuneista ihmisitä jättää ne kesken (kuten minäkin usein). MOOC:it ja erilaiset nettikurssit ovat  kuitenkin oikeanlaisia askeleita siihen suuntaan, johon koulutuksen ja opiskelun pitäisi tulevaisuudessa mennä. Netissä käytäviä kursseja on mahdollista suorittaa paljon nopeammin kuin korkeakoulututkintoja. Kyse on myös ajankäytön jakamisesta vielä pienempiin osiin. Tyypillisesti nykyisissä netin oppimisympäristöissä kurssit on jaettu oppintunteihin, jotka vielä jakautuvat parista minuutisa vartin pituisiin videopätkiin, jotka keskittyvät johonkin täsmällisempään aiheeseen. Näitä on sitten helpompi kuunnella tai katsoa vaikka työmatkan aikana.

Olen kaikkea muuta kuin koulutuksen asiantuntija, mutta pyöriteltyäni näitä asioita päässäni olen tullut yhä enemmän kannalle, että opiskelun kertakylvön ajatuksesta pitäisi luopua mahdollissimman nopeasti ja jakaa resusseja pidemmälle aikavälille läpi ihmisten aikuiselämän.