Puheenjohtaja Halla-aho ja perussuomalaiset

Jussi Halla-aho is back! Halla-aho totesi eilen Helsingin Sanomien Politiikan kulmapöydässä  mitä suurimmalla todennäköisyydellä lähtevänsä mukaan perussuomalaisten puheenjohtajakisaan. Halla-aho vieläpä totesi, ettei hänen ratkaisunsa riipu millään tavalla Timo Soinista. Halla-aho nousi kuuluisuuteen aikana jolloin persut oli pikkupuolue ja rasismin ja fasismin kanssa flirttailevat konservatiiviset nationalistispopulistiset voimat olivat varsinkin Suomessa vielä marginaalitoimijoita. Aivan viime vuosina hän ei ole juurikan paistatellut julkisuudessa ja esimerkiksi googlen hakutuloksia katsottaessa näkee, että Halla-ahoa on googletettu viime vuosina selvästi aiempaa vähemmän.

Kymmenen vuotta Halla-ahon nettimaineeseen nousun jälkeen kaikenmaailman iljajanitskinit, olli-immoset, timohännikäiset ja muut törkyturvat ovat ottaneet ilmatilan haltuunsa ja menneet ajoittain vielä Halla-ahoa pidemmällekin, joten nationaliskonservatiivinen öyhötys ei ole viime vuosina enää ollut samalla tavalla hänen varassaan. Vielä tämän vuosikymmenen alussa lähes jokaisesa maahanmuuttoa sivuassa nettikeskustelussa mainittiin jossain vaiheessa Jussi Halla-aho. Silti vielä viisi vuotta sitten ajatus, että perussuomalaiset-nimiseen puolueen puheenjohtaja olisi Jussi Halla-aho, tuntui melko epärealistiselta. Mutta ei enää. Jussi Halla-aho voi vuonna 2017 oikeasti nousta perussuomalaisten puheenjohtajaksi. Toki jos haluaisi heittäytyä optimistiksi, voisi myös spekuloida, että verinen puheenjohtajakilpa saattaisi johtaa  perussuomalaisten hajoamiseen tai ainakin vakavaan sisäiseen kriisiin.

Soini on pitkään onnistunut pitämään puolueensa propellipäät jollain tavalla aisoissa, mikä on jo pitkään aiheuttanut raivoa halla-aholaisten joukossa. Vuonna 2009 perustettu Muutos 2011 olisi varmaankin kerännyt halla-aholaiset taaksensa, jos heidät olisi suljettu ulos perussuomalaisista. Nämä rintamalinjat ovat säilyneet tähän päivään asti ja esim. Long Playn sinkussa Iivisniemen pesänjakajat, avattiin jonkin verran tätä kahtiajoa viime vuosien osalta. Halla-ahon puheenjohtajuus tarkoittaisi tietysti Perussuomalaisten siirtymistä SMP-sävytteisestä agraaripopulismista lähemmäs eurooppalaista oikeistopopulismin valtavirtaa ja sopisi siinä mielessä osaksi yleiseurooppalaista kehitystä.

Reilu vuosi sitten perussuomalaisten kannatus  romahti lyhyessä ajassa ja marraskuussa kannatus oli sukeltanut alle 10 prosenttiin. Tämä oli meille liberaaleille, sivistyneille ja länsimaiseen arvomaailmaan uskoville tietysti hyvä uutinen, mutta tuon laskun taustalla ei ollut se, että konservatistispopulistinen arvomaailma olisi menettänyt suosiotaaan, vaan että osa tämän arvomaailman omaavista ei enää tunnustautunut persujen kannatajiksi. Tämä on ehkä kaikkein huolestuttavinta. Suomessa on merkittävä määrä perussuomalaisia sympatiseeravia ihmisiä, jotka kuitenkin kokevat puolueen linjan liian liberaaliksi ja lällyksi. Jos perussuomalaiset ottavat askeleita halla-aholaiseen suuntaan ja onnistuvat kasvattamaan kannatustaan nykyisestä, tulee kulttuurisota Suomessa kärjistymään.

 

Jonathan Haidt ja Nick Clegg – Populistinen vastareaktio eliittiä vastaan

Kuuntelin Youtubesta videon keskustelutilaisuudesta, joka järjestettiin reilu kuukausi sitten Lontoossa otsikolla The Rise of Populism and the Backlash Against the Elites. Keskustelijoina olivat amerikkalainen Jonathan Haidt sekä englantilainen Nick Clegg.

Jonathan Haidt on libertaariin leiriin siirtynyt entinen vasemmistolainen sosiaalipsykologi. Haidt on viime vuosina noussut julkiseksi intellektuelliksi kirjansa The Righteous Mind myötä, jossa hän yrittää selittää moraalia ihmisluonnosta kumpuavilla tekijöillä. Haidtin kirjassa on paljon mielenkiintoisia pointteja, joista useimmista olen ainakin jossain määrin samaa mieltä, mutta joidenkin kohdalla taivun hieman vastakkaiselle kannalle. Haidt on kuitenkin ehdottomasti tämän hetken mielenkiintoisimpia julkisia intellektuelleja ja hänen ajatteluunsa kannattaa tutusta, jos haluaa yrittää ymmärtää nykyistä kulttuurisotaamme.

Nick Clegg on liberaalidemokraattinen poliitikko, joka toimi puolueensa puheenjohtajana lähes vuosikymmenen ajan ja oli Cameronin hallituksessa varapääministeri. Clegg pakotettiin kuitenkin eroamaan puheenjohtajan paikaltaan heikosti menneiden vaalien takia viime vuonna. Clegg on poliitikko ja siinä mielessä “partisaaninen” hahmo, mutta tästä huolimatta älykkääseen argumentointiin kykenevä liberaalien arvojen puolustaja, joka tässäkin keskustelussa esittää ihan hyviä pointteja, esimerkiksi vasemmiston ajoittain lapselliseksi yltyneestä isänmaallisuuden pilkkaamisesta.

Tämä oli yksi mielenkiintoisimpia kuuntelemiani keskusteluja Brexitin ja Trumpin valinnan jälkeisestä ajasta.

Vuoden 2017 vaalit Euroopassa – Brexit, Trump… mitä seuraavaksi?

Vaalit Euroopassa 2017 – Trendejä ja tulkintaa (7.5.2017)

Vuonna 2016 populistien ja laitaokeiston nousu kulminoitui kahteen tapahtumaan: Brexittiin ja Donald Trumpin valintaan. Vuonna 2017 nationalispopulistiskonservatiivisteen liikkeiden merkitys mitataan kolmissa Euroopan vaaleissa:

  1. Hollannin parlamenttivaaleissa 15 maaliskuuta
  2. Ranskan presidentinvaaleissa, 23 huhtikuuta ja 7 toukokuuta
  3. Saksan parlamenttivaaleissa, jotka järjestetään elokuun ja lokakuun välisenä aikana.

Valitettavasti liikkeellä on hieman samanlaistaa ilmaa kuin Suomessa vuosina 2010 ja 2011 ennen ensimmäistä jytkyä. Lähes kaikki raportointi tuntuu keskittyvän nationalispopuliskonservatiivisten voimien nousuun ja tämä sataa kyllä näiden liikkeiden laariin. Konservatiivinen öyhösivusto Breitbart on nyt myös rantaunut Ranskaan ja Saksaan ja yrittää omalta osaltaan vaikuttaa vaalitulokseen. Toki jytky erosi Brexitistä ja Yhdysvaltojen vaaleista siinä, ettei valittu vain kahden vaihtoehdon väliltä ja tämä on tilanne myös tämän vuoden tärkeimissä vaaleissa Euroopassa. Kaksipuoluejärjestelmässä populistien mahdollisuudet kasvavat, jos ne pääsevät toiseksi vaihtoehdoksi. Saksa ja Hollanti ovat Suomen tyyliin kuitenkin monipuoluejärjestelmiä, joten Suomen tapaan jytkyily ei vältämättä johda merkittävään poliittisen päätösvallan kasvuun

Ranskan presidentinvaaleissa tilanne on aavistuksen erilainen. Jos Marine Le Pen pääsee toiselle kierrokselle saattavat hänen mahdollisuutensa tulla valituksia kasvaa voimakkaasti. Tosin jos muistelemme vuoden 2002 presidentinvaaleja, kun Marine Le Penin isäukko Jean-Marie Le Pen pääsi toiselle kierrokselle,  hänen kannatuksena kasvoi 16.8 prosentista vain 17.8 prosenttiin. Eli aiemman perusteella monet äänestäisivät toisella kierroksella ehdottomasti Le Peniä vastaan. Toisaalta paljon on muuttunut vuodesta 2002, enkä enää uskalla sanoa mitään äärimmäisen epätodennäköiseksi.

Kaikkein tärkein äänestys järjestetään kuitenkin Saksassa. Euroopan vahvimman maan Merkel on ollut erittäin tärkeä hahmo liberaalien ja demokraattisten arvojen puolustajana. Mikäli Saksassa tapahtuu merkittäviä poliittisten voimasuhteiden muutoksia, on ehkä syytä huolestua. Merkel on osaltaan pitänyt Eurooppaa kasassa samalla kun sen reunavaltiot Venäjä ja Turkki ovat siirtyneet yhä auktoritäärisempään suuntaa. Tämän takia näen Saksan vaalit ensi vuoden mahdollisesti tärkeimpänä tapahtumana. Tosin globaalissa maailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja tässä mielessä Hollannin vaaleilla on tämän kalenterivuoden ensimmäisenä merkittävänä vaalina iso merkitys. Jos PVV ottaa merkittävän vaalivoiton, saattaa se heijastua jossain määrin myös Ranskaan ja Saksaan.

Ja toki kannattaa muistaa, että meidän suomalaisten näkökulmasta tärkeimmät vaalit vuonna 2017 järjestetään huhtikuussa. Suomen kuntavaaleissa päätetään monista tärkeistä paikallisista asioista.

 

Talouskirjat – Mitä lukea vuonna 2017

Luettuani joulun välipäivinä taloustieteen nobelistin Alvin Rothin kirjan Who Gets What – And Why, ajattelin kasata listan talousaiheisista kirjoista, jotka suunnittelen lukevani vuoden 2017 aikana. Nämä vaikuttavat parhailta ja ennen kaikkea mielenkiintoisimmilta talouskirjoilta, jotka ehkä auttavat ymmärtämään maailmaa vuonna 2017.

 

Micheal Lewis – The undoing project

Tämä on kirja, johon kohdistan ainakin viihdearvon osalta kaikkein suurimmat odotukset. Micheal Lewis on ehtinyt popularisoida talouteen liittyviä asioita jo neljännesvuosidan ja todistanut kykynsä muotoilla tosielämän tapahtumat suoranaisiksi trillereiksi. Tällä kertaa Lewis kohdistaa katseensa viimeisten vuosikymmenten aikana taloustiedettä vahvasti muovanneeseen käyttäytymistaloustieteeseen ja sen pieneeriduoon Daniel Kahnemaniin ja Amos Tverskyyn. Tämän kaksikon tutkimustyö johti Kahnemanin saaman taloustieteen Nobeliin, jota Tversky olisi oletettavasti ollut jakamassa, ellei olisi kuollut jo vuonna 1996.

The Undoing Projectia on luonnehdittu mm. kahden suuren ajattelijan intellektuelliseksi rakkaustarinaksi. Siinä missä pessimisti ja vaatimattoman oloinen Kahneman on syystäkin paistatellut julkisuuden valokeilassa on, Tversky jäänyt ainakin suuremmalle yleisölle tuntemattomammaksi hahmoksi vaikka oli tasavertaisena kirjoittajana julkaisemassa taloustiedettä muovanneita artikkeleita. Tversky ja Kahneman muuten valitsivat yhteisartikkeliensa  ensimmäiseksi valitun nimen  kolikonheitolla.

Mikäli haluaa lukea populaaria, mutta astetta tieteellisempää käyttäytmistaloustieteen kirjallisuutta, niin kannattaa tutusta ainakin Daniel Kahnemanin bestselleriin Thinking, Fast and Slow, jota on viimeiset vuodet suitsutettu melkein jo kyllästymiseen saakka.

 

Tyler Cowen – Complacent Class: The Self-Defeating Quest for the American Dream

Tyler Cowen on libertaari taloustieteilijä, maaninen blogaaja osoitteessa marginalrevolution.com ja muullakin tapaa aktiviinen julkinen keskustelija. Cowen on myös käsittämättömän laajasti lukenut ja sivistynyt hahmo, joka taloustietelijän silmillään onnistuu löytämään markkinat kaikkialta, mutta kirjoittaa myös laajasti esim kirjallisuudesta. Vuonna 2012 hän julkaisi ohjekirjan hyvien etnisten ravintoloiden löytämiseen otsikolla Economist Gets Lunch. En ihan jaa Cowenin libertaaria maailmankuvaa, mutta tästä huolimatta hän on äärimmäisen mielenkiintoinen ajattelija.

Tällä vuosikymmennellä kirjoittamissa kirjoissaan The Great Stagnation sekä Average is over, Cowen on maalannut verrattain synkän kuvan Amerikan ja länsimaiden tulevaisuudesta. Toki hän itse sanonut olevansa pessimisti tulojen suhteen, mutta optimisti ihmisten onnellisuuden suhteen. Näiden kahden kirjan sisällön voisi tiivistä lyhyesti sanomalla, että olemme tällä hetkellä teknologisella tasangolla (Great stagnation), jossa suurten teknisten läpimurtojen puute on tehnyt talouskasvusta hidasta ja siellä missä teknologista kehitystä on tapahtunut (lähinnä ITC) on seurauksena ollut tuloerojen kasvu (Average is Over). Odotan mielenkiinnolla, miten Cowen kommentoi Nyky-Amerikkaa tässä uusimmassa kirjassaan.

 

Ryan Avent – The Wealth of Humans: Work, Power, and Status in the Twenty-first Century

Ryan Avent on Economistin kolumnisti ja taloustoimittaja. Viime syksynä julkaistussa The Wealth of Humans-kirjassa hän yrittää pohtia yhtä aikamme suurista kysymyksistä: Miten teknologia muuttaa työelämäämme? Toisaalta ihmiset vapautuvat kehoa ja mieltä rasittavista rutiinitehtävistä, mutta miten hallinto, sosiaaliturva ja yhteiskuntamme noin laajemmin pitäisi järjestää kun kaikille ei enää tunnu löytyvän töitä ja pienen vähemmistön tuottavuus kasvaa eksponentiaalisesti?

Strategy & Business-podcastissa Avent nosti kirjastaan esiin muutamia pointteja. Me kaikki taidamme tietää, että tällä hetkellä lahjakkaista koodareista on pulaa, mutta Avent mainitsee myös ns pehmeämpien taitojen merkityksen. Ihmislajin vahvuus on sen kyvyssä kommunikoida tehokkaaasti toisten ihmislajin edustajien kanssa, näin on todennut myös esim. Ed Glaeser. Yrityselämässä tämä tarkoittaa, että yritysten pitää pysytyä luomaan kulttuuri, jossa erilaiset ajatukset kommunikoidaan tehokkaasti eri työntekijöiden välillä. Tämä lienee myös asia, joka selittää yhtä aikamme paradoksia: aikana jolloin sijainnille ei kommunikaatioteknlogian takia pitäisi teoriassa olla merkitystä, jatkuu ihmisten pakkautuminen kaupunkeihin edelleen. En tiedä tuoko Aventin kirja paljon uusia ajatuksia tähän digitalisaatio/robotisaatio ja katoavat työpaikat-keskusteluun, mutta usein on arvokasta on myös, jos jokuu kykenee tekemään hyvä synteesin muiden käymästä älykkäästä keskustelusta ja tätä odotan Aventin kirjalta.

 

Robert Gordon – The Rise and Fall of American Growth

Kirja käsittelee samaa teemaa kuin aiemmin mainitun Tyler Cowenin Great Stagnation, ilmeisesti kuitenkin paljon pidemmin ja seikkaperäisemmin. Vaikka tietotekniikan kehitys on muovannut merkittävästi meidän elämäämme viimeisten vuosikymmenten aikana, ei se kuitenkaan ole ollut sellainen taloudellisen kasvun moottori kuin joku saattaisi ajatella. 1900-luvun talouskasvu oli ehkä ainutkertainen tapahtuma, johon ei (ainakaan vuosikymmeniin) ole paluuta. Gordon keskittyy kirjassaan Yhdysvaltoihin, mutta nähdäkseni samoja pointteja voi aika hyvin soveltaa myös Eurooppaan. Absoluuttisena alanoottina mainittakoon, että nopeasti katsottuna kirjan kansikuva raksamiehineen tuo minulle jotenkin mieleen Touko Laaksosen tuotannon.

 

Arun Sundarajan – Sharing Economy

Halusin listata viisi kirjaa ja tätä viidettä jouduin miettimään. Valitsin kuitenkin Arun Sundarajanin kirjan The Sharing Economy, josta luin vasta pari päivää sitten kun kävin läpi erilaisia listauksia ja mietin minkä viidennen kirjan nostan omalle listalleni. Mitään en tiedä Arun Sunrajannin akateemisista meriiteistä tai kyvystä kirjoittaa vetävää tekstiä, mutta jakamistalous lienee kiistatta yksi tämän vuosikymmenen suuria ilmiöitä. Siinä yhdistyvät teknloginen kehitys ja uudet bisnesmallit tavoilla, jotka näkyvät meidän kaikkien päivittäisessä elämässä. Uber ja Airbnb  ovat oikeasti mullistaneet asioita ja lupia kyselemättä ne ovat ottaneet valtavia markkinoita haltuunsa. Esimerkiksi Yevgeny Morozov on kirjoittanut kriittisemmin näiden yritysten toimintatavoista, jossa röyhkeästi väitetään, että meitä säätelemään pyrkivät ihmiset haluavat pelkästään hidastaa väistämättömiä ja hienoja kehitysaskeleita. Tässä suhteessa luen mielelläni aihepiirin perehtyneen taloustietelijän näkemyksen uberisaatiosta.

 

Cuck – Mitä tämäkin taas tarkoittaa?

Yksi huonotasoisen poliittisen nettikeskustelun kuumimpia sanoja vuonna 2016 oli cuck. Ensimmäinen muistikuvani sanasta on tämän vuoden alkupuolelta kun jossain netin hämärässä nurkassa Jeb Bushia kutsuttiin sanalla cuckservative. Sana on yhdistelmä sanoista cuck ja conservative. Lyhyen googlailun perusteella selvisi, että cuck on social justice warriorin ohella ns. Alt rightin uusia suosikkisanoja.

Cuck on lyhenne jo pitkään yleisesti käytössä olleesta sanasta cuckold. Cuckold viittaa vakaassa liitossa olevaan mieheen, jonka nainen pettää tätä. Sanaa on viljelty myös miehestä, joka suoranaisesti kiihottuu nähdessään oman naisensa toisen miehen kanssa. Sanaa googlatessa päätyykin yllättävän nopeasti aikuisviihdesivustoille… Cuckoldin suomennoksena on käytetty sanaa aisankannattaja. Kevyen googletukseni perusteella suomalaisessa nettikeskustelussa aisankannattajaa ei kuitenkaan viljellä läheskään samassa määrin ja samoissa yhteyksissä kuin sanaa cuck.



Mitä sana cuck sitten suomeksi oikein tarkoittaa? Poliittisessa keskustelussa ei konkreettisesta haluta sanoa, että vaimosi pettää sinua, vaan kyse on ennen kaikkea heikon liberaalin miehen metaforasta, tai kuten nimimerkki JJohannes Hommaforumilla mainiosti tiivistää: “cuck on yleistetty kuvaamaan liberaaleja asenteita, feminiisyyttä, nynnyyttä ja näennäistä alistuvaisuutta vieraiden, vahvempien kulttuurien edessä.” Cuck-miehenä pyydän anteeksi tätä asiattomasti muotoiltua ja kärjistettyä metaforaa, mutta kyse on siitä että me nynnyt katsomme passiivisesti vierestä kun neekeri nussii naistamme. Samankaltainen aikuisviihteeseen liittyvä vertaus esitetään kuitenkin myös Dana Schwarzin artikkelissa Why Angry White Men Love Calling People “Cucks.

Vaikka sanaa cuck ei suomalaisessa keskustelussa viljellä, niin samanlainen kuva nynnystä feministejä mielistelevästä ja heikosta liberaalimiehesstä löytyy kyllä helposti kun tutkii erinäisiä netin likaviemäreitä. Cuck-sanaa käyttävät kaipaavat tuntuvat siis kaipaavan jonnekin 50-luvulle, jolloin perheen päästä ei ollu epäselvyyttä. Toisaalta kyse ei ole pelkästään junttimaisesta äijäilystä ja nostalgiasta 50-lukua kohtaan, vaan siihen yhdistyy ainakin joskus ripauksen älyllisempää antifeminismiä ja evolututiopsykologiaa.

Sanalla cuck yksinkeraisesti viitataan jonkinlaiseen heikkoon delttaurokseen. Trump ei sitä ole, hän on sanonut mitä huvittaa, eikä turhaan pyytele anteeksi. Cuck on oikeastaan kaikkea sitä mitä Donald Trump ei ole. Kun miettii nationaliskonservatiivispopulististen voimien nousua, tuntuu että on vaikea yliarvioida valkoisen lihasvyövän heteromiehen identtiteettikriisin merkitystä. Odotan mielenkiinnolla milloin cuck tai jonkinlainen suomalainen väännös tästä sanasta rantautuu suomalaiseen nettikeskusteluun.

 

Charles Emmerson – 1913, Maailma ennen suursotaa

Omiin jouluperinteisiini on jo pitkään kuulunut, että vietän suuren osan pyhistä makaamalla sohvalla lukemassa kiirettömyyden keskellä kirjoja, jotka olen halunnut lukea jo pitkään. Tänä vuonna yhdeksi kirjaksi valikoitui Charles Emmersonin 1913: The World before the Great War. Jos haluat yrittää ymmärtää, mitkä olivat ensimmäisen maailmansodan syyt, kannattaa tutusta tämän sijaan vaikkapa Christopher Clarkin kirjaan The Sleepwalkers. Emmersonin teos kuvaa maailmaa belle epoque-optimismin viimeisenä vuonna, juuri ennen kuin se syttyi tuleen. Kirjaa lukiessa tajuaa, kuinka vuotta ennen maailmanpaloa monet eivät nähneet mitään merkkejä tulevasta sodasta. Elämä maailman metropoleissa oli maailman nopeasta muutoksesta huolimatta aika normaalia ja usko tulevaisuuteen oli vahva.

Pidin tavasta, jolla Emmerson kuvasi maailman mahtavia metropoleja. Euroopasta esiteltiin maailmankaupan keskus Lontoo, elegantti ja ensimmäset merkit massaturismista kokenut Pariisi, dynaaminen ja nopeasti kasvanut teollisuuskaupunki Berliini, parhaat päivänsä nähnyt porvarillinen pääkaupunki Wien sekä tsaristisen imperiumin pääkaupunki Pietari. Amerikasta esiteltiin uusi pääkaupunki Washington, pilvenpiirtäjien ja patruunoiden New York, autoteollisuuden Detroit sekä silloinen öljykaupunki Los Angeles. Emmerson ei kuitenkaan keskity pelkästään Eurooppan metropoleihin tai länsimaihin, kuten ennakolta odotin, vaan kirjassa esitellään kaupunkeja kaikilta mantereilta. Kattava kuvaus saadaan esimerkiksi Buenos Airesin, Teheranin, Tokion ja Algerin elämästä.Kirjassa on lukuisia mielenkiintoisia detaljeja. Ennen sotia Britanniassa asui peräti 100 000 saksalaista. Lähes jokaisen esitellyn kaupungin kohdalla tulee myös selväksi, että ne olivat kosmopoliittisempia kuin nykypäivän ihminen äkkiseltään ajattelisi. Pietarissa oli työväestön aiheuttamia levottomuuksia, mutta vastaavia oli myös Milanossa, Glasgowssa ja Dusseldorfissa. Ei ollut mitään erityistä syytä epäillä, että proletariaatin vallankumous nähtäisiin Venäjällä. Autoteollisuuden Detroit oli todellinen tulevaisuuden kaupunki, kun taas paljon pienempi Los Angeles tunnettiin, jos tunnettiin, lähinnä öljykaupunkina. New Mexico ja Arizona olivat vasta edellisenä vuonna liittyneet Yhdysvaltojen osavaltioiksi ja tuntui ihan mahdolliselta, että osia nykyisestä Meksikosta liittyisi vielä Yhdysvaltoihin. Buenos Aires oli yksi maailman vauraimista kaupungeista. Ottonmaanien imperiumissa harkittiin vakavasti pääkaupungin siirtämistä Konstantinopolista Aleppoon. Lähi-Idän suuret öljyvarannot alkoivat ensimmäistä kertaa herättää suurvaltojen kiinnostusta.

Emmerson kaupunkiesittelyt toki keskittyvät kuvamaan maailman mahtavimpien kaupunkien elämään painottuen eliittiin ja kasvaneeseen keskiluokkaan, jättäen työväenluokan vähemmälle huomiolle. Siirtomaiden kaupunkien kuten Bombayn, Algerin ja Durbanin kohdalla kyllä tuodaan selvästi esiin eri ryhmien väliset jännitteet. Washington-kappaleessa puhutaan myös mustan väestönosan tilanteesta. Ainoa kerta kuin Suomi mainitaan lähes 500-sivuisessa kirjassa on kun Pierari-kappaleen kohdalla listataan kaikki kielet, joita Venäjän imperiumissa puhuttiin. Tuo toki kuvaa hyvin, mikä Suomen merkitys koko maailman näkökulmasta tuolloin oli. Eikä se tietysti juuri tuota kummempi ole nykyäänkään.

Sen sijaan, että historiasta ei muistettaisi mitään, on virhe usein se, että siitä poimitaan väärät asiat ja vedetään laiskoja analogioita nykypäivään. Vuodesta 1913 ei kannata kovinkaan suoraan verrata vuoteen 2016, mutta kirja antoi minulle kuitenkin hieman lisäperspektiiviä ymmärtää myös nykypäivää ja globalisaation historiaa. The World before the Great War on melko tuhti paketti, mutta avaa aidosti mielenkiintoisen ikkunan belle epoquen viimeiseen vuoteen ja voin suositella sitä kaikille aihepiiristä kiinnostuneille.

Mitä lukea 2017 ymmärtääksesi maailman tapahtumia

Lievästi kunnianhimoinen otsikko. Nämä eivät kuitenkaan ole omia löytöjäni, vaan New York Timesin jutusta Books for Trump era, joka oli jatkoa kirjoitukseen 12 Books We’re Reading to Help Us Understand the Election Result. Listoissa on muutamia kirjoja, jotka olen lukenut ja muutamia, joihin liittyvää keskustelua olen seurannut. Useimmat olivat minulle kuitenkin enemmän tai vähemmän tuntemattomia. Monet sellaiset, joista en ollut aiemmin kuullutkaan vaikuttivat kuitenkin mielenkiintoisilta. Kirjat ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta tietokirjoja. Tässä mielenkiintoisimmilta vaikuttaneet kirjat.

 

They Can’t Kill Us All

Wesley Loweryn kirja They Can’t Kill Us All: The Story of Black Lives Matter kertoo nimensä mukaisesti viimeisten vuosien aikana nousseesta Black Lives Matter-liikkeestä. 26-vuotias afroamerikkalainen Lowery on saanut toimittajanuralleen lentävän lähdön raportoimalla Fergusonin mellakoita ja niiden jälkimaininkeja. Kuulin kirjasta ensimmäistä kertaa muutama viikko sitten kuunneltuani Longform-podcastia, jossa Lowery oli vieraana. Lowery esitti tuossa keskustelussa todella hyvin muotoiltuja kommentteja rasismista ja siitä kuinka usein päädytään hyödyttömään rasisti vai ei-väittelyyn. Tämän seurauksena yleensaä valitettavasti joko kiistetään rasismin olemassaolo tai sitten hyökätään yksittäisiä henkilöitä vastaan ja leimataan nämä rasisteiksi. Voin myös myöntää, että omat tietoni Fergusonin tapahtumista ovat aika reikäisiä, mutta “rotu” ja kaikki siihen kytketyt asiat ovat vuoden  2017 Yhdysvalloissa vielä valitettavan ajankohtaisia.

 

Whats the Matter with Kansas

Urbaaneista mellakoista sitten Amerikan sydänmaille. Thomas Frank kirjoitti What’s the Matter with Kansas?: How Conservatives Won the Heart of America kirjansa jo 10 vuotta sitten. Kirja kertoo Amerikassa vuosikymmeniä sitten tapahtuneesta muutoksesta, jonka seurauksena varsinkin etelän ja keskilännen demokraatteja äänestäneet duunarit hyppäsivät republikaanien kelkkaan. Kansas on tästä erityisen hyvä esimerkki. Taloudellisten kysymysten sijaan keskustelu siirtyi aborttiin, aseisiin ja homoihin ja tällä kentällä republikaanit onnistuivat taivuttelemaan Kansasin duunarit puolelleen. Muistelen kuulleeni kirjasta ensimmäisen kerran Tuomas Nevanlinnan suusta Tukevasti Ilmassa-ohjelmaa kuunnellesani ja sen jälkeen olen tuohon muissakin yhteyksissä törmännyt. Olen myös kuunnellut jonkin verran Thomas Frankin haastatteluja aihepiiristä, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi lukea kirjaa. Tämä on mielestäni kuitenkin hyvä muistutus siitä, että valkoisten duunarien siiryminen yhä enemmän republikaanien leiriin on pitkään jatkunut ilmiö, johon Trump toi ainoastana pienen lisätwistin. Kirjan lukeminen olisi mielenkiintoista siinäkin mielessä, että noita ajankohtaiselta tuntuvia teemoja voisi yrittää heijastella yli 10 vuotta sitten kirjoitetun tekstin kautta.

 

Alistuminen

Listan ainoa fiktion puolelle lipsahtava teos on ranskalaisen Michelle Houellebeqin kirja Alistuminen. Houellebeq on monella tapaa erikoinen, mielenkiintoinen ja aavistuksen pelottavakin hahnmo. Houellebqein tuotannosta maalmankuvasta ja hänen kannattajistaan olisi varmaan mielenkiintoista kirjoittaa omakin postaus. Jotain Hoellebeqista ehkä kertoo se, että Suomen äärioikeistointellektuelli Timo Hännikäinen Sarastusjenginsä kanssa tuntuu suuresti ihailevan Houellebeqiä. Mutta Hoellebeqin ihailu ei missään nimessä rajoitu pelkästään konservatiiveihin, vaan hänen kirjansa ovat saaneet suitsutusta myös muista suunnista. Minun on myönnettävä, etten ole erityisesti nauttinut Hoellebeqin kirjoista, mutta ajattelin antaa Alistumiselle vielä mahdollisuuden. Useat kirjoittajat ovat myös todenneet, että Houellebecqin kirja ei ole pelkästään islam- ja maahanmuuttokritiikkiä, vaan paljon perustavanlaatuinen kritiikki sekulaaria nykyranskalaista elämää kohtaan. Tässä mielessä Houellebeqin kirjan avulla voi ehkä hieman syventää ymmärrystä nykyisestä kultturisodastamme.

 

The Abolition of Britain

Kirja josta en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Kirjoittaja Peter Hitchens on Christopher Hitchensin, katkeroituneen exvasemmistolaisen uusateismin suursotilaan pikkuveli. Abolition of Britain on kirjoitettu jo Blairin ensimmäisinä vuosina 90-luvun lopulla ja Whats the Matter with Kansasin tapaan antaa ehkä hieman perspektiiviä, tässä tapauksessa Brexittiin, sen syihin ja taustalla jo pitkään käynnissä olleisiin kehityskulkuihin alaotsikolla From Winston Churchill to Princess Diana. Hitchens käy kirjassa ilmeisesti läpi asioita, jotka ovat Britanniasa menneet sotien jälkeisenä aikana hänen mielestään pieleen. Ehkä tästä löytää jotain hieman erilaisia selityksiä kuin nykyhetkeen ankkuroituneista Brexit-uutisista.

 

Hillbilly Elegy: A Memoir of a Family and Culture in Crisis

Tämä oli myös kirja, joka oli minule täysin uusi tuttavuus, mutta on ilmeisesti keikkunut tämän syksyn Amerikan besteseller-listojen kärkipäässä. Hillbilly Elegy: A Memoir of a Family and Culture in Crisis kertoo kirjoittajan kasvamisesta Ohion aikoinaan vauraassa teollisuuskaupungissa. Muistanko väärin vai kirjoittiko media tänä vuonna aika paljon Ohion entisistä tehdasduunareista? Ilmeisesti kirja tarjoaa oikeasti mielenkiintoisen näkökulman siihen “eliiteistä” vieraantuneeseen valkoiseen ala/työväenluokkaan, joka oli huomionarvoisella panoksellaan nostamassa Trumpia presidentiksi. Kirjojen takaliepeiden tekstit ovat luonnollisesti täynnä hehkutusta, mutta jos Economistissa kirjoitettiin “You will not read a more important book about America this year”, niin ehkä tähän kirjaan on syytä tutustua.

Laitan nämä viisi kirjaa pitkän lukulistani jatkoksi ja yritän saada ne luetuksi vuoden 2017 aikana.

 

Ruben Stiller ja Leena Malkki – Tolkun ihmiset Berliinin tapahtumista

Mietin, että yrittäisin vielä muotoila ajatuksiani Berliinin tapahtumista jonkinlaiseen kirjalliseen muotoon. Ei oikein onnistunut, mutta kuuntelin Ylen Pyöreän pöydän ja luin Hesarin artikkelin, jota varten oli haastateltu tutkija Leena Malkkia. Siinä on jotain pelottavan perverssiä, että näinä valtamedian syyttelyn aikana koen hauskasti provosoivaksi viitata nimenomaan Ylen toimittajaan ja Helsingin Sanomiin kirjoittaneeeen yliopistotutkijaan. Voimakkaita tunteita herättävien tapahtumien yhteydessä liberaali harkitsevainen ajattelu saattaa tuntua munattomaltaa ja tylsältä räväkkään toimintaan verrattuna.

“Kannattaa muistaa, että kärjistäminen on sitä mitä terroristit hakevatkin. Jos rakentaa uhkakuvia ja vastakkainasettelua, asemoi itsensä taisteluasemiin, vahvistaa samalla terroristien tarinaa siitä miten asiat heidän mielestään ovat.” Tämä on myös juuri se, mitä minä näistä tapahtumista ajattelen.

Malkin kirjoutksen luettuani mietin myös, että olen saattanut myös suhtautua aavistuksen liian kyynisesti Ranskan lippuihin ja Ich bin ein berliner-hokeman viljelyyn terrori-iskujen jälkeen. Malkki kuitenkin perustelee varsin hyvin, että kaikessa laumasieluisuudessa ja naiviudessaan tällainen ehkä kuitenkin on paras tapa reagoida tapahtumiin. ”Se on hyvä solidaarisuuden osoitus: inhimillinen eikä toista terroristien omaa kuvastoa. Ja hyvä symbolinen tapa muistaa iskujen uhreja, jotka ovat aina terrorismin todellisia kasvoja.” On meidän valintamme haluammeko levittää vihaa vai emme. Asioiden paisuttelu johtaa tarpeettoman tunnepuolen korostumiseen.

Ylen Pyöreän pöydän keskustelussa taas muistutettiin, että vaikka se tällaisten tapahtumien keskellä onkin vaikeaa, niin asiat kannattaa yrittää laittaa perspektiiviin ja miettiä tunteilun ohella myös faktoja. Ihminen on kovin epärationaalinen. Ihmismieli on erityisen taipuvainen painamaan räjähdykset ja sattumanvaraiset väkivallanteot muistiinsa. On esimerkiksi tutkittu, että kun yhdelle ryhmälle Eurooppaan  matkaavia amerikkalaisia tarjottiin terrorismin kattavaa henkivakuutusta ja toiselle kaiken kattavaa henkivakuutusta, niin ryhmä, jolle tarjottiin vain terrorismin kattavaa vakuutusta, oli valmis maksamaan vakuutuksestaan enemmän. Eihän tässä ole mitään järkeä, mutta kuten Ruben Stiller tuossa radio-ohjelmassa sanoi, pelottavassa maailmassa yleinen epävarmuuden tunne kohdistetaan helposti yksittäiseen tapahtuamaan.

Berliinin tapahtumat, islam ja öyhötys

Ei tarvinnut olla kummoinenkaan oraakkeli arvatakseen, että Berliinin tapahtumista seuraa hirvittävä öyhötys. Nationalaistispopulistiskonservatiiviset voimat ottavat tapahtumasta kaiken irti. Vaikka kaikki poliitikot ja kaikkein tunnetuimmat auktoriteetit eivät olisi  heti olleet politisoimassa tapahtumaa, niin ainakin pikkunetisotilaat ympäri Euroopan aloitttivat vyörytyksenä välittömästi ja jatkavat sitä varmasti päivä- ja viikkokaupalla.

On täysin ymmärrettävää ja tavallan inhimillistäkin, että hirvittävät veriteot aiheuttavat tunnekuohuja, mutta jos ollaan huolissaan länsimaisen sivilaation tulevaisuudesta, niin sitä toivoisi sivistynyttä ja harkittua toimintaa. Öyhötys ei ole sitä. Poliisin ja erilaisten turvallisuudesta vastaavien viranomaisten välttämättömän toiminnan ohella tärkeintä on saada mahdollisimman useat musiimit pysymään länsimaiden puolella. Öyhötys lähteee vastakkainasettelun ja jonkinlaisen kulturkampfin lietsomisesta. Eurooppalaisen ja islamilaisen kulttuurin välillä on ristiriitoja, mutta pitäisi välttää sitä, että vastakkainasettelujen lietsomisella ajetaan muslimieja islamistien sympariseeraajiksi. Sikäli kun islamilaista terrorismia voidaan yrittää estää, on yksi tehokkaimmista asioista saada mahdollisimman monet muslimit tuntemaan olonsa eurooppalaisiksi.

Kui on must, näitä ust – Viro, Suomi ja rasismi

Kyseessä on Viron kansan konservatiivisen puoluetta (EKRE) edustavan Martin Helmen Viron televiossa vuonna 2013 heittämästä lausahduksesta. “Jos on musta, näytä ovea”, olisi kai jollain tavalla oikea suomennos. Muistan kuulleeni lauseen ensimmäitä kertaa puolisentoista vuotta sitten Ylen Viron parlamenttivaaleja käsitelleessä radioohjelmassa. Hiljattain törmäsin siihen uudestaan kun se mainittiin Heikki Aittokosen mainiossa Kuoleman tanssi-kirjassa. Aloin miettimään lausetta tarkemmin, koska se herättää minussa useita tunteita ja ajoi minut liberaaliin itseanalyysikierteeseen.

Ensimmäisenä pointtina on tietenkin, että se on rasistinen. Ja siis  aivan selvästi rasistinen. On jotain kommentteja jotka on tarpeettomasti tulkittu rasistisiksi. Erityisen paljon on kommentteja, jotka on aivan perustellusti tulkittu rasistisiksi, mutta lausuja on kyennyt jälkeenpäin esittämään enemmän tai vähemmän vakuuttavan selityksen siitä, miten kommentia ei pitäisi tulkita rasistisena. Tässä tapauksessa edes minimalistista rasismimäärittelyä suosivat maahanmuuttokriitikot tuskin pysytyvät kiistämään kommentin rasistisuutta. Siinä keskitytään yksinomaan ihonväriin ja sanotaan, että sen perusteella sinut heivataan ulos maasta (olet vähempiarvoinen).

Kommentti kuitenkin naurattaa minua. Tökerö ja avoin rasismi yhdistettynä suomalaistesta huvittavalta kuulostavaan viron kieleen ja loppusointuun saa minut hymähtelemään. Jotenkin tulee vähän mieleen Pekka Siitoin ja laivaseminaari. Olen huomannut tämän itsessäni jo aiemmin. Nauran esimerkiksi edelleen kun ajattelun kotkalaista varakunnanvaltuutettuja, joka ehdotti muslimien keittämistä. Varsinkin Itä-Euroopassa räyhänationalistit, fasistit ja jopa uusnatsit ovat nykyään kuitenkin ihan vakavasti otettava voima. Suomalaiseen rasismiin ja maahanmuuttokriittisyyteen verrattuna kyse tuntuu usein olevan räikeämmästä old school-rasismista.

Joten saako tälle nauraa? Toisaalta oikein käytettynä huumori on yllättävän tehokas ase. Mutta vielä kerran ympäripyöräytettynä, näen netissä ja sosiaalisessa mediassa kuitenkin jatkuvasti juttuja, joita pitäisin persuhenkisten ihmisten ja maahanmuuttokriitikoiden parodisoimisesta, ellei kyse olisi ihan oikeasti perussuomalaisista ja maahanmuuttokriitkoista, jolloin lähestytään ns parodiahorisonttia. Tällaisin kommentteihin voisi perustellusti reagoida kolmella tavalla.

  1. Sanoa suoraan, että tällaiset kommentit eivät kuulu eurooppalaiseen sivistysvaltioon.
  2. Nauraa ja levittää juttua ympäri nettiä näyttäen, että tällaisia talitintteja ne ovat
  3. Olla reagoimatta mitenkään ja jättää kommentit omaan arvoonsa

Ehkä paras tapa reagoida olisi jonkinainen yhdistelmä. Olla kiinnittämättä siihen liikaa huomiota, kuitenkin hieman naureskella junttimaiselle käytökselle, mutta tarvittarssa tehdä selväksi, että kyseessä on barbaarimainen käytös, joka ei sivisysvaltioon kuulu.

Jotta kuitenkaan en päästäisi itseäni liberaalissa itseanalyysissani liian helpolla, mietin myös sitä, onko oikein naureskella hauskalta kuulostavalle viron kielelle. Tietyissä yhteyksissä tuota voisi pitää hieman rasistisenakin käytöksenä. Suomalaiset kun tuppaavat suhtautumaan eteläiseen veljeskansaamme välillä hieman ylenkatsoen. Itse olen sitä mieltä, että suomalaiset saavat aivan vapaasti naureskella viron kielelle, silloin kun se kuulostaa hauskalta, mutta ei välttämättä ole kovin kohteliasta tehdä sitä virolaisten edessä, eikä varsinkaan pitää virolaisia jonkinlaisina vähempiarvoisina puolisuomalaisina.