Stalinismi – kuinka tuhota kansalaisyhteiskunta

Luettuani joulun aikana Charles Emmerssonin kirjan 1913 World before great war, jatkoin historia-aiheisten tiiliskivien lukemista syventymällä Anne Applebaumin Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe 1944-56-teokseen. Kirja keskittyy kuvaamaan yhtä synkkää osaa Euroopan 1900-luvusta. Kyseessä on todella antaumuksella tehty 400-sivuinen katsaus siihen, kuinka paikalliset kommunistit Neuvostoliiton tuella ja painostuksen alla tuhosivat sotien jälkeisinä vuosina Itä-Euroopan maissa demokratian ja kansalaisyhteiskunnan.

Toisen maailmansodan jälkeiset vuodet olivat stalinismin huippuaikaa useammassakin mielessä. Neuvostoliitto oli Stalinin johdolla voittanut Natsi-Saksan ja laajentanut vaikutuspiirään koko Itä-Eurooppaan. Stalin oli myös vakiinnuttanut asemansa absoluuttisen kiisattomana Neuvostoliiton johtajana. Nyt oli aika kokeilla stalinismia muualla.

Kirjassa käy kuitenkin selväksi, että stalinistisen järjestelmän rakentaminen ei onnistunut raunioina olevian maiden tilanteessakaan helposti, vaan nuo peijakkaan kansalaiset äänestivät aivan väärällä tavalla ja vapaissa vaaleissa kommunistit jäivät selkeästi vähemmistöön. Maita johtaneet “pikkustalinit” joutuivat turvautumaan monenlaisiin keinoihin ennen kuin väärinajattelijat saatiin kunnolla nujerrettua. Stalinilla oli tarkkaa päämäärä, muttei tarkaa suunnitelmaa miten ja millä aikataululla tuo päämäärä saavutettaisiin.

 

Kaikissa itsenäisissä Itä-Euroopan maissa stragian yhteisiä piirteitä oli salaisen poliisin luominen Neuvostoliitossa koulutettujen henkilöiden johdolla sekä lehdistön ja ennen kaikkea radion haltuunotto. Kaikkein ahdistavinta luettavaa oli silti järjestelmällinen kansalaisyhteiskunnan romuttaminen. Stalinistisesta totalitarismissa ei saanut olla itsenäisiä instituutioita tai ääniä. Partioliike, naisjärjestöt ja kirkko piti kaikki tuoda puolueen tiukan otteen alle. Toki vihollisiin kuuluivat myös pikkukauppiaat, joiden toiminta täytyi tehdä mahdottomaksi. Viimeistään 50-luvulle tultaessa kaikki yhtään merkittävämmät yhteiskunnalliset liikkeet olikin jollain tavalla hivutettu puolueen kontrollin alle.

Kirjassa kerrotaan se muissakin yhteyksissä todettu asia, että hirmuvallan alla elävistä verrattain pieni osa on aktiivisesti sortokoneiston tukijoita tai vastarintataistelijoita. Useimmat ihmiset ovat harmaalla alueella ja oman elämäntilanteensa mukaan saattavat välillä toimia aktiivisesti hallintoa vastaan, mutta joskus ilmiantaa sille muita ihmisiä.

Nimestään huolimatta kirjassa ei käydä läpi läheskään kaikki Itä-Euroopan maita, vaan tarkastellaan noiden vuosien tapahtumia kolmessa itäblogin valtiossa: Itä-Saksassa, Puolassa ja Unkarissa. Näihin maihin sitten kyllä syvennytäänkin antaumuksella. Applebaum perustelee valintaansa sillä, että nämä kolme valtioita olivat 1900-luvun alussa osina eri imperiumeja ja erilaisina osana toista maailmansotaa ja tätä kautta antavat erilaisina tapauksina kattavan kuvan Itä-Euroopan nujertamisesta.

Odotin kirjalta paljon ja toki se sisälsikin mielenkiintoista tietoa Itä-Euroopan “nujertamisesta”. Totuuden nimissä on sanottava, että se oli  melko raskassoutuinen. Mikäli olet erityisen kiinnostunut lukemaan yksityiskohtaisesti siitä, mitä Itä-Euroopassa tapahtui toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, niin kannattaa tutusta tähän kirjaan. Muussa tapauksessa kirja lienee keskiverolukijalle turhan tiivis ja raskas tietopaketti. Seuraavaksi taidan lukea jotain vähän kevyempää.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *