Intellectual Dark Web – intellektuellista lapsipornoa?

Viime kuukausien aikana englanninkielisessä nettikeskustelussa on alettu viljelemään epämääräistä käsitettä intellectual dark web. Käsitteen taisi ensimmäisenä lanseerata Eric Weinstein ja esimerkiksi Dave Rubin julkaisi tammikuussa videon otsikolla What is The Intellectual Dark Web?. Intellectual dark web nousi käsitteenä kunnollaa suuren yleisön tietoisuuteen reilu viikko sitten  New York Timesin aiheesta kertovan artikkelin myötä.

Vaikea määritellä  mistä tässä intellektuellisessä pimeässä verkossa oikein on kyse. Se on ehkä kuitenkin epämääräinen kokoelma netin anti-SJW-liikehdinnän tunnetuimpia puhemiehiä. Porukasta joka yleensä kiistää kannattavansa Trumpia, tai olevansa konsertatiiveja, mutta joka käyttää suurimman osan ajastaan feminismistä ja poliittisesta korrektiudesta valittamiseen ja näkee, että nyt ollaan hirvittävän sananvapauskriisin keskellä.

Most simply, it is a collection of iconoclastic thinkers, academic renegades and media personalities who are having a rolling conversation — on podcasts, YouTube and Twitter, and in sold-out auditoriums — that sound unlike anything else happening, at least publicly, in the culture right now. Feeling largely locked out of legacy outlets, they are rapidly building their own mass media channels.

 

Kuvahaun tulos haulle intellectual dark web

 

Selvimmin tähän intellektuelliseen dark webin jäseniksi lasketaan varmaan ainakin Jordan Peterson ja Dave Rubin sekä Ben Shapiro ja Eric Weinstein mutta myös hieman erilainen hahmo Sam Harris. Yhtenä verkoston keskeisenä noodina voisi pitää Joe Rogania, jonka  Joe Rogan Experience-podcastissa on ramppaa vieraina jatkuvasti tätä porukkaa. Roganin pocast on noussut yhdeksi maailman suosituimmista podcasteista syistä, jotka ovat minulle hyvin mystisiä.

Pimeän verkon valoisemmalla reunalla hengailee Harrisn kaltaisia hieman vakavammin otettavia hahmoja, kuten ehkä vaikkapa Steven Pinkermutta pimeimmällä puolella tähän porukkaan assosioituu myös hyvin epmääräisiä youtube-julkkiksia kuten vaikkapa Stefan Molyneux sekä Milo Yiannopoulos ja ihan suoranaisia salaliittohörhöjä kuten Mike Cernovich. Rajoja on vaikea vetää eikä myöskään kannata vetää liian rajuja guilt by association-tyyppisiä johtopäätöksiä, mutta intellectual dark webin on ehkä hyvä termi juuri siinä mielessä, että kyse on epämääräisestä verkostosta ja keskinäisyhteyksistä erilaisen ihmisten välillä, eivätkä nämä vältämättä ole kovin vahvasti kytköksissä perinteisen median verkostoihin.

 

Kuvahaun tulos haulle barabasi network

En kuitenkaan pidä tätä intellectual dark webiä kauhean hyödyllisenä käsitteenä. Lähinnä se ehkä kuvaa, että jonkinlainen infantiili antifeminismi ja epämääräinen sananvapausmarttyyriys ovat joillekkin niin vahvoja omaa identiteettiä määrittäviä tekijöitä, että pelkästään niiden kautta päädytään samaan porukkaan. Pientä huvittuneisuuttahan meissä joissain on myös herättänyt kysymys siitä, kuinka moni näitä internetintellektuelleja fanittavista tyypeistä tietävät sen varsinaisen dark webin olevan paikka, josta mm. ladataan lapsipornoa, ostetaan laittomia aseita ja rekrytään palkkamurhaajia.

Rahan ruhtinaat – antropologinen tutkimusretki finanssimaailmaan

Viime aikoina on tullut luettua vähemmän enkä ole jaksanut kirjoittaa niistä muutamista lukemistani kirjoista mitään ajatuksia. Nyt kuitenkin luin parissa päivässä hollantilaistoimittaja Joris Luyendijkin kirjan Rahan ruhtinaat (eng. Swimming with sharks).

Image result for swimming with sharks book

 

Kirjan taustalla on Guardianilta saatu tehtävänto. Antropologin taustalla operoiva hollantilaistoimittaja lähtee selvittämään minkälainen heimo pankkiireista ja muista finanssimaailman ihmisistä oikein muodostuu. Luyendijkillä ei ollut ennestään tuntemusta finanssimaailmasta ja tämän kautta kirja on myös kirjoitettu tavalla, joka tekee siitä helposti lähestyttävän aihetta vähän tunteville.

Kirjan ansioksi voi  laskea myös sen, kuinka siinä eritellään Cityn pankkimaailman eri toimijoita. Todellista high lifea eläviä supertreidaajia ja kvantteja on tietysti vähemmistö ja suurin osa ihmisistä, vaikkakin keskimäärin ihan jonkin  verran muualla työskenteleviä paremmin tienaavia, tekevät kuitenkin  verrattain normaaleja toimistotöitä ja painavat hieman keskivertotallaaja paremman palkkansa eteen aika pitkään päivää. Suurella osalla tästä porukasta ei ole sitten minkäänlaista käsitystä kokonaiskuvasta.

Luyendijk kertoo kuinka ajatteli ensin esimerkiksi Big Shortin olevan äärimmäisen onnistunut kirja, koska hänen haastattelemiensa henkilöiden kuvaukset vuoden 2008 finanssikriisistä täsmäsivät huomaatavan usein huomattavan täsmällisesti sen kanssa, mutta sitten Luendijk tajusi, että nämä ihmiset olivat itse asiassa muodostaneet kuvansa tapahtumista ennen kaikkea samanlaisten kirjojen ja toisen käden lähteiden kautta.

Useat haastateltavat kertovat kuinka city on meritokrata, jossa ei katsota sukupuolta, ihon väriä eikä etnistä tai sosiaalista taustaa, vaan ainoastaan kykyä tuottaa lisäarvoa. Ja varmaan kyseessä on jossain määrin meritokratinen miljöö, jossa tietoista syrjimistä on varsin vähän, mutta itse tuppaan ajattelemaan että erilaisia laiskoja ja välilllä huonosti toimivia heuristiikkoja ihmisten arvioimiseen käytetään aina. Kirjan englanninkielinen nimi tulee Swimming with sharks on juuri luonnehdinta tästä äärimmäisen kilpailuhenkisestä ympäristöstä.

Luyendijkin käsitelee finannssimaailman problematiikkaa ylipäätään aika mukavasti systeemistason ongelmana. Kyse ei edes ole niin suurelta osin niinkään siitä, että finanssimaailmaan saapuu valikoituneita ihmisiä, vaan että systeemi toimii tietyllä tavalla ja ihmiset vain tekevät siinä !oman osansa”.

Finanssimaailma on vain muodostunut paikaksi joissa kannustetaan amoraalisuuteen. Asioiden moraalia ei yksinkertaisesti vain mietitä. Luyendijk mainitsee jossain kohtaa myös kuinka asioiden amoralisoiminen on suorastaan jonkinlainen testi henkilön uskottavuudelle. Henkilö joka näyttäytyy muille kaikkein amoraalisimpana näyttäytyy myös työssään uskottavimpana Tuntuu että välillä sitä törmää itsekin samanlaiseen psykologiseen toimintapaan, toki onneksi hieman lievemmissä konteksteissa.

Rahan ruhtinaat oli kokonaisuutena aika viihdyttävän kevyt tietokirja.

 

 

Incel-vallankumous: Kaiken takana on nainen

Reilu pari viikkoa sitten nähtiin valtaisa määrä tekstejä, joissa media ja nettikeskustelijat yrittivät selittää Toronton massamurhaaja Alek Minassianinia inspiroinutta incel-ideologiaa. Incel on siis lyhenne sanoista involuntary celibacy. Suomeksi incel siis tarkoittaa vastentahtoisessa selibaatissa elävää tyyppiä. Incel on kuitenkin spesifimpi nettikulttuuri, jossa naisen puutteesta on tullut kokonaisvaltainen maailmaselitys ja tämä oman elämän ahdistus määrittää vähän kaikkea.

Se että incel-kulttuuri on ollut inspiroimasssa nyt jo kolmea massamurhaa(Isla VistaCaliforniaRoseburg Oregon ja nyt sitten Toronto, kertoo varmaan aika hyvin tämän incel-menon nihilimistä ja synkkyydestä. Inceleillä on omat kytkentänsä hieman valtavirtaisempaa nettipolitiikkaankin. Astetta maltillisemmat red pill-yhteisöt ja muut manosfäärin likaviemärit ovat varmaankin osa radikalisoitumisfunnelia, enkä ihmettelisi jos esimerkiksi Suomessa ne muutamat inceliksi idenfitioituvat olisivat lähteneet liikkeelle Timo Hännikäisen tai Henry Laasasen teksteillä.

Incelöityneitä kohtaan voi ehkä kuitenkin olla mahdollista tuntea myös jonkinlaista sympatiaa, tai ainakin tunnustaa että vastentahtoinen selibaatti ja siihen vielä mahdollisesti liittyvä sosiaalinen stigmatisaatio voivat olla myös jollain tasolla yhteiskunnallinen ongelma. Taloustieteilijä Robin Hanson sohaisi hiljattain ampiaspesää mainitsemalla, että varallisuuden jakautumisen ohella voitaisiin tarkastella myös seksin jakautumista. Incel-spedeilyn inspiroimaa taantumuksellisuutta ja naisvihaa voi ihan hyvin vastustaa samalla tunnustaen, että ilman seksiä jäävät miehet voidaan nähdä myös yhteiskunnallisena ongelma.

Hieman tätä sivuten minulle selvisi juuri eilen, että Incel-yhteisön luonut ja sanan keksinyt henkilö oli nainen. Kanadalaisella Alanalla oli ollut itselläänkin vaikeuksia deittailla naisia ja tämän inspiroimana hän loi 20 vuotta sitten vertaistukiryhmän, jonka jäsenet alkoivat pian viitata toisiinsa sanalla incel. Alana kuitenkin jätti muutamien vuosien jälkeen muutaman sadan henkilön kokoisen yhteisön ja tajusi vasta 15 vuotta myöhemmin Elliot Rodgerin massamurhan yhteydessä, että hänen luomallaan sanalla incel viitattiin nykyään selvästi suurempaan ryhmään, joka oli kehittynyt aikamoiseksi hirviölaumaksi.

En ole itse ihan varma kuinka paljon tälle incel-liikehdinnälle kannattaa antaa huomiota, koska on varmasti valopäitä, jotka ovat innostuneet tästä terrorimenosta viimeaikojen mediahuomion takia. Toisaalta ei tätä voi täysin hyssytelläkään

 

Eduskuntavaalit 2019 – Punasiniviherkoalitio vai SDPVIHRVASRKP?

Unto Hämäläinen kirjoitteli sunnuntaina Hesarissa että demareilla on nyt niin hyvä pelitilanne, ettei sitä voi mitenkään sössiä. Viime vuosien aikana oli jo ehditty nähdä aika paljon puheenvuoroja, joissa on spekuloitu demarien lopullisen perikadon saapumisella, mutta eipä juuri nyt siltä näytä.

Kun 2011 syksyllä katastrofaalisen heikon vaalituloksen jälkeen Kepun kannatus jatkoi laskuuan, näytti siltä Suomen politiikan häntäluu saattaisi lopultakin muuttua pääpuolueesta keskikokoiseksi peluriksi, mutta niin vain kepukin teki väkevän comebackin Sipilän muodossa ja nyt kaikista maailman hahmoista demarit ovat tekemässä samaa Antti Rinteen johdolla.

Itse olen ollut jo teini-iästä lähtien jollain tasolla kiinnostunut politiikasta, joten minulla on jotain hyvin hämäriä muistikuvia Lipposen viimeisistä vuosista pääministerinä. Lipposen viimeisestä pääministerivuodesta on kuitenkin nyt jo 15 vuotta. Samankaltainen sosiaalidemokraattien valtakauden päättyminen ollut jossain määrin käynnissä muualla Euroopassakin, tosin vasemmistolaiset valtapuolueet ovat kärsineet poikkeuksellisen suuria tappiota aivan viime vuosien vaaleisa. Suhteessa tähän SDP:n nousu Suomen pääministeripuolueeksi vuonna 2018 olisi Euroopan kontekstissa jopa jonkinlainen anomalia.

 

 

En laskisi tätä juurikaan pekonipastapuupökkelö-Rinteen ansioksi, vaan politiikan syklien ja suurten mannerlaattojen liikkeiden seuraukseksi. Oppositioasemassa on tietysti paljon helpompaa kasvattaa kannatusta ja persujen hajoaminen sataa ehkä kaikkein eniten juuri demarien laariin. Nyt persuissa on jäljellä lähinnä kivenkovat rasistit, fasistit ja sadistit ja liikkuvammat äänestäjät ovat palanneet aiempiin koteihinsa.

Toki demarit nousivat vasta Hesarin viimeissimmässä mittauksessa ensimmäistä kertaa suurimmaksi puolueeksi ja tuossakin marginaali kokoomukseen on vain 0,8 prosenttiyksikköä. Kokoomus taitaa kuitenkin selkeähkösti olla ainoa puolue, joka tosissaan uhkaa demarien pääministeripuolueasemaa ja kokkareiden sekä koko hallituksen sekava tilanne näyttäisi tällä hetkellä satavan juuri demarien laariin.

Mutta jos sitten lähdetään miettimään tulevaa hallitusta, niin näyttää selvähköltä että siellä ovat ainakin demarit. Jos eivät pääministeripuolueena, niin sitten aivan minimissään toiseksi suurimpana puolueena heti kokoomuksen takana. Vaikka kokoomuksen sisällä homma näyttää olevan hieman sekaisin, on puolue kuitenkin gallupeissa niin suurella marginaalilla toiseksi suurin puolue, että se on aika suurella todennäköisyydellä vähintään toiseksi suurin puolue 2019 keväällä.

Kepu ottanee niin pahasti turpaan, ettei sitä kannata miettiä hallitusspekulaatioissa, Halla-ahon persuista nyt puhumattakaan. Vihreät nostanevat myös kannatustaan niin merkittävästi edellisiin vaaleihin verrattuna, että puolue on aika väistämättä mukana myös seuraavassa hallituksessa. Eli hallituspohjassa näyttäisivät väistämättä olevan mukana ainakin SDP ja vihreät. SDP-Kokoomus-Vihreät-kombo olisi tällä hetkelllä ihan luontevan tuntuinen ja kelpaisi ainakin minulle hyvin.

Tämänhetkisillä kannatuslukemilla ja kehitystrendeillä toinen mahdolliselta vaikutava kombinaatio olisi nationalistisen taantumukselliston todellinen dream team SDP-Vihreät-Vasemmistoliitto-RKP. Tämä ei olisi ihan oma suosikkikombinaationi, mutta hieman kyllä kutkuttelisi nähdä minkälaista nettiraivoa tuo hallitus netin tietyissä kaikukammioissa herättäisi.

Parhaat teknologia-podcastit ja Diginen iltapäivä

Alkuvuodesta olen kuunnellut Areenasta uuttaa Diginen iltapäivä-podcastia jossa vekkuli mediapersoona Jani Halme sekä Tommy Saarinen pureutuvat digimaailman erilaisiin ilmiöihin. Viimeisimmissä jaksoissa on käsitelty uutisemediaa ja verkkokauppaa, mutta aiemmissa jaksoissa on käyty läpi myös mm. algortimeja, Instagramia ja tubetusta.

Halmeessa ehkä erityisesti miellyttää se, että hän onnistuu olemaan jonkinlainen teknologiaoptimisti ilman että vaikuttaisi täysin hyväuskoiselta hölmöltä tai puhtaalta myyntimieheltä. Ihan mukavaa että tällainen podcast-sarja on tuotettu nyt suomeksikin.

Näitä englanninkielisiä teknologia-podcasteja on tullut itse kuunnteltua aiemmin.

Kuvahaun tulos haulle roi radio on internet

Wired podcast

Amerikkalainen Wired on kirjoittanut teknologiasta ja Piilakson kulttuurista ja neljännesvuosisadan ja lehden linjassa on ehkä pari ripausta naiivia tekno-optimismia, mutta se on kuitenkin kova auktoriteetti teknologia-aiheisiin liittyen.

Britanian sisarlehden Wired podcastin kuunteleminen on viimeiset vuodet kuulunut viikko-ohjelmaani ja tuo on aika hyvä mixi vakavaa asiaa sekä uusia hilavitkuttimia. Tuota kuuntelemalla pysyy kyllä hyvin kärryillä teknologiamaailman ajankohtaisista asioista. Viimeisen vuoden ajan varsinaisen viikottaisen pää-podcastin ohella ulos on tullut myös hieman harvemmin ilmestyvä Upvote, jossa on pohditu ennen kaikkea teknologian ja politiikan suhdetta.

Reply all

Olen viitannut Gimletin mainioon Repy all-podcastiin muutaman kerran aiemminkin (netin härskeimmät huijaukset ja Internetajan ilmestyskirjan ratsastajat). Nuo kaksi jaksoa kertovat yhdessä aika hyvin mistä Reply allissa on kyse. Reply all on Guardianin lainauksen mukaisesti podcast internetistä ja modernista elämästä.

Toistuvia jaksojen rakenteita ovat super tech support jossa lähdetään ratkomaan kuuntelijoiden erikoisia teknologia-aiheisia ongelmia ja päädytään usein erikoisten nettihuijauksien jäljille, sekä Yes yes no, jossa yritetään epätoivoisesti selittää erilaisia meemejä.

 

Danny in the Valley

Vasta suht hiljattain löysin Danny in the Valley-podcastin, jossa pitkän teknologiatoimittaja Danny Fortson  haastattelee Piilaakson kuuminpia nimiä ja suurimpia auktoriteetteja. Tämän vuoden puolella haastateltavina ovat olleet mm. Bill Gates, Jimmy Wales ja Brian Chesky.

 

Satunnaisesti tullut kuunneltua myös Guardianin Chips with Everything- ja Economistin Babbage-podcasteja. Molemmat myös ihan hyviä ja laadukkaita teknologia-podcasteja, mutta ehkä hieman uutismaisia ja vähemmän räväköitä.

 

Jordan Peterson – Intellektuelli jonka ansaitsemme

Kirjoitin omia ajatuksia Jordan Petersonista jo puolisen vuotta sitten, mutta tuon jälkeen Petersonin tähti on vain jatkanut nousuaan. Petersonin persoonaan ja ajatuksiin liittyvää keskustelua näkyy yhä enemmän myös suomalaisilla nettisivuilla.

Tammikuussa Cathy Newmanin Peterson-haastattelu aikalailla räjäytti internetin. Samoihin aikoihin julkaistu Petersonin uusi filosofinen self help-kirja 12 Rules for Life: An Antidote to Chaos nousi Amazonin top seller-listan kärkeen. David Brooks totesi muutama kuukausi sitten, että Jordan Peterson saattaa olla tällä hetkellä maailman vaikutusvaltaisin intellektuelli, mikä tuntuu hyvin, hyvin, hyvin, hämmentävältä.. Pari päivää sitten Peterson oli yhden jopa liberaalin Amerikan suurimman auktoriteetin, Bill Maherin haastateltavana.

Kuten aiemmin totesin Peterson on mielestäni erikoinen yhdistelmä  self-help-gurua ja paloekonservatiivia, joka kertoo tarinoita ja muotoilee sanomansa syvälliseltä kuulostaviksi viiden pennin viisauksiksi. Tuo on minusta edelleen hyvä tiivistys Petersonista, mutta luin kuitenkin Nathan Robinsonin Peterson-aiheisen tekstin Current Affairsistä ja tuon inspiroimana voisi analysoida Peterson-ilmiötä vielä pikkiriikkisen lisää.

Peterson käyttää hyvin koukeroista ja hankalasti avautuvaa kieltä. Se saa hänet toisaalta näyttämään tietystä tulokulmasta katsottuna sivistyneeltä ja lukeneelta hahmolta. Toki muissa yhteyksissä tuntuu, että monet miehen kannattajista tuntuvat pitävän “vastapuolen” vähääkään samankaltaisia auktoriteettejä todellista elämää ymmärtämättöminä munapäinä. Petersonin tapaukessa epmääräinen sofismi, sivistyssanojen käyttö ja  italicsin ryöstöviljey näyttäytyvät monille kuitenkin meriitteinä.

Minusta monien Petersonin fanipoikien ajattelua kuvastaa hyvin tämä Amazoniin hänen vanhemmasta Mapf of meaning-kirjastaan kirjoitettu arvostelu: I am not sure I understood it, but it’s absolutely brilliant. Maps of meaningin hämmentävät diagrammeihin tiivistyy myös ehkä jotain Petersonin mumbojumbon ymmärrettävyydestä.

 

Petersonin taktiikka saa hänet myös paremmin  suojaan akateemiselta kritiikiltä, sillä hän on poiminut sinänsä kiitettävällä  pieteetillä pieniä palasia eri aloilta, mutta yhdistellyt ne sitten osaksi omaa kertomustaan, jollon kukaan aihepiirien todellinen ammattilainen ei lähde haastamaan miestä, koska ei hahmota pakettia kokonaisuutena.

Minusta ei vain ole ihan kauhean liioiteltua sanoa, että puolet miehen puheesta on sisällötään täysin tyhjää ja toinen puoli banaalia itsestäänselvyyksien toistetelua. Itsestäänselvyyksillä saatetaan vihjata tai olla vihjaamatta moniin suuntiin, mutta tämä monitulkintaisuus on osaltaan Petersonin edgyn julkisuuskuvan taustalla ja samaan aikaan kuitenkin mahdollistaa myös pakoväylän erilaisia syytöksiä kohtaan.

“Ei, Peterson ei sanonut”, että naisten meikkaaminen seksuaalisen halukkuuden symbolina tekisi työpaikka-ahdistelusta hyväksyttävää”. Peterson ei ole millään lailla vastuussa siitä, jos iso osa hänen vannoutuneista nettiseuraajistaan viljelee tuollaisia ajatuksia hänen kommentiensa inspiroimana.

Vaikka Peterosnia on (kuten lähes kaikkia puhuvia päitä) on tulkittu myös pahantahtosiesti väärin, ei viraaliksi nouseessa Chanel 4:n haastattelussa Cathy Newmanin so you are saying  ole itseasiassa kovinkaan huono tapa lähestyä Petersonin puheita, koska ne ovat äärimmäisen epämääräisiä ja epäselviä. 

Petersonin meriitiksi voi ehkä nostaa sen, että ilmeisesti miehen self help-jorina on oikeasti autannut monia nuoria saamaan oman elämänsä järjestykseen ja ehkä ihan hyvä, että vaikka sitten jonkinlaisena youtube-julkkis saa nämä ihmiset ottamaan enemmän vastuuta omasta elämästään.

Mutta saa nähdä jääkö alkuvuosi 2018 Peterson-hypen huipuksi, vai vieläkö huippu on näkemättä. Mutta luulen, että Peterson ilahduttaa meitä kaikia vielä melko pitkään tarinoillaan siitä, kuinka lohikäärmeet teurastetaan.

Itse en saa pidettyä omaa taloani tai elämääni täydellisessä järjestyksessä, mutta aion siitä huolimatta edellenen kritisodia Petersonia ja muita vastaavia hahmoja. Ei siksi että pitäisin Petersonia natsina, hirviöinä tai minään muunakaan absoluuttisen negatiivisena hahmona. Pidän häntä yksinkertaisesti melko ärsyttävänä sofistina ja paleokonservatiivisena self help guruna, jonka osallistuminen julkiseen keskusteluun yksinkertaisesti vain sotkee asioita.

Virtue signalling

Virtue signaling on taas näitä viime vuosien poliittisen nettikeskustelun trendisanoja. Sanalle virtue signaling ei taida kuitenkaan olla kovin selkeää käännöstä. Suomeksi selitettynä kyse on kuitenkin puheesta, tekstistä tai toiminnasta, joka jonkun muun mielestä on tehty vain siksi, että tekijä pääsisi esittelemään muille omaa hyveellisyyttään. Ei muka oikeasti uskota siihen mitä sanotaan, tai ainakaan olla valmiita tekemään mitään sen eteen, mutta halutaan esittää hyvä ihmistä muille.

Hiljattain törmäsin taas toistuvaan ja aika hämmentävään virtue signaling-sanan viljelyyn, kun seurasin Ezra Klein vs Sam Harris-debatin jälkilöylyjä. Kulttuurisotakeskusteluissa nationalistinen taantumuksellisto  tuntuu käyttävän virtue signaling-sanaa ennen kaikkea maahanmuutto- ja rasismikeskustelujen yhteydessä, mutta toki sanaa käytetään muillakin kentillä. Sanan käyttö on mennyt kuitenkin sellaisille ylikierroksille, että monet kehnommat keskustelijat  sanovat virtue signaling kun eivät enää osaa vastata millään muulla vastapuolen argumentteihin.

Minun on kuitenkin ollut hieman vaikeaa ihan hahmottaa sitä pahuutta, joka halutaan nähdä “hyväsignaloinniksi” luokittellussa toiminnassa. Tai ensinnäkin jos käytetään juuri tiettyjen nettikeskustelijoiden feels vs reals-argumentointia, niin henkilön mahdollisen omahyväisyyden tai ideologisten motiivien tulisi olla toissijaisia ja meidän pitäisi katsoa vain argumentaation paikkansapitävyyttä tai toiminnan seurauksia.

Suhtaudun myös hieman kriittisesti siihen, että useinkaan pystyisimme kovin selkeästi tietämään, mitkä ovat toisen ihmisen perimmäiset motiivit. Tai tietysti tavallaan ihmisen toiminnan motiivina on aina loppupeleissä se, että kokisi sisäistä mielihyvää ja tuolla lailla voidaan kyseenalaista ihan kaikki hyväntekeväisyys tai toisten auttaminen tms.

 

Kuvahaun tulos haulle virtue signaling

 

Ja virtue signaling on tietysti ihan oikeasti olemassa ilmiö, joka näkyy välillä häirtisevällä erityisesti somessa kun tietyntyyppiset ihmiset tuuttaavat Trump-aiheisia viestejään esille, mutta nykyään tuntuu, että noin 90% kommenteista, joissa käytetään sana virtua signaling, voi huoletta jättää huomiotta.

Nationalistinen taantumuksellisto ja metakeskustelua Unkarin vaalituloksesta

Nyt jo reilun kymmenen vuoden ajan hieman perversseihin harrastuksiini on kuulunut lueskella nettiöyhötystä porukalta, jota olen sittemmin alkanut poliitsta korrektiuttani ja kilttiyttäni kutsua nationalistiseksi taantumuksellistoksi.

Halla-aho-hypen ja Scriptan vieraskirjan spin-offeina syntyi oma blogiekosysteeminsä, jonka käyttöenergiasta suuri osa on sittemmin siirtynyt Hommafoorumille, someen sekä erilaisiin netin roskamedioihin.

Osa varhaisemmista tämän ekosysteemin blogaajista kirjoittaa kuitenkin edelleen aktiivisesti samassa paikassa kuin aiemminkin. Tällaisena arkkityyppisenä ja  aika halla-ahomaisena esimerkkinä toimii vaikkapa Yrjöperskeles. Ei sillä että voisin väitää lukeneeni aivan valtaisasti tämän herrasmiehen tuotoksia, mutta muistelen törmänneeni tähänkin blogiin jo viime vuosikymmenen puolella.

Mainitsen tämän kaiken taustana sen takia, että alkuviikosta selaillessani läpi erilaisia Unkarin vaaleihin liittvyiö kommentaareja, luin juuri Ykän kirjoituksen Unkari, Rikka ja Malka, joka osaltaan kuvastaa hyvin sitä, miksi nationalistinen taantumukselliston ajattelu ja argumentaatio häiritsee ja jopa pelottaa minua.

Mutta jos siis otan esimerkiksi Yrjöperskeleen kirjoituksen, ei varmaan voida sanoa, että valitsen täysin paskan esimerkin. Sanoisin jopa, että Ykä on netin öyhötysekosysteemin miellyttävämmästä päästä. Jos otetaan annettuna maailmankuva, jossa liberaali nössöily ja mamutushomotusfeminismi raunioittavat Euroopan, niin ajatusketjut ovat pääsääntöisesti jotakuinkin loogisia ja teksti sinällään oikein vetävästikin kirjoitettua.

 

Kuvahaun tulos haulle islam europe

Ongelma näissä on vaan erityisesti se, että kaikki tuntuu aina palautuvan mamuihin (ja mahdollisesti feminismiin). Mikäli näitä vastustetaan, eikä heilailla ja natseilla aina täysin avoimesti, niin kaikki menee. Härski korruptio sekä avoimet hyökkäykset sananvapautta, yliopistoja ja lehdistöä vastaan ovat ihan jees, kunhan vaan vastustetaan niin saatanasti mamuja eikä muutenkaan olla nössöjä tai akkamaisia liberaaleja.

Seuraavat hajatukset kuvastavat ehkä aika hyvin Ykän ja laajemminkin nationalistisen taantumukselliston ajatusmaailmaa.

Unkari on torjunut tämän ja tulee torjumaan myös tulevina vuosina osoittaen samalla sen mitä eroa on valtiomiehillä ja poliittisilla broilereilla joitten kaakatukseen me suomalaiset olemme puolestamme joutuneet jo aivan liian kauan tottumaan.

Jos Suomessa olisi vastaava tilanne niin sitähän voitaisiin pitää opposition kannalta suorastaan loistavana. Täällähän valtaeliitillä kun sattumoisin on hallussaan koko valtamediakoneisto.

Nationalistinen taantumuksellisto painaa täysillä puheisaan pahemuksemansa postmodernin relativismin pyörteisiin ja kieltäytyy näkemästä ilmiselviä eroja Länsi-Euroopan oikeusvaltion ja viime vuosina yhä vahvemmin Venäjän ohjatun demokratian suuntaan kulkeneiden Itä-Euroopan maiden välillä. Ja toki esim toinen old school-öyhöttäjä, Vasarahammer näyttää juuri todenneen, että Länsi ja Venäjä ovat vaihtaneet paikkaa.

Toisin kuin ehkä jotkut ajattelevat, tässä Orbanin fanittamisessa avoin rasismi ja maahanmuuttajavastaisuus eivät edes ole minusta kaikkein häiritsevintä ja pelottavinta. Pelottavinta on se, että maahanmuuttajavastaisuuden seurauksena näytetään voivan päätyä tukemaan melkein mitä tahansa auktoritäärisiä ja länsimaisia arvoja polkevia orbaneita ja putineja. Joko tämä tämä porukka ihan aidosti diggaa fasistisesta menosta tai sitten se on saatanan naiivia ja typerää. Vaikea aina sanoa, kummasta kenenkin kohdalla on kyse, tai kumpi on oikeastaan edes pahempi juttu

Jos kommentaareissa edes sivulauseissa sanottaisiin, ettei erityisemmin tykätä Orbanin vallan keskittämisesta tai hyökkäyksistä kansalaisyhteiskuntaa vastaan, niin voisi ajatella että tämän porukan kanssa saattaisi olla mahdollista yrittää käydä edes jollain lailla mielekästä keskustelua. Ykän ja vastaavien sankarien kirjoitukset Orbanista kavaltavat minusta paljon näiden ihmisten ajatusmaailmasta ja sitä minkälaisille hallitsijoille he olisivat valmiita antamaan varauksettoman tukensa.

 

 

Krakovan matka: Stadluft macht frei

Vietin pääsiäisen kaupunkilomalla Krakovassa majoittuen Airbnb:n kautta ihan vanhan kaupungin pääaukion viereseen kortteliin. Krakovan vanha kaupunki on tietysti Unescon maailmanperintökohde ja Krakova Puolan ainoa merkkittävämpi kaupunki, joka selvisi lähes vahingoittumattomana toisesta maailmansodasta.

Vaikka Euroopasta löytyy tietysti paljonkin kauniita historiallisia pääaukioita, olisi Krakovan aukio jo pelkästään kokonsakin takia kärkipäässä, jos näitä haluttaisiin pistää jotenkin järjestykseen. Meille suomalaisille tuttu Tallinnan vanhankaupungin pääaukio tuntui tuohon verrattuna aika pikkiriikkisen söpöltä.

Kuvahaun tulos haulle krakow main square

 

Tietyllä tavalla tällaisissa kovin selvästi turistien kansoittamissa paikoissa toki herää ajatus, että nykyään historiallisen vanhan kaupungin funktio on lähinnä esittää urbanismin hillittyä charmia turistimassoille. Turisteille suunnatut ja ennen kaikkea brittien kansoittamat juottolat ovat ehkä jotenkin ilmeinen merkki turismin barbaarisista seurauksista, mutta jollain tavalla negatiivisia tunteita minussa herättivät myös valkoisuuttaan säihkyvät hevoskärryt, joilla turisteja kierrätettiin ympäri kaupunkia.

Toki tässä vastakkaisena metapohdinta hiipii mieleen myös ajatus, että turistina turistimassoista ja näille suunnatuista palveluista valittaminen on sekin aika ristiriitainen ja väsynyt valitusvirsi.

Itsellä on kuitenkin ollut myös taipumus romatisoida vanhoja historiallisia kaupunkeja ja ehkä jotenkin alitajuisesti miettiä, että minä jotenkin ymmärrän ja arvostan tätä arkkitehtuuria ja historiaa junttituristimassoja enemmän.

Tunnen kuvataidetta ja taidehistoriaa aikas pinnallisesti, mutta jos saisin jonkun taideaarteen valita omalle seinälleni niin valinta kohdistuisi varmaan Camille Pissarron maalaukseen Pariisin bulevardeista tai mahdollisesti jonkun hollantilaisen mestarin kaupunkimaisemakuvaukseen.

Amerikan kongressin vaalit 2018 – Trumpin välitilinpäätös

Yhdysvaltain kongressin välivaalit (midterm elections) järjestetään 8.11.2018, eli tasan kaksi vuotta Trumpin vaalivoiton jälkeen.  Välivaalien tuloksesta voi jo vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä sen suhteen, mitä Yhdysvaltain kansa Trumpin kauden ensimmäisestä puolikkaasta ajattelee ja mihin suuntaan kannatusheiluri on republikaanien ja demokraattien välillä liikkeellä.

Trumpin ensimmäisen presidenttivuoden aikana mietin, että republikaanit saattaisivat kääntyä jossain vaiheessa Donaldin töhöilyjen seurauksena tätä vastaan, vaikka perseily ei näyttäisi olevan välitön uhka republikaanien valta-asemalle. Nyt alan kuitenkin olla vakuuttunut, että Trump saa perseillä lähes haluamallaan tavalla ainakin niin kauan, ennen kuin homma materialisoituu kunnon vaalitappioksi. Juuri tällä hetkellä tilanne näyttää republikaanien kannalta hieman heikolta ja riski aika massiivisestakin vaalitappiosta alkaa näyttää mahdolliselta.

Ylipäätään presidentin puolue on menestynyt välivaaleissa historiallisesti hieman edellisiä vaaleja heikkommin ja tämän lisäksi Trump on tietysti myös historiallisen epäsuosittu presidentti. Demokraattien kannattajat ovat myös käyneet republikaaneja aktiivisemmin äänestämässä viimeisen vuoden aikana pidetyissä täytevaaleissa. Nate Silver ja Fivethirtyeight muotoilivat nämä merkit jopa muotoon  The GOP Should Be Freaking Out.

 

 

Demokraattien jytkyvoitto, joka johtaisi kongressin hallintaan yhdistettynä Robert Muellerin käynnissä oleviin tutkintoihin tarkoittaisi, että Trump saattaisi saada itselleen virkavirhesyytteen. On kuitenkin epäselvää haluavatko edes kaikki demokraatit lähteä tähän. Ja saattaisi jopa olla demokraattien kannalta ihan hyödyllistä jos Trump jatkaisi töhöilyjään vielä jonkin aikaa, sotkisi republikaanien rivejä pahemmin, vieraannuttaisi vähemmistöt ja tolkun ihmiset yhä selvemmin republikaanisesta puolueesta ja lopulta lähtiessään aiheuttaisi puolueen sisällä vielä katkeran jakautumisen eri leireihin.

Ei varmaan kannata tehdä vielä kovin pitkälle meneviä ennusteita, mutta näyttää vahvasti siltä, että republikaanien tulos syksyn välivaaleissa on heikko ja on merkkejä siitä, että se saattaa päätyä olemaan jopa katastrofaalisen heikko. Jokin kansainvälinen konflikti tai mu poikkeuksellinen dramaattinen tapahtuma voi tietysti muuttaa asemia, mutta tällä hetkellä näyttää aidosti Trumpin ja republikaanien kannalta heikolta.