Vuoden kuva 2018

Putinin ja Trumpin tapaaminen meni vähän kuten odotettiinkin. Pääosin aika mitäänsanomatonta yhteistä hymistelyä, jossa Trumpilta tuli kuitenkin pari aika kovaa pohjakosketusta. Vaikea nähdä Helsingin tapaamista symbolina juuri millekkään hyvälle.

Ranskan maailmanmestaruutta ja Emmanuel Macronin tuuletuksia Moskovassa voi ehkä kuitenkin toiveissa pitää symbolina jonkinlaisesta hyvän voitoista.

 

Emmanuel Macron, France’s president, looked as thrilled as any fan by his country’s World Cup triumph yesterday. Yet football matters to him for political reasons, too. First, it represents the sort of social mobility that he approves of. Second, the French team has become a classy national advertisement. And third, liberal democracies need heroes, he has argued, if they are to rouse a positive national spirit when faced by the menace of nationalism.(Economist).

Synkästä Televisiosta: Handmaid’s Tale ja Gomorra

TV-sarjathan ovat tunnetusti 2000-luvun alkupuolen jälkeen nousseet Sopranosin ja Wiren kaltaisten tekeleiden jälkeen aiempaa vakavammin otettavaksi kulttuurimuodoksi.

TV-sarjamuoto on saanut tavallaan sitä arvostusta, jonka se ansaitsee, mutta toisaalta tällä hetkellä varsinkin esimerkiksi Netflix puskee ulos hirveällä tahdilla uusia sarjoja, jotka ovat pääsääntöisesti peruslaadukkaita, mutta usein kuitenkin hieman keskinkertaisia ja tuntuvat turhan laskelmoiduilta. Nyt on myös heikkoja signaaleja siitä, että tämän kilpailun takia HBO:kin alkaisi muuttua vähemmän “butiikkimaiseksi”

Laadukkaita tv-sarjoja on siis kyllä tarjolla ja ehkä jopa enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta ne uhkaavat hukkua yhä suurempaan “ihan hyvien ja keskinkertaisten” sarjojen virtaan. Katsoin tässä hiljattain Handmaid’s Talen ja Gomorran kakkoskaudet ja nämä sarjat ovat omasta mielestäni kuitenkin aivan sitä laadukkainta nyky-tv:tä.

Sarjoja yhdistää myös se, että ne pohjautuvat kirjoihin. Dystopiseen ympäristötuhojen maailmaan ja fundamentalistikrisitittyjen hallitsemaan Amerikkaan sijoittuva Handmaid’s Tale pohjautuu samannimiseen Margret Atwoodin 1980-luvulla kirjoittamaan romaaniin. Gomorran inspiraationa on taas  Roberto Savianon kirja Gomorra, joka on reportaasi Napolin mafian meiningistä 2000-luvun puolivälissä. Kirjan seurauksen Savino on viettänyt viimeisen reilun vuosikymmenen aikalailla maan alla.

Vaikka Handmaid’s Tale ja Gomorra ovat miljööltään ja teemoiltaan hyin erilaisia sarjoja, aiheuttavat ne minussa hyvin samankaltaisia tunteita. Molemmat ovat hyvin synkkiä ja jopa ahdistavia. Handmaid’s Talessa totalitarismin toivottomuus ei anna päähahmoille juuri minkäänlaista liikkumatilaa.

Gomorrassa jokikinen päähahmo on aikalailla psykopaatti ja tuntuu, että mafian hahmot on vedetty melkeinpä itsetarkoituksellisen vastenmielisiksi. Mafia ja gangsterielokuvissa usein suorastaan glorifioidaan, tai ainakin tullaan glorifioineeksi gangsterielämää. Tuorein ja ehkä erityisen groteski esimerkki tästä on aivan hiljattain julkaistu John Gottin elämänkertaelokuva.

 

Gomorran kuvaama Napoli on kaikinpuolin ruma sekä ahdistava ja “kaunista” kiiltoa  tarjotaan lähinnä gangstarap-videoita muisuttavalla mauttomuudella. Gomorraa katsoessa pieni “kulttuurishokki” onkin aina tasaisin väliajoin taustalla soiva italialainen gangsta rap, jota sarjan nuoremmat mafiosot fiilistelevät. Aikamoista kulttuurista omimista… mutta semivakavasti ottaen näky rasistisista ja omantunnonarvoisista italialaismafisooista fiilistelemässä rappia tuntuu oudolta. Tai omassa päässäni syntyy suorastaan koominen mielikuva Tony Sopranosta, joka päätyisi näkemään italialiset gangsta rappia fiilistelevät kaukaiset serkkunsa Napolin matkallaan.

Gomorra on “kunnian” miesten maailma. Toisaalta minusta ehka jopa kaikein pelottavin yksittäinen hahmo on nyt toisella kaudella nähty naismafiapomo Annalisa. Mafia on perinteisesti ollut tietysti hyvin selvästi miesten hallitsema ympäristö, mutta välillä kun kaikki perheenpäät on pistettyy linnaan ja kehenkään muuun ei ole voinut enää luottaa, niin vaimot tai tyttärar ovat saattaneet päästä pyörittämään koko showta. Ja ehkä sitten tällaisissa ympäristöissä (ja vähemmässä määrin joissain muissa ympäristöissä) naisten pitää osoittaa erityisesti raakuutta ja armottomuutta.

 

Kuvahaun tulos haulle annalisa gomorra

 

Handmaid’s Talessa keskeinen teema on naisten alistaminen, mutta toisaalta kyse on totalitaarisesta systeemista, joka ei ole kauhean herkkulinen miehillekään. Vaikka naiset kärsivät Jaakobin poikien maailmassa miehiä pahemmin, ei hahmojen sympaattisuutta tai luonteenpiireitä ole päätetty sukupuolen perusteella. Siltä osin kun naiset saavat Gileadissa itselleen jotain etuja, eivät he suhtaudu heitä alempana oleviin naisiin sen paremmin kuin miehetkään.

Handmaid’s Talen kakkoskaudella oli paljonkin kohtauksia, jotka pistivät ajattelemaan. Kauden puolivälissä nähty terrori-isku oli hankala esimerkki terrorismista, johon monien (minä mukaan lukien) olisi yksinkertaisesti hieman vaikea antaa standardivastausta, että terrorismi nyt vaan on aina väärin, piste.

Kuvahaun tulos haulle handmaid's tale grenade

 

 

 

 

 

Mielenkiintoinen viittaus nykymaailmaan oli myös takauma, jossa komentaja ja tämän vaimo olivat puhumassa kampuksella, mutta esityksestä ei tullut mitään kun opiskelija-aktivistit vaimensivat omalla mölyämisellään puhujan. Sittemmin totalitaristisen systeeminsa saaneet puhujat huusivat kuitenkin loppuun asti kuinka tämä on Amerikka ja heillä tulee olla oikeus levittää propagandaansa myös kampuksilla…

Ehkä jotkut haluaa verrata turhan monia nykymaailman kampusprovokaattoreita Jaakobin poikiin, mutta pointtinsa on siinä, että sananvapautta ja muitakin liberaalin demokratian vapauksia tuhoamaan pyrkivät voimat yrittävät yleensä kuitenkin vetoamaan niiden arvoihin omienn tavoitteidensa saavuttamiseksi, eikä näistä kommeneista voi sinällään vielä paljoa päätellä, arvostavatko nämä henkilöt oikeasti sananvaputta.

 

Jos näin kesälomahelteillä on liian elämäniloinen fiilis tai ei vain innosta olla ulkona, niin kannattaa ottaa katseluun Gomorra tai Handmaid’s Tale.

 

 

 

 

Länsimaisen liberalismin perääntyminen – Edward Luce

“Western liberal democracy is not yet dead, but it is far closer to collapse than we may wish to believe. It is facing its gravest challenge since the Second World War. This time, however, we have conjured up the enemy from within. At home and abroad, America’s best liberal traditions are under assault from its own president. We have put arsonists in charge of the fire brigade”

Suomella on kyseenalainen kunnia isännöidä kahden liberaalian demokratian tuhoamisen elämäntehtäväkseen ottaneen roiston tapaamista jo vajaan viikon päästä. Osittain tämän innoittaman päätin nyt lopultakin lukaista Edward Lucen viime vuonna julkaistun kirjan The Retreat of Western Liberalism.

Hyvin monenlaisia kirjoja kuten vaikkapa esim. J.D. Vancen Hillbilly Elegya on mainostettu  Trumpin ja nationalistisen taantmukselliston nousin selittäjinä ja monet ovat tietysti aktiivisesti haluneet mainostaa omia kirjojaan tällä ajatuksella. Retreat of Western liberalism on kuitenkin kerännyt aika hyvin kehuja ja sitä on kuvattu synkäksi ja pessimistiseksi, mutta hyvin aihepiiriä avaavaksi kirjaksi.

Trumpin huolestuttavin piirre on nimenomaan järjestelmällinen liberaalin demokratian perusarvojen päälle paskominen. Ajattelin jo vaalikampanjan aikana, että Trump on tehnyt aivan valtaisaa tuhoa. Käsittämättömän barbarismin tuominen politiikan korkeimmalle tasolle oli järkyttävää katsottavaa ja silloinkin jo huolehti, minkälaisia vaikutuksia tällä on tulevaisuudessa. Trumpin presidenttikausi, vaikka se loppuisi heti huomenna jättää valtaisat haavat siihen, mitä ihmiset ajattelevat politiikasta ja siitä mikä politiikan areenalla on sopivaa.

Esim. Berlusconi jätti jo 90-luvun valtaannousulla valtaisat jäljet Italian politiikkaan ja siihen mikä katsotaan politiiikan kentällä sopivaksi. Italia ei kuitenkaan ole maailman vaikutusvaltaisin valtio. Ja nimenomaan monien epädemokraattisten valitioiden oppistioryhmät ovat olleet erityisen kauhuissaan Trumpin valntaannousun ramifikaatioista.

Kuvahaun tulos haulle elephant curve

Kirjan alkupuolella käydään läpi globalisaation vaikutusta länsimaiden keskiluokkaan mainiten mm. Branko Milanovcin elefanttikäyrä. Tämä lienee tavallaan niitä asioita, joista lähes kaikki voivat olla jossain määrin samaa mieltä. Trumpin ja nationalistisen taantumukselliston nousun taustalla on vaikuttanut länsimaiden keskiluokan tulojen stagnaatio.

Erilaiset vastakkainasettelut eivät kärjisty yhtä helposti jos useimmilla on kuitenkin fiilis, että asiat menevät parempaan suuntaan ja omilen lapsien tulevaisuuden näkymät ovat itseä patempia Globalisaatiota ei kuitenkaan ole mahdollista pysäyttää ja olen skeptinen sen suhteen, kuinka paljon länsimaiden keskiluokan tilannetta olisi voinut parantaa juuri millään. Toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien talouskasvu saattoi hyvinkin olla poikkeuksellinen ajanjakso, jota ei vain mahdollista toistaa meidän elinaikanamme länsimaissa. Sillä mitä ihmiset ajattelevat vrt. todellisuus on tietysti merkitystä, mutta ehkä sen ei kuitenkaan tule olla kaiken politiikan perusta.

Mitä ihan tarkalleen olisi pitänyt tehdä toisin? Luce kritisoi identiteettipolitiikan nousua, mutta tämä on minusta himppusen kohtuutonta. Tähän liittyen tosin hyvin mielenkiintoisena esimerkkinä Luce mainitsee ranskalaisintellektuelli Didier Eribonin vasta hiljattain englanniksi käännetyn elämänkerran Returning to Reims. Reimsin Kommunisteja kannattaneesta työläisperheestä  Pariisiih karkuun lähtenyt Eribon tekee varsin kunniakkaan akateemisen uran ja palatessaan vuosikymmenien jälkeen kotikonnuilleen, hän huomaa tulipunaisten aluedein muuttuneen Front Nationalin vahvoiksi kannatusalueiksi. Notoriöösin Foucault’n elämäkerran kirjoittaneen Eribonin elämäntarina esitetäänkin ylipäätään metaforana Ranskan politiikan muutoksile.

 

Kuvahaun tulos haulle eribon reims

 

Pienehkönä, mutta mielenkiintoisena alakohtana oli pohdinta latinoista ja kuinka iso osa Yhdysvaltain latinoista saattaa ihan oikeasti tulevaisuudessa päätyä äänestämään republikaaneja. Virallistem tilastojen mukaan latinoiksi luokiteltavista ihmisistä ~50% ei pidä itseään useinkaan latinoina vaan ihan vain valkoisina ja tämän seurauksina eivät katso Trumpin töräytysten liittyvän heihin itseensä juuri millään lailla. Tässä suhteessa vähän kaikki ovat lopulta väärässä. Merkittävä osa latinoiksi luokitelluista ihmisistä ei loukkaannu Trunpin sanomisita, koska he pitävät itseään valkoisina, vaikka valtaosia “valkoisista” ei pidä heitä valkoisina.

Luce puhuu kirjan jälkipuoliskolla paljon Kiinasta. Tämä on ehkä sellainen isompi teema, jossa Trump ei ehkä ole niin pahasti väärässä kuin useimmissa aioissa. Kiina ei todellakaan ole mikään kansainvälisen politiikan partiopoika tai liberaalin demokratian malli, eikä se ole pelannut kansainvälisessä kaupassakaan kauhean rehdisti. Luce kuitenkin esittää hypoteettisen ja spekulatiivisen rohkean skenaation siitä kuinka Kiina ja Yhdysvallat päätyvät 2018 syksyllä pienimuotoiseen konfliktiin ja kuinka tällainen tapahtuma voisi vahvistaa Trumpin ja republikaanien asemaa ennen 2018 välivaaleja.

Jos haluat yrittää saada kokonaisvaltaisen kuvauksen viimeisten vuosien poliittisesta myllrryksestä, niin tämä on varmaan yksitäisenä kirjana sieltä ihan parhaimmasta päästä. Silti se jäi minusta kokonaisuutena hieman vajaaksi yritellessään käsitellä  todella suurten mannerlaattojen liikkeitä.

Uusia aitoja oikeita töitä – Masters of Craft

Työ on muutoksessa, mutta teknologisen kehityksen keskellä on myös pieni vastarendi ja tähän liitttyen lisäsin sosiologi Richard Ocejon kirjan Masters of Craft – Old Jobs in the New Urban Economy omalle tämän vuoden lukulistalleni. Tämä on kai jonkinlaisa kulutussosiologiaa, “luovan luokan”  analyysia ja kuvaa jossain määrin samoja ilmiöitä kuin hiljattain lukemani Aspirational class – Sum of small things.

Tiivistetysti tässä kirjassa esitellään ihmisiä, jotka työskentevät ja tarjoavat niitä palveluita, joita trendikkäät kaupunkilaiset käyttävät pelatessaan erottautimispeliään. Mutta tavallaan myös näissä trendikkäissä palvelualojen eliittityöpaikoissa työskentely on jonkinlainen erottautumisen tapa niille, joille se on mahdollista. Exceleitä pyörittäneeseen markkinointikonsulttiin verrattuna pientislaamossa työskenteleminen voidaan ehkä nykypäivänä nähdä korkeamman statuksen työnä. Eli tietyt palveluun ja konkreettisempaan fyysiseen tekemiseen liittyvät, aiemmin hyvin työväeluokkaisina nähdyt työpaikat ovat kasvattaneet statustaan.

Tässä kirjassa ei käsitellä suoraan käsityöolutta ja sen kanssa puuhastelevia ihmisiä, mutta se lienee monille jopa asia, joka sanasta craft ensimmäisenä tulee mieleen. Trendikkäiden pienpanimoiden tapaan käsityö on saavuttanut parempien ihmisten keskuudessa jälleen uudenlaista arvostusta pikkuhiljaa myös muilla aloilla ja voisin hyvin kuvitella, että vaikkapa puusepän homma saattaisi muuttua lähitulevaisuudessa supertrendikkääksi työksi. Tai ehkä se on jo sitä Brooklynissa, minä kun tutustun näihin trendeihin yleensä aina jälkijunassa…

 

Kuvahaun tulos haulle masters of craft

 

Kirja alkaa lyhyellä kuvauksella neljästä nuoresta miehestä matkallaan työpaikoilleen: coctailbaariin, tislaamoon, parturiin ja lihakauppaan. Yleisen käsityöammatteja ja työelämän muutoksia kuvaavan kappaleen jälkeen esitellään ja analysoidaan omassa kappaleessaan läpi näitä neljää ammattiryhmää: cocktailbaarin tarjoilijoita, tislaamotyöntekijöitä, partureita ja lihakaupan työntekijöitä / teurastajia.

Ammatteja yhdistää ennen kaikkea käsityö ja perinteisen aidon työn leima ja näihin uusvanhoihin palvelu/käsityön “eliittityöpaikkoihin” hakeutuu tietyillä tavoilla hyvin samankaltaista porukkaa. Siinä missä pari sukupolvea sitten lihakaupat kuitenkin olivat suurkaupunkien kaupunginosien paikallinen kokoontumispaikka, ovat ne nykyään vahvemmin keskustan ja gentrifikoituneiden alueiden kalliita erikoispalveluja.

Toisaalta kulttuuriset sekasyöjät voivat tehdä erottautumisia pienillä arkipäivisillä asioilla ilman, että näyttävät  ilmeisellä tavalla elitisteiltä. Hieman vastaavaa erottautusmispeliä harrasstavat tiskien toisella puolella myös cocktailbaarien työntekijät. Tarkasti sekä sekoitussuhteet että kaikki kulttuuriset etiketit tuntevat työntekijät tietävät erottuvansa tällä perusbaarimikoista, mutta eivät kuitenkin halua käyttää hienompia titteileitä, vaan usein näkevät että baarimikossa(bartender) on positiivisella tavalla työväenluokkainen klangi.

Iso osa kirjasta pyörii ruuan ja juoman ympärillä ja näille aihepiireillä snobbailu kieltämättä välillä häiritsee itseäni tiettyjen ihmisten kanssa pyöriessä. Parturi kuitenkin eroaa kolmesta muusta työstä siinä, ettei siinä ole kyse ruuasta tai juomasta. Siinä työntekijä myös ehkä tasapainottelee erityisen mielenkiintoisesti maskuliinisuuden ja aidon työn sekä “feminiinisen” ulkonäkökeskeisyyden ja muotitietoisuuden välillä. Jotkut kuitenkin pysytyvät olemaan samaan aikaan viimeisen päälle suorastaan streotypisen maskuliinisia, mutta  koskettelemaan toisen miehen hiuksia ja kertomaan tyylivinkkejä.

Vaikka homma vaikuttaa välillä hieman ärsyttävältä trendipelleiyltä, niin ehkä on kuitenkin hyvä, että automaation tai tekoälyn aikakaudella massatuotetun roskan vastapainoksi ihmiset haluavat myös jotain muuta ja tätä kautta työmarkkinoille tulee, vaikkakin sitten edes pienehkö määrä uusia “oikeita töitä”. Teurastajat, parturit ja tislaamotyöntekijät tarjoavat myös jonkinlaisen maskuliinisen pakopaikan perinteisiä miesten duuneja kipeasäti kaipaaville äijille.

Kuvahaun tulos haulle high end butcher

 

 

Masters of Craft on hyvin kirjoitettu ja suorastaan viihdyttävä kuvaus työelämän pienestä, mutta mielenkiintoisesta vastatrendistä. Yksittäisten ihmisten kohtaamisten ja haastattelujen kautta saatu hyvä kuvaus laajemmasta kehityksestä. Masters of Craft kuvaa, että hyvin tehdylle sosiologisella tutkimukselle ja sen popularisoimiselle on oma paikkansa.

 

Ruotsidemokraatit nousussa, persut laskussa

Viimeisimpien galluppien perusteella ruotsidemokraatit ovat nousseet uudestaan Ruotsin toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Viime vuoden loppupuolella Moderaterna otti itselleen jälleen Ruotsin toiseksi suurimman puolueen aseman, mutta nyt vain pari kuukautta ennen valtiopäivävaaleja ruotsidemokraatit ovat taas gallupkakkosina. Ruotsissa nationalistisen taantumukselliston gallupnousu on nähty oikeastaan myöhemmin kuin missään muualla, mutta ainakin tässä ajanhetkessä ruotsidemokraatit näyttävät vakiinnuttaneen itselleen minimissään tuollaisena reilun 15 prosentin kannatuksen.

 

30 day moving average of poll results from September 2014 to the election in 2018, with each line corresponding to a political party.

 

Lahden itäpuolella gallupit ovat kuitenkin vähän erinäköisiä. Persujen alle kymmeneen prosenttiin vakiintunut kannatus on jatkanut hidasta luisuaan alaspäin. Viimeisimmässä gallupissa persuille antoi tukensa vain 7,8% äänestäjistä ja puolue on vasta kuudenneksi suurin puolue vajaa pari prossaa vassareiden takana. Seuraaviin eduskuntavaaleihin on toki vielä yhdeksän kuukautta, mutta persut lähtevät niihin sellaiselta takamalta, että pahalta näyttää puolueen kannalta ja mitä vaikutuksia varsinkin hajoamisen jälkeen hataralle puolueelle on sillä, jos merkittävä osa sen kansanedustajista putoaa eduskunnasta?

 

Image

Jotkut haluavat ajatella, että perussuomalaisilla on potentiaalia paljon suurempaankin kannatukseen, koska esimerkiksi Ruotsissa ja monessa muussakin Länsi-Euroopan maassa nationalistisen taantumukselliston kannatus on tällä hetkellä selvästi korkeampi kuin Suomessa. Voi sinänsä pitää paikkansa, että jollain lailla puolueelle suotuisassa tilanteessa se voisi nostaa kovasti kannatustaan, mutta Suomen populistipuolue eroaa aikalailla kaikista muista maista siinä, että täällä  populistit on pistetty hallitusvastuuseen.

Ruotsidemokraattien kohdalla hallitusvastuuseen joutuinen ei vaikuta tällä hetkellä millään lailla realistiselta tulevaisuuden skenaariolta, mutta sitä ja sen sisarpuolueita uhkaa helposti perussuomalaisten kaltiáinen kannatuksen katoaminen jos ja kun ne eivät pysty hallitusvastuussa vastaamaan niihin epärealistisiin odotuksiin, joita niiden kannattajat niihin asettavat. Valtaisa kannatuksen kasvu perustuu suureen määrään vähän politiikkaa seuraavia äänestäjiä ja nämä pettyvät helposti.

Hävyttömän härski homoilu

Havahduin tänään sateenkaarilippujen myötä siihen, että nyt on taas se aika vuodesta kun sateenkaariväki ja sateenkaariteemasta bilettämään intoutuva jengi valtaa kadut. Itse en syty pridesta tapahtumana, vähän samaan tapaan kuin en syty flow-festareista tai juuri mistään muustakaan vähän samanhenkisestä massatapahtumasta.

Pidän myös jossain määrin vaivaannuttavana joidenkin yritysten ja yksilöidenkin intoa ratsastaa tapahtumalla mutta ei siinä, ihan hyvä jos vaikka yritykset ilmoittavat antavansa tukensa pridelle. Yleisesti ottaen selvästi parempi että kannatetaan hyviä asioita osittain valheellisin motiivein tai tekopyhästi kuin että kannatettaisiin rehellisen avoimesti huonoja asioita.

 

Pride on tavallaan muotoutunut jonkinlaiseksi länsimaisen tasa-arvo symboliksi ja ihan hyvä niin. En aioa tänäkään vuonna osallistua millään tavalla ja olisin hieman harmistunut, jos joku äänekäs seurue päätyy viime vuoden tapaan valtaamaan kantapubini, mutta bilettääkkää nyt vaan ja haluan toki antaa näkymättömän moraalisen tukeni myös hävyttömän härskille homoilulle.

Timo Hännikäinen – Kuolevainen

Juhannusaattona tuli luettua Timo “Hevosenkyrpä” Hännikäisen pari vuotta sitten julkaistu kirjanen Kuolevainen. Olen joskus aiemmin maininnut, että Hännikäinen kuuluu harvoihin sellaisiin hahmoihin, joiden aatemaailman avainjutuista olen vahvasti erimieltä, mutta jonka tekstejä luen tästä huolimatta hyvin mielelläni. Hännikäistä voisi ehkä jopa luonnehtia oksymoronilta kalskahtavalla sanayhdistelmällä suomalainen konservatiivi-intellektuelli. Sarastuksessa nähty konservatiivilarppi ja 612-tyyppinen spedeily menee välillä melkein jopa suorastaan kiusalliseksi mutta kokonaisuutena Hännikäinen on ollut minulle kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista suomalaisista ajattelijoista.

 

Kuvahaun tulos haulle timo hännikäinen 612

 

Kuolevainen on kuitenkin pyörii varsin kaukana kulttuurisodan konkreettisista taisteluista ja se voisi kyllä maistua sellaisillekin, joissa tietyt osat Hännikäisen tuotannosta aiheuttavat pahasti näppylöitä. Kirja lähtee liikkeelle Hännikäisen siskon kuolemasta ja pyörii muutenkin monilta osin varsin henkilökohtaisissa jutuissa, sivuten esimerkiksi moneen otteeseen Hännikäisen vaimoa. Tämä toimii minulle ihan hyvin ja avaa myös ihan sopivassa suhteessa Hännikäisen hahmoa.

Kuolevainen ei välttämättä sisällä mitään poikkeuksellisen orginaalisia tai yllättäviä ajatuksia, mutta tykkään tyylistä ja kirjan aihepiiriä mietitään kuitenkin vähän pintaa syvemmältä. Alun henkilökohtaisempien kelojen jälkeen käydään hauskoilla esimerkeillä läpi kuolemaa keskiajalla ja sitä miten kuoleman todellisuus ja elottomat ruumiit ovat kadonneet nykymaailmassa kokonaan ihmisten normielämästä.

Taantumuksellisuuslarppi tulee hieman esiin kirjan keskivaiheilla metsästyksestä ja eläimistä puhuttaessa. Ei siis sillä, että pitäisin metsästystä suoranaisesti suurena syntinä, mutta minun on vaikea nähdä ihmisen eläimellisyyden glorifioinnin hienoutta. Ei siksi etteikö eläimelliyys olisi olemassa, vaan juuri siksi, että sivistys on niin ohutta pintakuorta, ettei eläimellisiä vaistoja tarvitse yhtään erikseen kiihottaa.

Seuraava kappale itsemurhasta taas on ehkä kappale, jota lukiessani nyökyttelin eniten. Kirjanen päättyy ihan hyvään ja diipimpään pohdintaan kuolemasta asiana, joka antaa elämälle sen merkityksen. Viime aikoina en ole taas jaksanu niin kauheasti lukea, joten tällainen ohuempi kirjanen maistui juhannuslukemiseksi oikein hyvin. Hännikäinen on ongelmallinen ja joiltain osin jopa suorastaan vastenmielinen hahmo, mutta miehen tekstit nyt vaan ovat lukemisen arvoisia.

 

Mestari sivaltaa – Jussi Halla-ahon kolumni maikkarin sivuilla

Jussi Halla-aho on jäänyt perussuomalaisten puheenjohtajaksi valintansa jälkeen hieman näkymättömiin Bryselissä, eikä ole oikeastaan yrittänyt edes tulla kovin isosti esiin mediassa. Maikkari näyttää kuitenkin julkaisseen eilen Halla-ahon kolumnin otsikolla Ihmiset kaipaavat turvallisuutta – siksi liberaali globalismi on kriisissä

Vaikka pidän Halla-ahoa varsin vastenmielisenä kansankiihottajana, joka  yrittää luoda vastakkainasetteluja vetoamalla ihmisten primitiivisimpinn tunteisiin, ei hänen älykkyyttään ja viestintäkykyjään kannata vähätellä. Olisin itse asiassa varsin kiinnostunut kuulemaan, mitä Halla-aho ihan tarkalleen sisimmässään ajattelee Laura Huhtasaaren kaltaisesta totaalitampiosta, joka on ollut viime aikoina puolueen näkyvin hahmo.

Halla-ahon kirjalliset kyvyt ovat olleet jo pitkään tiedossa, mutta hieman asperger-tapaukselta vaikuttaneesta hahmosta on vuosien myötä kuoriintunut myös varsin taitava esiintyjä. Hieman pelkään että ensi vuoden eduskuntavaaliväittelyissä Halla-aho saattaa jopa erottua esiintymisellään edukseen. Mutta palataan nyt vielä Halla-ahon maikkarin sivuilla julkaistuun kolumniin. Tuota kirjoitusta kohtaan on myös ehkä hyvä hieman peilata omaa ajatteluani ja tässä nopeasti muutama pointti.

Halla-ahon kolumni alkaa toteamuksella, ettei demokratia ole kriisissä, vaan kriisissä on ainoastan liberaali globalismi. Tässä on varmaankin totuutden siemen. Siis nationalistisen taantumukselliston nousu lännessä on tapahtunut demokratisen järjestelmän sisällä ja on tietysti mahdollista, että nationalistisella öyhötyksellä otetaan voitto demokraattisen järjestelmän sisällä. Toiseksi voidaan myös esim. Edward Lucen teesien mukaisesti esittää, että nationalistisen taantumukselliston nousu on vain oire ongelmista ja laiha talouskasvu ja keskiluokan yleisahdistus saavat ihmiset etsimään ratkaisuja liberaalin demokratian ulkopuolelta.

 

Kuvahaun tulos haulle the new nationalism

 

Itä-Euroopassa nationalistisen taantumukselliston raju nousu on kuitenkin tapahtunut aika selkeästi demokratiaa halventavilla tavoilla. Varsinkin nyt tietysti Venäjällä, mutta vähän samaan tapaan myös esim. Unkarissa ja Puolassa. Ja valtaan noustuaan nationaistinen taantumuksellisto on pyrkinyt sekä myös onnistunut nakertamaan demokratian ja kansalaisyhteiskunnan edellytyksiä.

Lännessä ja Suomessakin on nähty sen verran estotonta Orbanin ja Putinin ihailua, että vaikea luottaa siihen, että tällaiset ihmiset edes yrittäisivät noudatta mitään yhteisiä sääntöjä mikäli saisivat riittävän vahvan valta-aseman. Vähän epäilen, että esim nuivan vaalimanifestin allekirjoittajat olisivat kyllä innoissaan marsittamassa erilaisia alhaisia matelijoita tuomittavaksi visioimiensa totuuskomissioiden eteen.

Halla-aho kirjoittaa, että Brexitin ja nationalistisen taantumukselliston nousun taustalla noin muutenkin oli työvoiman vapaa liikkuvuus holtition maahanmuutto. Ehkä hieman outoa on syyttää nimenomaan Blairia pakistanilaisten suuresta määrästä sillä, kuten useimmissa Länsi-Euroopan maissa, enemmistö nykyisistä maahanmuuttajataustaisista turkkilaisista, pohjois-afrikkalaisista ja pakistanilaisista (tai heidän vanhemmistaan) ovat tulleet Eurooppaan jo vuosikymmeniä sitten.

Vaikka maahanmuuttoon liittyy oikeita kysymyksiä ja ongelmakohtia, niin minun on vaikea nähdä nykyistä maahanmuuttokeskustelua muuten kuin, että yleinen ahdistuneisuus pitää saada suunnattua sopiviin syntipukkeihin ja maahanmuuttajat soveltuvat tähän hyvin. Tai siis meillä on ympäri Itä-Eurooppa paljon Länsi-Eurooppa vahvempia nationalistipuolueita, vaikka näissä maissa maahanmuuttajia on hyvin paljon vähemmän. Osittain tämän takia minun on vaikea nähdä, että vähentämällä rajusti maahanmuuttoa saataisiin jotenkin vähennettyä nationlistisen taantumukselliston kannatusta.

Ehkä kaikkein vaikeinta Halla-ahon argumentaation tapauksessa minun on hahmottaa tätä ajatusta, että kun globalisaatioon kerran liittyy ongelmia, niin sen sijaan, että niitä edes yritettäisiin jollain lailla ratkaista, käännetään katse vain omaan napaan ja ajatellaan, että kyllähän hommat kehittyvät parempaan suuntaan kun me kaikki vaan leikitään omalla pihalla. Kielletään jollain lailla globalisaatio tai sitten leikitään ettei sitä olemassakaan?

Mitkä ihmeen Snapchat-viestit – Billy Gallagher: Snapchat story

Billy Gallagherin kirjassa How to Turn Down a Billion Dollars – Snapchat story käydään vauhdikkaasti läpi Snapchatin historia. Homma alkaa siitä kun parikymppiset Stanfordin opiskelijat miettivät, kuinka katoavat viestit saisivat naiset helpommin lähettämään puolialastomia kuvia itsestään ja päätty siihen, kuinka Snapchatista  on erilaisten mutkien kautta muotoutunut vuoteen 2017 mennessä miljardien arvoinen yritys.

We wanted flying cars, instead we got 140 characters

Se että minä todenteolla tutustun Snapchatiin juuri lukemalla aiheesta kirjan mahdollisesti myös kavaltaa jotain minusta ja siitä kuinka ulkona olen joistain nykynuorison trendeistä. Muistan kuinka duunikaveri näytti minulle kesällä 2016 jotain Snapchat-filtterihassutteluja ja muistan vastaneenneen jotenkin kyynisesti, että tuollaisella paskoja hassutteluja luomalla sitä sitten nykyään rikastutaan.

 

I´m CEO, bitch!

 

Snapchat on henkilöitynyt vahvimmin sen perustajaan Evan Spiegeliin. Kirja alkaa tarinoilla Evanin markkinoitihustlailusta ja frathouse-bailumeiningistä kampuksella. Tässä mielessä Evanin hahmosta tulee minulla mieleen jonkinlainen brogrammer-stereotypia. Toisaalta Evan kuitenkin lähti liikkeelle markkinoijana ja hän keskitty′i Stanfordin opinnoissaan erityisesti product designiin. Eli Evanin tapauksessa kyse nimenomaan ei ole haisevasta nörtistä, joka on rakentanut jotain teknisesti ylivoimaista.

Vaikka esim. Facebookin poikkeuksellinen menestystekijä oli ennen kaikkea ideassa tuoda sosiaaliset suhteet digitaaliseen muotoon, oli Snapchat vielä astetta kauempana insinöörivetoisesta putiikista. Esim. Facebook on rakentunut ensisijaisesti insinöörien rautaisen osaamisen päälle.

Facebook pyörii kuitenkin läpi kirjan vertailukohtana ja arkkivihollisena, joka yrittää nitistää Snapchatin erityisesti Slingshotilla sen jälkeen kuin Evan kieltäytyi Zuckin miljarditarjouksesta. Facebook myös nappasi itselleen Instagramin ja Whatsappin, jotka molemmat hieman eri tavoilla kilpailevat juuri Snapchatin kanssa. Evanin hahmosta tulee kirjan myötä myös vahvasti mieleen Zuck. Nuori ja monella tavalla aidosti lahjakas hahmo, jolla on niin vahva oma visio luomuksestaan, ettei suostu myymään sitä kenellekkään tai astumaan yhtään CEO:ta pienempään sivurooliin.

Snapchatin erottaa Facebookista ja useimmista muista aikamme teknologiajäteistä pääkonttorin sijanti. Se ei ole Piilaaksossa, vaan Los Angelesin kupeessa Venicessä. Tämä ei ole  pelkästään triviaali ero, vaan symboloi myös sitä, että Snapchat haluaakin Piilaksoon ja teknologian ohella tai jopa niiden sijaan assisioida itseään suhteessa Hollywoodiin ja viihdemaailmaan.

 

Kuvahaun tulos haulle selfie

 

 

Toisaalta vahvasti henkisesti keski-ikäistyneenä Snapchat vaikuttaa minusta edelleen infantiililta ja pinnalliselta adhd-jonnejen meiningiltä, jolla tuskin isossa kuvassa on erityisen positiivisia vaikutuksia kulttuuriin tai ihmisten hyvinvointiin. Ylipäätään miljoonat selfiet, loputtomat kuvavirrat ja jatkuva realiaikainen kommunikaatio muiden kanssa, eivät vaikuta minusta niin positiiviselta menolta. Mutta tämä on se maailma, jossa nyt eletään ja Snapchat on osannut ottaa siitä paljon irti. Snapchat onnistui iskemään siihen ajanhetkeen, jolloin oikeasti laadukkaat älypuhelimet tekivät lähes realiaikaisen kuvaviestinnän mahdolliseksi.

Ja myönnettäköön, että kirja sai minut hieman sympaattisemmaksi yritystä ja sen alkuperäistä taustaideaa kohtaan. Vaikka taustalla olikin ehkä karkeahko ajatus siitä, että katoavien viestien myötä muijat lähettäisivät innovaattoreillemme rohkeammin paljastavia kuvia itsestään, niin metatasolla taustalla vaikutti ajatus ihmisten välisestä intiimimmästä viestinnästä, jota ei tarvitsisi miettiä yhtä paljon Facebookin tapaan osana jonkinlaista itsensä brändäämistä.

How to Turn Down a Billion Dollars – Snapchat story on viihdyttävä ja vetävästi kirjoitettu business-kirja. Se varmaan voisi auttaa myös muita kaltaisiani henkisesti keski-ikäistyneitä ymmärtämänä mistä Snapchatissa on oikeasti kyse, millaisella logiikalla nykynuoriso ihan oikeasti kommunikoi ja millaista on elämä aikamme teknologiajättien sisällä. Lukemisen arvoinen kirja.

 

Paremmista ihmisistä – Elizabeth Currid-Halkett: Sum of small things

Kalliita pilatestunteja, luomubroileria whole foodsista, lehtikaalistmoothieita ja tolkuttoman kalliita paikallisesti tuotettuja villapaitoja. 2010-luvulla Amerikan paremmat ihmiset singnaloivat omaa paremmuuttaan mm. tällaisilla ekologisesti sekä sosiaalisesti kestävällä kulutusvalinnoilla. Kulutusvalinnat ovat siirtyneet enemmän aineellisesta aineettomaan ja tuotteen itsensä ohella kiinnitetään enemmän huomiota sen tuotanto-olosuhteisiin ja asioihin, joita en niin helposti ole johdettavissa sen fyysisitä ominaisuuksista.

Elizabeth Currid-Halkettin viime vuonna julkaisema kirja Sum of small things: A Theory of the Aspirational Class on ollut tämän vuoden lukulistallani. Kirjassa tehdään jonkinlainen sukellus Amerikan taloudellisen eliitin, kulttuurieliitin ja keskiluokan kulutustottumuksiin. Havainnot ovat jollain lailla ilmiselviä ja jokaisen ympäröivää maailmaa edes jollain lailla seuraava varmaankin tunnistaa nämä, mutta ne on vähän Bourdieun hengessä laitettu teoreettiseen viitekehykseen ja hommaa on tuettu ihan vahvalla tilastoaineistolla, jota vyörytetään lukijalla varsinkin kirjan alkupuolella.

Bourdieun ohella kirjan sisällöstä tulevat mieleen sen sivuillakin mainitut David Brooks ja Richard Florida, joiden edellisellä vuosikymmenellä luomat käsitteeet bobo ja creative class menevät enemmän tai vähemmän päällekkäin Currid-Halkettin Aspirational Classin kanssa. Itse Currid-Halket kuitenkin nostaa suurimmaksi vaikuttajakseen jo 1900-luvun alkupuolella eläneen amerikkalaisen sosiologin Thorstein Veblenin.

Kirjan kuvaus Amerikan parempien ihmisten kulutuskäyttäytymisestä ja sen yhteiskunnallisista ramifikaatioista on yleisesti ottaen sovellettavissa aika hyvin myös Eurooppaan ja Suomeen. Ehkä jotkin lasten rintaruokintaan ja luomutaisteluihin liittyvät keskustelut olivat suomalaisesta näkökulmasta hieman vieraampia ilmiöitä, mutta yleisesti ottaen kirjan sisältöä voi hyvin soveltaa myös Suomeen.

Elizabeth Currid-Halkettin esittää, että tietyn elintason saavuttaneissa länsimaissa on ymmärrettävää, että kulutuskäyttäytymisessä painottuvat aiempaa enemmän ja ekologiset ja sosiaaliset kestävään kehitykseen liittyvät näkökulmat, mutta näiden sinänsä hyvin asioiden ohella homma toimii myös  raakana statuskilpailuna lisäten siihen osallistuvien stressiä ja tekemällä tarkoituksellisia erotteluja “alempiin’ luokkiin. Whole foodsissa shoppailu on helpohko (joskaan ei erityisen halpa) tapa osoittaa omaa paremmuuttaan.

 

Kuvahaun tulos haulle kale smoothie meme

 

Kirjasta tuli myös mieleen toinen tämän vuoden lukulistalleni nostama kirja Masters  Craft masters of craft old jobs in the new economy, jossa myös tarkastellaan sosiologisella otteella muuttuneita kulutuksen muotoja, mutta hieman enemmän tiskin toisella puolella olevien ihmisten näkökulmasta.

Kirjassa myös painottuu paljon itseänikin välillä ärsyttävä foodie-intoilu. Ottama aihetta ihan liian vakavasti, olen taipuvainen ajattelemaan, että kulttuurin painopisteen siirtyminen muualta yhä enemmän ruuan suuntaan, ei välttämättä ole erityisen hyvä asia. Tai kuten Tyler Cowen kirjoitti Once We Listened to the Beatles. Now We Eat Beetles.

Kokonaisuutena Sum of small things: A Theory of the Aspirational Class oli aika kiva tietokirja kulutussosiologiasta. Kaikki tilastotarkastelut ja rintaruokintakeskustelut eivät olleet erityisen mielenkiintoista luettavaa, mutta kokonaisuutena tämä oli hyvää kamaa ja nitoi mielenkiintoisella tavalla yhteen aika monien hahmojen ajatuksia: Paul Krugmanista Roland Barthesiin ja Geoffrey Westistä Georg Simmeliin.