Timo Hännikäinen – Kuolevainen

Juhannusaattona tuli luettua Timo “Hevosenkyrpä” Hännikäisen pari vuotta sitten julkaistu kirjanen Kuolevainen. Olen joskus aiemmin maininnut, että Hännikäinen kuuluu harvoihin sellaisiin hahmoihin, joiden aatemaailman avainjutuista olen vahvasti erimieltä, mutta jonka tekstejä luen tästä huolimatta hyvin mielelläni. Hännikäistä voisi ehkä jopa luonnehtia oksymoronilta kalskahtavalla sanayhdistelmällä suomalainen konservatiivi-intellektuelli. Sarastuksessa nähty konservatiivilarppi ja 612-tyyppinen spedeily menee välillä melkein jopa suorastaan kiusalliseksi mutta kokonaisuutena Hännikäinen on ollut minulle kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista suomalaisista ajattelijoista.

 

Kuvahaun tulos haulle timo hännikäinen 612

 

Kuolevainen on kuitenkin pyörii varsin kaukana kulttuurisodan konkreettisista taisteluista ja se voisi kyllä maistua sellaisillekin, joissa tietyt osat Hännikäisen tuotannosta aiheuttavat pahasti näppylöitä. Kirja lähtee liikkeelle Hännikäisen siskon kuolemasta ja pyörii muutenkin monilta osin varsin henkilökohtaisissa jutuissa, sivuten esimerkiksi moneen otteeseen Hännikäisen vaimoa. Tämä toimii minulle ihan hyvin ja avaa myös ihan sopivassa suhteessa Hännikäisen hahmoa.

Kuolevainen ei välttämättä sisällä mitään poikkeuksellisen orginaalisia tai yllättäviä ajatuksia, mutta tykkään tyylistä ja kirjan aihepiiriä mietitään kuitenkin vähän pintaa syvemmältä. Alun henkilökohtaisempien kelojen jälkeen käydään hauskoilla esimerkeillä läpi kuolemaa keskiajalla ja sitä miten kuoleman todellisuus ja elottomat ruumiit ovat kadonneet nykymaailmassa kokonaan ihmisten normielämästä.

Taantumuksellisuuslarppi tulee hieman esiin kirjan keskivaiheilla metsästyksestä ja eläimistä puhuttaessa. Ei siis sillä, että pitäisin metsästystä suoranaisesti suurena syntinä, mutta minun on vaikea nähdä ihmisen eläimellisyyden glorifioinnin hienoutta. Ei siksi etteikö eläimelliyys olisi olemassa, vaan juuri siksi, että sivistys on niin ohutta pintakuorta, ettei eläimellisiä vaistoja tarvitse yhtään erikseen kiihottaa.

Seuraava kappale itsemurhasta taas on ehkä kappale, jota lukiessani nyökyttelin eniten. Kirjanen päättyy ihan hyvään ja diipimpään pohdintaan kuolemasta asiana, joka antaa elämälle sen merkityksen. Viime aikoina en ole taas jaksanu niin kauheasti lukea, joten tällainen ohuempi kirjanen maistui juhannuslukemiseksi oikein hyvin. Hännikäinen on ongelmallinen ja joiltain osin jopa suorastaan vastenmielinen hahmo, mutta miehen tekstit nyt vaan ovat lukemisen arvoisia.

 

Mestari sivaltaa – Jussi Halla-ahon kolumni maikkarin sivuilla

Jussi Halla-aho on jäänyt perussuomalaisten puheenjohtajaksi valintansa jälkeen hieman näkymättömiin Bryselissä, eikä ole oikeastaan yrittänyt edes tulla kovin isosti esiin mediassa. Maikkari näyttää kuitenkin julkaisseen eilen Halla-ahon kolumnin otsikolla Ihmiset kaipaavat turvallisuutta – siksi liberaali globalismi on kriisissä

Vaikka pidän Halla-ahoa varsin vastenmielisenä kansankiihottajana, joka  yrittää luoda vastakkainasetteluja vetoamalla ihmisten primitiivisimpinn tunteisiin, ei hänen älykkyyttään ja viestintäkykyjään kannata vähätellä. Olisin itse asiassa varsin kiinnostunut kuulemaan, mitä Halla-aho ihan tarkalleen sisimmässään ajattelee Laura Huhtasaaren kaltaisesta totaalitampiost, joka on ollut viime aikoina puolueen näkyvin.

Halla-ahon kirjalliset kyvyt ovat olleet jo pitkään tiedossa, mutta hieman asperger-tapaukselta vaikuttaneesta hahmosta on vuosien myötä kuoriintunut myös varsin taitava esiintyjä. Hieman pelkään että ensi vuoden eduskuntavaaliväittelyissä Halla-aho saattaa jopa erottua esiintymisellään edukseen. Mutta palataan nyt vielä Halla-ahon maikkarin sivuilla julkaistuun kolumniin. Tuota kirjoitusta kohtaan on myös ehkä hyvä hieman peilata omaa ajatteluani ja tässä nopeasti muutama pointti.

Halla-ahon kolumni alkaa toteamuksella, ettei demokratia ole kriisissä, vaan kriisissä on ainoastan liberaali globalismi. Tässä on varmaankin totuutden siemen. Siis nationalistisen taantumukselliston nousu lännessä on tapahtunut demokratisen järjestelmän sisällä ja on tietysti mahdollista, että nationalistisella öyhötyksellä otetaan voitto demokraattisen järjestelmän sisällä. Toiseksi voidaan myös esim. Edward Lucen teesien mukaisesti esittää, että nationalistisen taantumukselliston nousu on vain oire ongelmista ja laiha talouskasvu ja keskiluokan yleisahdistus saavat ihmiset etsimään ratkaisuja liberaalin demokratian ulkopuolelta.

 

Kuvahaun tulos haulle the new nationalism

 

Itä-Euroopassa nationalistisen taantumukselliston raju nousu on kuitenkin tapahtunut aika selkeästi demokratiaa halventavilla tavoilla. Varsinkin nyt tietysti Venäjällä, mutta vähän samaan tapaan myös esim. Unkarissa ja Puolassa. Ja valtaan noustuaan nationaistinen taantumuksellisto on pyrkinyt sekä myös onnistunut nakertamaan demokratian ja kansalaisyhteiskunnan edellytyksiä.

Lännessä ja Suomessakin on nähty sen verran estotonta Orbanin ja Putinin ihailua, että vaikea luottaa siihen, että tällaiset ihmiset edes yrittäisivät noudatta mitään yhteisiä sääntöjä mikäli saisivat riittävän vahvan valta-aseman. Vähän epäilen, että esim nuivan vaalimanifestin allekirjoittajat olisivat kyllä innoissaan marsittamassa erilaisia alhaisia matelijoita tuomittavaksi visioimiensa totuuskomissioiden eteen.

Halla-aho kirjoittaa, että Brexitin ja nationalistisen taantumukselliston nousun taustalla noin muutenkin oli työvoiman vapaa liikkuvuus holtition maahanmuutto. Ehkä hieman outoa on syyttää nimenomaan Blairia pakistanilaisten suuresta määrästä sillä, kuten useimmissa Länsi-Euroopan maissa, enemmistö nykyisistä maahanmuuttajataustaisista turkkilaisista, pohjois-afrikkalaisista ja pakistanilaisista (tai heidän vanhemmistaan) ovat tulleet Eurooppaan jo vuosikymmeniä sitten.

Vaikka maahanmuuttoon liittyy oikeita kysymyksiä ja ongelmakohtia, niin minun on vaikea nähdä nykyistä maahanmuuttokeskustelua muuten kuin, että yleinen ahdistuneisuus pitää saada suunnattua sopiviin syntipukkeihin ja maahanmuuttajat soveltuvat tähän hyvin. Tai siis meillä ympäri Itä-Eurooppa paljon Länsi-Eurooppa vahvempia nationalistipuolueita, vaikka näissä maissa maahanmuuttajia on hyvin paljon vähemmän. Osittain tämän takia minun on vaikea nähdä, että vähentämällä rajusti maahanmuuttoa saataisiin jotenkin vähennettyä nationlistisen taantumukselliston kannatusta.

Ehkä kaikkein vaikeinta Halla-ahon argumentaation tapauksessa minun on hahmottaa tätä ajatusta, että kun globalisaatioon kerran liittyy ongelmia, niin sen sijaan, että niitä edes yritettäisiin jollain lailla ratkaista, käännetään katse vain omaan napaan ja ajatellaan, että kyllähän hommat kehittyvät parempaan suuntaan kun me kaikki vaan leikitään omalla pihalla. Kielletään jollain lailla globalisaatio tai sitten leikitään ettei sitä olemassakaan?

Mitkä ihmeen Snapchat-viestit – Billy Gallagher: Snapchat story

Billy Gallagherin kirjassa How to Turn Down a Billion Dollars – Snapchat story käydään vauhdikkaasti läpi Snapchatin historia. Homma alkaa siitä kun parikymppiset Stanfordin opiskelijat miettivät, kuinka katoavat viestit saisivat naiset helpommin lähettämään puolialastomia kuvia itsestään ja päätty siihen, kuinka Snapchatista  on erilaisten mutkien kautta muotoutunut vuoteen 2017 mennessä miljardien arvoinen yritys.

We wanted flying cars, instead we got 140 characters

Se että minä todenteolla tutustun Snapchatiin juuri lukemalla aiheesta kirjan mahdollisesti myös kavaltaa jotain minusta ja siitä kuinka ulkona olen joistain nykynuorison trendeistä. Muistan kuinka duunikaveri näytti minulle kesällä 2016 jotain Snapchat-filtterihassutteluja ja muistan vastaneenneen jotenkin kyynisesti, että tuollaisella paskoja hassutteluja luomalla sitä sitten nykyään rikastutaan.

 

I´m CEO, bitch!

 

Snapchat on henkilöitynyt vahvimmin sen perustajaan Evan Spiegeliin. Kirja alkaa tarinoilla Evanin markkinoitihustlailusta ja frathouse-bailumeiningistä kampuksella. Tässä mielessä Evanin hahmosta tulee minulla mieleen jonkinlainen brogrammer-stereotypia. Toisaalta Evan kuitenkin lähti liikkeelle markkinoijana ja hän keskitty′i Stanfordin opinnoissaan erityisesti product designiin. Eli Evanin tapauksessa kyse nimenomaan ei ole haisevasta nörtistä, joka on rakentanut jotain teknisesti ylivoimaista.

Vaikka esim. Facebookin poikkeuksellinen menestystekijä oli ennen kaikkea ideassa tuoda sosiaaliset suhteet digitaaliseen muotoon, oli Snapchat vielä astetta kauempana insinöörivetoisesta putiikista. Esim. Facebook on rakentunut ensisijaisesti insinöörien rautaisen osaamisen päälle.

Facebook pyörii kuitenkin läpi kirjan vertailukohtana ja arkkivihollisena, joka yrittää nitistää Snapchatin erityisesti Slingshotilla sen jälkeen kuin Evan kieltäytyi Zuckin miljarditarjouksesta. Facebook myös nappasi itselleen Instagramin ja Whatsappin, jotka molemmat hieman eri tavoilla kilpailevat juuri Snapchatin kanssa. Evanin hahmosta tulee kirjan myötä myös vahvasti mieleen Zuck. Nuori ja monella tavalla aidosti lahjakas hahmo, jolla on niin vahva oma visio luomuksestaan, ettei suostu myymään sitä kenellekkään tai astumaan yhtään CEO:ta pienempään sivurooliin.

Snapchatin erottaa Facebookista ja useimmista muista aikamme teknologiajäteistä pääkonttorin sijanti. Se ei ole Piilaaksossa, vaan Los Angelesin kupeessa Venicessä. Tämä ei ole  pelkästään triviaali ero, vaan symboloi myös sitä, että Snapchat haluaakin Piilaksoon ja teknologian ohella tai jopa niiden sijaan assisioida itseään suhteessa Hollywoodiin ja viihdemaailmaan.

 

Kuvahaun tulos haulle selfie

 

 

Toisaalta vahvasti henkisesti keski-ikäistyneenä Snapchat vaikuttaa minusta edelleen infantiililta ja pinnalliselta adhd-jonnejen meiningiltä, jolla tuskin isossa kuvassa on erityisen positiivisia vaikutuksia kulttuuriin tai ihmisten hyvinvointiin. Ylipäätään miljoonat selfiet, loputtomat kuvavirrat ja jatkuva realiaikainen kommunikaatio muiden kanssa, eivät vaikuta minusta niin positiiviselta menolta. Mutta tämä on se maailma, jossa nyt eletään ja Snapchat on osannut ottaa siitä paljon irti. Snapchat onnistui iskemään siihen ajanhetkeen, jolloin oikeasti laadukkaat älypuhelimet tekivät lähes realiaikaisen kuvaviestinnän mahdolliseksi.

Ja myönnettäköön, että kirja sai minut hieman sympaattisemmaksi yritystä ja sen alkuperäistä taustaideaa kohtaan. Vaikka taustalla olikin ehkä karkeahko ajatus siitä, että katoavien viestien myötä muijat lähettäisivät innovaattoreillemme rohkeammin paljastavia kuvia itsestään, niin metatasolla taustalla vaikutti ajatus ihmisten välisestä intiimimmästä viestinnästä, jota ei tarvitsisi miettiä yhtä paljon Facebookin tapaan osana jonkinlaista itsensä brändäämistä.

How to Turn Down a Billion Dollars – Snapchat story on viihdyttävä ja vetävästi kirjoitettu business-kirja. Se varmaan voisi auttaa myös muita kaltaisiani henkisesti keski-ikäistyneitä ymmärtämänä mistä Snapchatissa on oikeasti kyse, millaisella logiikalla nykynuoriso ihan oikeasti kommunikoi ja millaista on elämä aikamme teknologiajättien sisällä. Lukemisen arvoinen kirja.

 

Paremmista ihmisistä – Elizabeth Currid-Halkett: Sum of small things

Kalliita pilatestunteja, luomubroileria whole foodsista, lehtikaalistmoothieita ja tolkuttoman kalliita paikallisesti tuotettuja villapaitoja. 2010-luvulla Amerikan paremmat ihmiset singnaloivat omaa paremmuuttaan mm. tällaisilla ekologisesti sekä sosiaalisesti kestävällä kulutusvalinnoilla. Kulutusvalinnat ovat siirtyneet enemmän aineellisesta aineettomaan ja tuotteen itsensä ohella kiinnitetään enemmän huomiota sen tuotanto-olosuhteisiin ja asioihin, joita en niin helposti ole johdettavissa sen fyysisitä ominaisuuksista.

Elizabeth Currid-Halkettin viime vuonna julkaisema kirja Sum of small things: A Theory of the Aspirational Class on ollut tämän vuoden lukulistallani. Kirjassa tehdään jonkinlainen sukellus Amerikan taloudellisen eliitin, kulttuurieliitin ja keskiluokan kulutustottumuksiin. Havainnot ovat jollain lailla ilmiselviä ja jokaisen ympäröivää maailmaa edes jollain lailla seuraava varmaankin tunnistaa nämä, mutta ne on vähän Bourdieun hengessä laitettu teoreettiseen viitekehykseen ja hommaa on tuettu ihan vahvalla tilastoaineistolla, jota vyörytetään lukijalla varsinkin kirjan alkupuolella.

Bourdieun ohella kirjan sisällöstä tulevat mieleen sen sivuillakin mainitut David Brooks ja Richard Florida, joiden edellisellä vuosikymmenellä luomat käsitteeet bobo ja creative class menevät enemmän tai vähemmän päällekkäin Currid-Halkettin Aspirational Classin kanssa. Itse Currid-Halket kuitenkin nostaa suurimmaksi vaikuttajakseen jo 1900-luvun alkupuolella eläneen amerikkalaisen sosiologin Thorstein Veblenin.

Kirjan kuvaus Amerikan parempien ihmisten kulutuskäyttäytymisestä ja sen yhteiskunnallisista ramifikaatioista on yleisesti ottaen sovellettavissa aika hyvin myös Eurooppaan ja Suomeen. Ehkä jotkin lasten rintaruokintaan ja luomutaisteluihin liittyvät keskustelut olivat suomalaisesta näkökulmasta hieman vieraampia ilmiöitä, mutta yleisesti ottaen kirjan sisältöä voi hyvin soveltaa myös Suomeen.

Elizabeth Currid-Halkettin esittää, että tietyn elintason saavuttaneissa länsimaissa on ymmärrettävää, että kulutuskäyttäytymisessä painottuvat aiempaa enemmän ja ekologiset ja sosiaaliset kestävään kehitykseen liittyvät näkökulmat, mutta näiden sinänsä hyvin asioiden ohella homma toimii myös  raakana statuskilpailuna lisäten siihen osallistuvien stressiä ja tekemällä tarkoituksellisia erotteluja “alempiin’ luokkiin. Whole foodsissa shoppailu on helpohko (joskaan ei erityisen halpa) tapa osoittaa omaa paremmuuttaan.

 

Kuvahaun tulos haulle kale smoothie meme

 

Kirjasta tuli myös mieleen toinen tämän vuoden lukulistalleni nostama kirja Masters  Craft masters of craft old jobs in the new economy, jossa myös tarkastellaan sosiologisella otteella muuttuneita kulutuksen muotoja, mutta hieman enemmän tiskin toisella puolella olevien ihmisten näkökulmasta.

Kirjassa myös painottuu paljon itseänikin välillä ärsyttävä foodie-intoilu. Ottama aihetta ihan liian vakavasti, olen taipuvainen ajattelemaan, että kulttuurin painopisteen siirtyminen muualta yhä enemmän ruuan suuntaan, ei välttämättä ole erityisen hyvä asia. Tai kuten Tyler Cowen kirjoitti Once We Listened to the Beatles. Now We Eat Beetles.

Kokonaisuutena Sum of small things: A Theory of the Aspirational Class oli aika kiva tietokirja kulutussosiologiasta. Kaikki tilastotarkastelut ja rintaruokintakeskustelut eivät olleet erityisen mielenkiintoista luettavaa, mutta kokonaisuutena tämä oli hyvää kamaa ja nitoi mielenkiintoisella tavalla yhteen aika monien hahmojen ajatuksia: Paul Krugmanista Roland Barthesiin ja Geoffrey Westistä Georg Simmeliin.



Amazon tulloo – Race to the bottom?

Suomessa on viimeaikoina keskustelu jonkun verran siitä, kuinka Amazon todennäköisesti aloittaa pian toimintansa Suomessa. Amerikassa yleisen Amazonin kasvuun ja sen toimintatapoihin liittyvän kritiikin ohella on viime aikoina puhuttu erityisesti kuitenkin Amazonin uuden pääkonttorin sijainnista. Amazon ilmoitti viime syksynä, että se haluaa perustaa uuden sisarpääkonttorin nykyisen Seattlen konttorin tueksi.

Jotakuinkin jokainen Amerikan vähintään puolen miljoonan asukkaan metropolialue ilmoittautui kisaa mukaan. Kyse oli monille lähinnä jonkinlaisesta brändäämisharjoituksesta ja ehkä ajatuksesta, ettei oma metropolialue arvosta riittävästi itseään, jos se ei edes puolivakavissaan ilmoittaudu mukaan kisaan. Amazonin

Lista rajautui tammikuussa 20:een kaupunkiin ja nyt mukana ovat lähinnä hyvin odotetut kandidaatit. Lista painottuu itärannikolle ja keskilänteen, ehkä osittain ihan sen takia, että nykyinen Seattlen pääkonttori sijaitsee länsirannikolla. Mukana on kuitenkin myös Los Angles länsirannikolta, Denver maan keskiosista, Toronto Kanada puolelta sekä Dallas, Austin, Miami, Atlanta ja Nashville etelästä. Itärannikon ja Keskilännen suurimpien kaupunkien ohella kisassa on mukana myös pari Washingtonin esikaupunkikuntaa sekä mm. Tony Sopranon kotikulmina tunnettu Newark New Jerseystä.

 

Kuvahaun tulos haulle amazon hq2 top 2+0

 

Tämä ei luonnollisestikaan ole mikään kokonaisvaltainen vertailu Amerikan parhaista kaupungeista, ei edes jos asiaa ajatellaan tiukasta bisnesnäkökulmasta, mutta se on kuitenkin jonkilainen ranking ja jaottelee kaupunkeja eri kategorioihin vähintään aihepiiriä seuranneiden ihmisten mielissä. Amazon tulee ottamaan tästä kilpailusta irti kaiken mediahuomion ja voi olla, että pudottaa kaupunkeja pois listasta vielä useammassa vaiheessa. Näin jäljelle jääneet saadaan kilpailemaan entistä kovemmin keskenään ja tarjoamaan Amazonille mahdollisimman maukkaita verohelpotuksia tai muita kivoja etuja. Amazon on niin valtavan arvokas yritys, että kaupungit ovat valmiita tekemään kohtuuttoman suuria uhrauksia saadakseen sen toisen pääkonttorin omalle maaperälleen.

Tässä mielessä Amazon-skaba on vähän irvokas kilpailu, jota tästä huolimatta tekee mieli seurata. Se sijoittuuko yksi aikamme ikonisin yritys esimerkiksi Trumplandian ulkopuolelle Torontoon, mauttomaan Miamiin, opiaattiepidemian sydänmaille Ohioon, Washingtonin varakkaisiin esikaupunkeihin tai kenties ihan New Yorkiin, kertoo ehkä jotain jostain.

 

 

Jordan Peterson vs Anne McElvoy

Jordan Peterson oli vieraana juuri jokunen tunti sitten julkaistussa The Economistin  radiohaastattelussa. Tällä kertaa haastattelijana oli Economist radion  vetäjä Anne McElvoy, joka on itselleni jäänyt aiemmin mieleen aika pätevänä toimittajana, eli pitihän tämä kuunnella.

Tavallaan aika hyväkin haastattelu. McElvoy haastoi Petersonia menestyksekkäästä ihan jonkin verran ja tuntui Peterson ei lähtenytkään hommaan provohkolla meiningillään ja päätyi nähdäkseni normaaliin menoonsa verrattuna tilanteeseen, jossa joutui typistämään saarnansa johtopäätökset vähän tyypillistä laihemmiksi latteuksiksi.

Tämä haastattelu ei varmasti tule Cathy Newman casen tapaan räjäyttämään internettiä, mutta oli minusta aika hyvä sessio, jossa “liberaali feministi” riisui Petersonia ihan hyvin tämän aseista. Ei nyt kokonaisuutena mitään niin ihmeellistä, mutta kertoo jotain siitä, miten Petersonin saarnat laitetaan oikeaan kontekstiin ja myös hyökätään niitä kohtaan juuri sopivalla agressiivisuudella.

Ei lähdety Cathy Newmanin lievällä hysterialla ja huonolla valmistautumisella, mutta ei myöskään Bill Maherin tapaan yritetty väkinäisen tuntuisesti halata kuoliaaksi eksyneiden nuorten miesten konservatiivijumalaa.

Intellectual Dark Web – intellektuellista lapsipornoa?

Viime kuukausien aikana englanninkielisessä nettikeskustelussa on alettu viljelemään epämääräistä käsitettä intellectual dark web. Käsitteen taisi ensimmäisenä lanseerata Eric Weinstein ja esimerkiksi Dave Rubin julkaisi tammikuussa videon otsikolla What is The Intellectual Dark Web?. Intellectual dark web nousi käsitteenä kunnollaa suuren yleisön tietoisuuteen reilu viikko sitten  New York Timesin aiheesta kertovan artikkelin myötä.

Vaikea määritellä  mistä tässä intellektuellisessä pimeässä verkossa oikein on kyse. Se on ehkä kuitenkin epämääräinen kokoelma netin anti-SJW-liikehdinnän tunnetuimpia puhemiehiä. Porukasta joka yleensä kiistää kannattavansa Trumpia, tai olevansa konsertatiiveja, mutta joka käyttää suurimman osan ajastaan feminismistä ja poliittisesta korrektiudesta valittamiseen ja näkee, että nyt ollaan hirvittävän sananvapauskriisin keskellä.

Most simply, it is a collection of iconoclastic thinkers, academic renegades and media personalities who are having a rolling conversation — on podcasts, YouTube and Twitter, and in sold-out auditoriums — that sound unlike anything else happening, at least publicly, in the culture right now. Feeling largely locked out of legacy outlets, they are rapidly building their own mass media channels.

 

Kuvahaun tulos haulle intellectual dark web

 

Selvimmin tähän intellektuelliseen dark webin jäseniksi lasketaan varmaan ainakin Jordan Peterson ja Dave Rubin sekä Ben Shapiro ja Eric Weinstein mutta myös hieman erilainen hahmo Sam Harris. Yhtenä verkoston keskeisenä noodina voisi pitää Joe Rogania, jonka  Joe Rogan Experience-podcastissa on ramppaa vieraina jatkuvasti tätä porukkaa. Roganin pocast on noussut yhdeksi maailman suosituimmista podcasteista syistä, jotka ovat minulle hyvin mystisiä.

Pimeän verkon valoisemmalla reunalla hengailee Harrisn kaltaisia hieman vakavammin otettavia hahmoja, kuten ehkä vaikkapa Steven Pinkermutta pimeimmällä puolella tähän porukkaan assosioituu myös hyvin epmääräisiä youtube-julkkiksia kuten vaikkapa Stefan Molyneux sekä Milo Yiannopoulos ja ihan suoranaisia salaliittohörhöjä kuten Mike Cernovich. Rajoja on vaikea vetää eikä myöskään kannata vetää liian rajuja guilt by association-tyyppisiä johtopäätöksiä, mutta intellectual dark webin on ehkä hyvä termi juuri siinä mielessä, että kyse on epämääräisestä verkostosta ja keskinäisyhteyksistä erilaisen ihmisten välillä, eivätkä nämä vältämättä ole kovin vahvasti kytköksissä perinteisen median verkostoihin.

 

Kuvahaun tulos haulle barabasi network

En kuitenkaan pidä tätä intellectual dark webiä kauhean hyödyllisenä käsitteenä. Lähinnä se ehkä kuvaa, että jonkinlainen infantiili antifeminismi ja epämääräinen sananvapausmarttyyriys ovat joillekkin niin vahvoja omaa identiteettiä määrittäviä tekijöitä, että pelkästään niiden kautta päädytään samaan porukkaan. Pientä huvittuneisuuttahan meissä joissain on myös herättänyt kysymys siitä, kuinka moni näitä internetintellektuelleja fanittavista tyypeistä tietävät sen varsinaisen dark webin olevan paikka, josta mm. ladataan lapsipornoa, ostetaan laittomia aseita ja rekrytään palkkamurhaajia.

Rahan ruhtinaat – antropologinen tutkimusretki finanssimaailmaan

Viime aikoina on tullut luettua vähemmän enkä ole jaksanut kirjoittaa niistä muutamista lukemistani kirjoista mitään ajatuksia. Nyt kuitenkin luin parissa päivässä hollantilaistoimittaja Joris Luyendijkin kirjan Rahan ruhtinaat (eng. Swimming with sharks).

Image result for swimming with sharks book

 

Kirjan taustalla on Guardianilta saatu tehtävänto. Antropologin taustalla operoiva hollantilaistoimittaja lähtee selvittämään minkälainen heimo pankkiireista ja muista finanssimaailman ihmisistä oikein muodostuu. Luyendijkillä ei ollut ennestään tuntemusta finanssimaailmasta ja tämän kautta kirja on myös kirjoitettu tavalla, joka tekee siitä helposti lähestyttävän aihetta vähän tunteville.

Kirjan ansioksi voi  laskea myös sen, kuinka siinä eritellään Cityn pankkimaailman eri toimijoita. Todellista high lifea eläviä supertreidaajia ja kvantteja on tietysti vähemmistö ja suurin osa ihmisistä, vaikkakin keskimäärin ihan jonkin  verran muualla työskenteleviä paremmin tienaavia, tekevät kuitenkin  verrattain normaaleja toimistotöitä ja painavat hieman keskivertotallaaja paremman palkkansa eteen aika pitkään päivää. Suurella osalla tästä porukasta ei ole sitten minkäänlaista käsitystä kokonaiskuvasta.

Luyendijk kertoo kuinka ajatteli ensin esimerkiksi Big Shortin olevan äärimmäisen onnistunut kirja, koska hänen haastattelemiensa henkilöiden kuvaukset vuoden 2008 finanssikriisistä täsmäsivät huomaatavan usein huomattavan täsmällisesti sen kanssa, mutta sitten Luendijk tajusi, että nämä ihmiset olivat itse asiassa muodostaneet kuvansa tapahtumista ennen kaikkea samanlaisten kirjojen ja toisen käden lähteiden kautta.

Useat haastateltavat kertovat kuinka city on meritokrata, jossa ei katsota sukupuolta, ihon väriä eikä etnistä tai sosiaalista taustaa, vaan ainoastaan kykyä tuottaa lisäarvoa. Ja varmaan kyseessä on jossain määrin meritokratinen miljöö, jossa tietoista syrjimistä on varsin vähän, mutta itse tuppaan ajattelemaan että erilaisia laiskoja ja välilllä huonosti toimivia heuristiikkoja ihmisten arvioimiseen käytetään aina. Kirjan englanninkielinen nimi tulee Swimming with sharks on juuri luonnehdinta tästä äärimmäisen kilpailuhenkisestä ympäristöstä.

Luyendijkin käsitelee finannssimaailman problematiikkaa ylipäätään aika mukavasti systeemistason ongelmana. Kyse ei edes ole niin suurelta osin niinkään siitä, että finanssimaailmaan saapuu valikoituneita ihmisiä, vaan että systeemi toimii tietyllä tavalla ja ihmiset vain tekevät siinä !oman osansa”.

Finanssimaailma on vain muodostunut paikaksi joissa kannustetaan amoraalisuuteen. Asioiden moraalia ei yksinkertaisesti vain mietitä. Luyendijk mainitsee jossain kohtaa myös kuinka asioiden amoralisoiminen on suorastaan jonkinlainen testi henkilön uskottavuudelle. Henkilö joka näyttäytyy muille kaikkein amoraalisimpana näyttäytyy myös työssään uskottavimpana Tuntuu että välillä sitä törmää itsekin samanlaiseen psykologiseen toimintapaan, toki onneksi hieman lievemmissä konteksteissa.

Rahan ruhtinaat oli kokonaisuutena aika viihdyttävän kevyt tietokirja.

 

 

Incel-vallankumous: Kaiken takana on nainen

Reilu pari viikkoa sitten nähtiin valtaisa määrä tekstejä, joissa media ja nettikeskustelijat yrittivät selittää Toronton massamurhaaja Alek Minassianinia inspiroinutta incel-ideologiaa. Incel on siis lyhenne sanoista involuntary celibacy. Suomeksi incel siis tarkoittaa vastentahtoisessa selibaatissa elävää tyyppiä. Incel on kuitenkin spesifimpi nettikulttuuri, jossa naisen puutteesta on tullut kokonaisvaltainen maailmaselitys ja tämä oman elämän ahdistus määrittää vähän kaikkea.

Se että incel-kulttuuri on ollut inspiroimasssa nyt jo kolmea massamurhaa(Isla VistaCaliforniaRoseburg Oregon ja nyt sitten Toronto, kertoo varmaan aika hyvin tämän incel-menon nihilimistä ja synkkyydestä. Inceleillä on omat kytkentänsä hieman valtavirtaisempaa nettipolitiikkaankin. Astetta maltillisemmat red pill-yhteisöt ja muut manosfäärin likaviemärit ovat varmaankin osa radikalisoitumisfunnelia, enkä ihmettelisi jos esimerkiksi Suomessa ne muutamat inceliksi idenfitioituvat olisivat lähteneet liikkeelle Timo Hännikäisen tai Henry Laasasen teksteillä.

Incelöityneitä kohtaan voi ehkä kuitenkin olla mahdollista tuntea myös jonkinlaista sympatiaa, tai ainakin tunnustaa että vastentahtoinen selibaatti ja siihen vielä mahdollisesti liittyvä sosiaalinen stigmatisaatio voivat olla myös jollain tasolla yhteiskunnallinen ongelma. Taloustieteilijä Robin Hanson sohaisi hiljattain ampiaspesää mainitsemalla, että varallisuuden jakautumisen ohella voitaisiin tarkastella myös seksin jakautumista. Incel-spedeilyn inspiroimaa taantumuksellisuutta ja naisvihaa voi ihan hyvin vastustaa samalla tunnustaen, että ilman seksiä jäävät miehet voidaan nähdä myös yhteiskunnallisena ongelma.

Hieman tätä sivuten minulle selvisi juuri eilen, että Incel-yhteisön luonut ja sanan keksinyt henkilö oli nainen. Kanadalaisella Alanalla oli ollut itselläänkin vaikeuksia deittailla naisia ja tämän inspiroimana hän loi 20 vuotta sitten vertaistukiryhmän, jonka jäsenet alkoivat pian viitata toisiinsa sanalla incel. Alana kuitenkin jätti muutamien vuosien jälkeen muutaman sadan henkilön kokoisen yhteisön ja tajusi vasta 15 vuotta myöhemmin Elliot Rodgerin massamurhan yhteydessä, että hänen luomallaan sanalla incel viitattiin nykyään selvästi suurempaan ryhmään, joka oli kehittynyt aikamoiseksi hirviölaumaksi.

En ole itse ihan varma kuinka paljon tälle incel-liikehdinnälle kannattaa antaa huomiota, koska on varmasti valopäitä, jotka ovat innostuneet tästä terrorimenosta viimeaikojen mediahuomion takia. Toisaalta ei tätä voi täysin hyssytelläkään

 

Eduskuntavaalit 2019 – Punasiniviherkoalitio vai SDPVIHRVASRKP?

Unto Hämäläinen kirjoitteli sunnuntaina Hesarissa että demareilla on nyt niin hyvä pelitilanne, ettei sitä voi mitenkään sössiä. Viime vuosien aikana oli jo ehditty nähdä aika paljon puheenvuoroja, joissa on spekuloitu demarien lopullisen perikadon saapumisella, mutta eipä juuri nyt siltä näytä.

Kun 2011 syksyllä katastrofaalisen heikon vaalituloksen jälkeen Kepun kannatus jatkoi laskuuan, näytti siltä Suomen politiikan häntäluu saattaisi lopultakin muuttua pääpuolueesta keskikokoiseksi peluriksi, mutta niin vain kepukin teki väkevän comebackin Sipilän muodossa ja nyt kaikista maailman hahmoista demarit ovat tekemässä samaa Antti Rinteen johdolla.

Itse olen ollut jo teini-iästä lähtien jollain tasolla kiinnostunut politiikasta, joten minulla on jotain hyvin hämäriä muistikuvia Lipposen viimeisistä vuosista pääministerinä. Lipposen viimeisestä pääministerivuodesta on kuitenkin nyt jo 15 vuotta. Samankaltainen sosiaalidemokraattien valtakauden päättyminen ollut jossain määrin käynnissä muualla Euroopassakin, tosin vasemmistolaiset valtapuolueet ovat kärsineet poikkeuksellisen suuria tappiota aivan viime vuosien vaaleisa. Suhteessa tähän SDP:n nousu Suomen pääministeripuolueeksi vuonna 2018 olisi Euroopan kontekstissa jopa jonkinlainen anomalia.

 

 

En laskisi tätä juurikaan pekonipastapuupökkelö-Rinteen ansioksi, vaan politiikan syklien ja suurten mannerlaattojen liikkeiden seuraukseksi. Oppositioasemassa on tietysti paljon helpompaa kasvattaa kannatusta ja persujen hajoaminen sataa ehkä kaikkein eniten juuri demarien laariin. Nyt persuissa on jäljellä lähinnä kivenkovat rasistit, fasistit ja sadistit ja liikkuvammat äänestäjät ovat palanneet aiempiin koteihinsa.

Toki demarit nousivat vasta Hesarin viimeissimmässä mittauksessa ensimmäistä kertaa suurimmaksi puolueeksi ja tuossakin marginaali kokoomukseen on vain 0,8 prosenttiyksikköä. Kokoomus taitaa kuitenkin selkeähkösti olla ainoa puolue, joka tosissaan uhkaa demarien pääministeripuolueasemaa ja kokkareiden sekä koko hallituksen sekava tilanne näyttäisi tällä hetkellä satavan juuri demarien laariin.

Mutta jos sitten lähdetään miettimään tulevaa hallitusta, niin näyttää selvähköltä että siellä ovat ainakin demarit. Jos eivät pääministeripuolueena, niin sitten aivan minimissään toiseksi suurimpana puolueena heti kokoomuksen takana. Vaikka kokoomuksen sisällä homma näyttää olevan hieman sekaisin, on puolue kuitenkin gallupeissa niin suurella marginaalilla toiseksi suurin puolue, että se on aika suurella todennäköisyydellä vähintään toiseksi suurin puolue 2019 keväällä.

Kepu ottanee niin pahasti turpaan, ettei sitä kannata miettiä hallitusspekulaatioissa, Halla-ahon persuista nyt puhumattakaan. Vihreät nostanevat myös kannatustaan niin merkittävästi edellisiin vaaleihin verrattuna, että puolue on aika väistämättä mukana myös seuraavassa hallituksessa. Eli hallituspohjassa näyttäisivät väistämättä olevan mukana ainakin SDP ja vihreät. SDP-Kokoomus-Vihreät-kombo olisi tällä hetkelllä ihan luontevan tuntuinen ja kelpaisi ainakin minulle hyvin.

Tämänhetkisillä kannatuslukemilla ja kehitystrendeillä toinen mahdolliselta vaikutava kombinaatio olisi nationalistisen taantumukselliston todellinen dream team SDP-Vihreät-Vasemmistoliitto-RKP. Tämä ei olisi ihan oma suosikkikombinaationi, mutta hieman kyllä kutkuttelisi nähdä minkälaista nettiraivoa tuo hallitus netin tietyissä kaikukammioissa herättäisi.