Brynjolfsson & McAfee: The Second Machine Age

Jo nelisen vuotta sitten julkaistu Erik Brynjolfssonin ja Andrew McAfeen kirja The Second Machine Age: Work, Progress, and Prosperity in a Time of Brilliant Technologies on taidettu nähdä viime vuosina aika laajasti yhtenä parhaista yhteenvedoista teknologisesta ja kehityksestä ja sen taloudellisita vaikutuksista. Viime vuonna duo julkaisikin aiheesta jo uuden kirjan Machine, Platform, Crowd: Harnessing the Digital Revolution, joka ehkä olisi vielä tätäkin kirjaa ajanohtaisempi.

 

Kuvahaun tulos haulle second machine age

 

The Second Machine Age ottaa jossain määrin vastakkaisen näkökulman esimerkiksi Tyler Cowenin The Great Stagnation ja Robert Gordonin The Rise and Fall of American Growth kirjoihin verrattuna jotka ovat olleet jonkin aikaa omassa mentaalisessa antikirjastossani. Herrat Brynjolfssonin ja Andrew McAfeen eivät kuitenkaan mitenkään estottomasti juhli koneiden uuden tulemisen vaikutuksilla.

Kirjoittajat kertovat kuinka he itsekin suhtautuivat pitkään varsin skeptisesti tekoälyn kykyihin ottaa haltuun haastavia työtehtäviä ja vaikuttaa suuresti taloudellseen kehitykseen. Ajatukset muuttuivat kuitenkin verrattain nopeasti muutamassa vuodessa heidän tutustuttuaan tarkemmin esimerkiksi Googlen kuskittomiin autoihin.

Kirjan nimi Second machine age viittaa kirjoittajien ajatukseen, että teollinen vallankumous ja siitä seurannut “koneiden aika” oli potentiaalisesti ihmisen historian merkittävin käännekohta. Tämän voitteen voi esimeriksi oikeuttaa sillä, että tuosta lähtien väestönkasvu alkoi kiihtyä aivan uudella tavalla.

 

Kuvahaun tulos haulle second machine age

 

Digitalisaatio, tekoäly ja muut viime aikojen kehitysakeleet muodostavat Brynjolfssonin ja McAfeen mielestä toisen teollisen vallankumouksen, jolla on kunnolla käyntiin päästyään mahdollisuudet muuttaa maailmaa teollista vallankumousta muistuttavalla tavalla. Osittain kyse on kuitenkin siitä, ettei uusia teknologioita osata vielä käyttää tehokkaimmilla mahdollisilla tavoilla.

Toisin kuin esimerkiksi mainitut Tyler Cowen tai Robert Gordon, Brynjolfsson ja McAfee ovat vahvasti sitä mieltä, että digitalisaatio ja keinoäly luovat talouskasvua ja tuovat mukanaan monia suuresti maailmaa mullistavia asioita, mutta ongelmana vain on, että kasvun hedelmät eivät oletettavasti jakaudu sitten millään lailla tasaisesti. Mainiona esimerkkinä nostetaan valokuvaus, sen yleistyminen älypuhelinten myötä ja kuinka tuo kasvu valui vKodakin kaltaisen jättiyrityksen sijaan valtaisan paljon vähemmän työllistäville Facebookille ja Instagramille.

Teknologinen kehitys tuppaa myös usein johtamaan voittaja vie kaiken-ilmiöön. Uusilla digitaalisilla markkinoilla ykkönen vie helposti koko potin tai ainakin suhteettoman suuren osan siitä. Ja tämä vaikutus sitten valuu myös alaspäin. Systeemin parhaiten koodavalle kannattaa maksaa selvästi enemmän kuin vain niukasti huonommalle koodarille. Samoin Homerilla tai Shakespearella ei ollut J.K. Rowlingin tapaan mahdollisuuksia myydä kirjaansa käytännössä koko maailmalle.

Pakollisena POTUS-viittauksena voisi mainita sen, kuinka vaikeaa näiden kehityskulkujen kommunikoiminen ymmärrettävästi monille Trumpin kannattajille tuntuu olevan mahdodonta, kun he haluavat etsiä alemman keskiluokan tulostagnaatioille syiden sijaan syyllisiä, joita pitää päästää syyttämään joita saa vihata. Brynjolfsson ja McAfee eivät vajoa ihan muutaman vuoden takaisen Humans need not to apply-videon pessimisiin, mutta teknologinen kehitys tuottaa aika kiistattomia ongelmia tulonjaon polarisaatioon liittyen.

The Second Machine Age oli suht viihdyttävästi kirjoitettu kirja viime vuosien teknologisesta kehityksestä ja sen taloudellisista ramifikaatioista. Tosin itselläni tuntui, että seurattuani jonkin verran aihepiiristä käytävää keskustelua, ovat monet Second Machine Agen teesit valuneet jo hieman laajempaan yleiseen keskusteluun. En tosin tiedä onko tekoälyn ja vastaavien nopeasti muuttvien asioiden kehityksestä puhuttaessa kirja jo joistain yksityiskohdista puhuttaessa jo hieman vanhentunut. Kirja muistutti hieman myös viime keväänä lukemaani Ryan Aventin kirjaa Wealth of Humans Work, Power, and Status in the Twenty-first Century.

 

 

Ruotsin vaalit 2018: Ruotsidemokraatit, demarien tulevaisuus ja NATO-keskustelu

Syyskuun 9. päivä pidettävät Ruotsin valtiopäivävaalit eivät varmaankaan ole vuoden 2018 tärkeimmät vaalit globaalista tai edes Suomen näkökulmasta, mutta Suomen rakkaana naapurina Ruotsin vaalit ovat merkittävä tapahtuma ja niistä voi mahdollisesti jopa vetää jotain laajempia trendejä Euroopan poliittiseen kehitykseen liittyen.

Viime vuonna pidettiin parlamenttivaalit kaikissa Länsi-Euroopan tärkeimmissä maissa, mutta Ruotsin vaalit taitavat olla Suomen presidentinvaalien ja Italian parlamenttivaalien ohella ainoat merkittävä vaalit Länsi-Euroopassa tänä vuonna. Suomen näkökulmasta mielenkiintoista on tietysti seurata Ruotsissa käytävää NATO-keskustelua ja katsoa otetaanko Ruotsissa Suomeen verrattuna rohkeampia askeleita NATO:n suuntaan.

 

Sosiaalidemokratian tulevaisuus?

Vaalivuosi 2017 oli kokonaisuutena varsin katastrofaalinen Euroopan sosiaalidemokraateille ja vasemmistostolaisille valtapuolueille. Vaikka Ruotsin sosiaalidemokraattien kannatus ei ole enää yhtä käsittämättömällä tasolla kuin joitan vuosikymmeniä sitten, on se edelleen poikkeuksellisen korkea eurooppalaiseksi sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi. Mikäli demarit saisivat heikon vaalituloksen jopa Ruotsin syksyn parlamenttivaaleissa, olisi se jonkinlainen viimeinen niitti sosiaalidemokraattien kannatuksen rajulle laskulle Euroopassa.

Ruotsi oli pitkään sosiaalidemokaattinen onnela ja sosiaalidemokraattien kädenjälki näkyy edelleen monella tavalla ja monessa asiassa. Demarit olivat ensinnäkin yhtäjaksoisesti hallituksessa vuodesta 1932 vuoteen 1976 ja tuon jälkeenkin puolue on ollut yli puolet ajasta hallitusvastuussa. Vuodesta 2006 vuoteen 2014 Ruotsi hallitusta johti porvarikoalitio, mutta viimeiset neljä vuotta sosiaalidemokraatit ovat jälleen johtaneet Ruotsia apupuolueena toimineiden vihreiden kanssa. Edellisessä vaaleissa demarit saivat 31% äänistä. Demarien kannatus kävi gallupeissa matalimmillaan alle 25:ssä prosentissa, mutta on on viimeisen vuoden aikana jälleen palannut lähelle 30 prosenttia.

Tilanne näyttää heikommalta hallituksen vähemmistöosakkaana olevalle vihreällle puolueelle ja ero Suomen vihreiden tämänhetkiseen tilanteeseen on aika iso. Miljöpartiet sai edellisissä vaaleisa 6.8% äänistä, mutta viimeaikoina sen gallupkannatus on laskenut joissain mittauksissa jopa alle 4:n prosentin äänikynnyksen ja on mahdollsita, että vihreät putoavat kokonaan ulos valtiopäiviltä. Laitavasemmiston Vänsterpartiet on kuitenkin kasvattaut kannatustaan himpun verran oppositiossa ja sen gallukannatus on viime aikoina huidellut reilussa seitsemässä prosentissa ja tuo olisi parisen prosenttiyksikköä viime vaalien äänisaalista isompi lukema.

Uusi Stefan Löfvenin johtama vasemmistohallitus näyttää tällä hetkellä  ehkä kaikkein todennäköisimmältä vaihtoehdolta, mutta porvarikoalitiokin on vielä aivan mahdollisuuksien rajoissa. Moderaternat tarvitsevat tuohonkin kuitenkin vuosien 2006-2014 tapaan tuekseen keskustapuoluetta, liberaaleja ja kristillisdemokraatteja. Tosin esimerkiksi kristillidemokraateilla saatta tehdä tiukkaa ylittää äänikynnys. Toisaalta vasemmistoblokkiin kuuluvien vihreiden putoaminen valtiopäiviltä tasoittaisi hieman porvarokoalition tietä valtaan.

 

30 day moving average of poll results from September 2014 to the election in 2018, with each line corresponding to a political party.

Ruotsidemokraattien kannatus?

Kaikkien katseet ovat olleet pitkään ruotsidemokraateissa. Puolueen kaapeista löytyy kaikenlaista uusnatsiluurankoa ja puolueeseen on pitkään suhtauduttu kuin spitaaliseen. Ruotsia voi jossain määrin syyttää tarpeettoman kovasta poliittisesta korrektiudesta. Toisaalta ruotsidemokraatit pysyivät maassa kuitenkin lähes kaikkiin muihin länsieuroopan nationalistista taantumuksellistoa edustaviin puolueisiin verrattuna marginaalisempana tekijänä pidempään.

Sverigedemokraterna onnistui ylittämään valtiopäiville vaadittavan äänikynnyksen ensimmäistä kertaa vasta vuoden 2010 vaaleissa ja neljä vuotta sitten se yli kaksinkertaisti kannatuksensa yli 12 prosenttiin. Vuoden 2015 aikana puolueen gallupsuosio nousi välillä jopa selvästi yli 20 prosenttiin ja pysyi tuolla tasolla syksyyn 2017 asti, mutta viimeisten kuukausien gallupeissa puolueen kannatus on laskenut noin 15 prosenttiin. Ruotsidemokraatit ehti olla useissa gallupeissa jo Ruotsin toiseksi suurin puolue, mutta viime aikoina se on jälleen pudonnut  selvästi Moderaternan  taakse kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi.

Ruotsidemokraatit kasvattanevat kohtuullisen mukavasti kannatustaan edellisiin parlamenttivaaleihin verrattuna, mutta jäänevät näillä näkymillä jälleen kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi ja käytännö tasolla suurin kysymys taitaa olla johtaako Ruotsia syksystä lähtien nykyinen vasemmistokoalitio vai porvariblokki.

 

Sisäpiirikauppoja ja likaista rahaa – Sheelah Kolhatkar: Black Edge:

Poimin Economistin vuoden 2017 kirjalistauksesta muutamia kirjoja omalle vuoden 2018-lukulistalleni. Ensimmäisenä näistä kirjoista sain luettua Sheelah Kolhatkarin kirjan Black Edge: Inside Information, Dirty Money and the Quest to Bring Down the Most Wanted Man on Wall Street.

 

Kuvahaun tulos haulle black edge

 

Black Edge on tositarina yhdestä finanssimaailman viime vuosikymmenten menestyksekkäimmästä hahmosta. Kirjan päähenkilö Steven Cohen ja tämän hedge fund S.A.C. Capital on toimnut jonkinlaisena inspiraationa Showtimen vuonna 2016 startanneelle mainiolle tv-sarja Billionssille ja tämä oli yksi tekijä, joka innosti myös minut tarttumaan Kolhatkarin kirjaan sekä sukeltamaan syvemmälle hedge fundien ja sisäpiirikauppojen maailmaan. Billionssin Bobby Axelrothin ja tämän Axe Capitalin sekä Steven Cohenin ja tämän SAC Capitalin tarinoissa on jonkin verran yhteistä ja muutamia aika täsmällisesti täsmääviä yksityiskohtia.

Billionsin ohella ennakkodotuksissani tämä kirja vertautui sellaisiin Wall Sreetin synkkää puolta valotteneisiin Micheal Lewisin kirjoihin kuin Big Short ja Flash Boys, joissa kuivahkon finanssimaailman kiemurat on saatu muotoiltua viihdyttävän trillerin muotoon. Odotukseni Black Edgeä kohtaan olivat siis aika korkealla.

Kirja ei kuitenkaan temmannut ihan samalla tavalla mukaansa kuin  Lewisin parhaat kirjat tai Billions. Se oli ehkä ennemminkin tarkkaa dokumentaatiota Steve Cohenin urasta ja erityisesti parista SAC Capitalin sisäpiirikaupasta sekä näihin liittyneestä polisiitutkinnasta ja oikeudenkäynneistä.

Eikä kirja pääty onnellisesti. Spoiler: pääkonna Steve Cohen pääsee kuin koira veräjästä ja tuomiota saavat lähinnä pienemmät pelurit Cohenin alapuolella. Cohen sen sijaan jatkaa menestyksekkäänä multimiljardöörinä ja kirjan viimeisessä kappaleessa maksaa huutokaupassa maailmanennätyshinnan Alberto Giacomettin veistoksesta kun hän oli vain hetki aikaisemmin sanonut kirjaa varten haatattelua kärkkyynelle Kolhatkarille, että hän on tullut huutokauppaan myymään eikä ostamaan. Tämä kohtaus toimii aika hyvänä metaforana koko kirjalle.

 

Kuvahaun tulos haulle steve cohen

 

Vaikka kirja ei ihan kasvanut aivan sellaiseksi viihdyttäväksi trilleriksi kuin olin toivonut, oli se kuitenkin varsin miellyttävä lukukokemus. Wall Streetillä viime vuosikymmeninä tapahtuneet muutokset, hedge fund-maailma ja ylipäätään finanssimaailman pimeät puolet onnistuttiin esittelemään aika mielenkiintoisesti. Ihan lukemisen arvoinen kirja jos aihepiiri kiinnostaa, mutta ehkä viihdyttävämmän ja silti vielä jollain lailla totuutta muistuttavan kuvauksen tuosta maailmasta saa Billionsin katsomalla.

Työn orja

Aloitin tällä viikolla uudessa työssä ja tämän seurauksena alkoi myös asunnon etsintä ihan täältä Koto-Suomesta.

Pienen tauon jälkeen taas oikeasti sellaisia työtehtäviä, jotka oikeasti kuluttavat suuren osan energiasta ja aivokapasiteetista. Ihan mukavaa tehdä jälleen oikeasti haastavia hommia itseään älykkäämpien ihmisten kanssa. Mutta blogin kirjoittamiselle ei ole oikein jäänyt aikaa ja tämä tulee olemaan varmaan tilanne lähitulevaisuudessakin. Kyllä tänne tulee jotain politiikka-, yhteiskunta-  talous- jne. aiheisia tekstejä suollettua, mutta varmaan aika paljon harvemmin.

Internetajan ilmestyskirjan ratsastajat

Teinit vetävät huuhteluainetta tide pod-chanlangen takia. Ihmiset ahdistelevat tuntemattomia VR-chatissa toistellen kuorossa ugandanlaisen ö-luokan elokuvan hokemia. Teinien ihastelema tubettaja kuvaa itsemurhan tehneen ruumista eikä ymmärrä miksi olisi väärin pistää koko video heti Youtubeen. Ja lähes yhtä idiootti miljonääri tubettajamme PewDiePie kommentoi aihetta omilla  meemikoostevideollaan.

Kolmenkymmenen ikävuoden lähestyessä sitä huomaa välillä olevansa ulkona nykyhetken trendeistä ja ilmiöistä. Puolivakavissaan sitä jo miettii, että paskojen meemikuvien spämmääjät ja tubettajat oikeasti kertovat aikamme rappiosta. Reply All on kuitenkin kuulunut viimeiset pari vuotta suosikkipodcasteihini ja tuossa reilut kolmekymppiset Alex Goldman  ja PJ Vogt esittelevät erikoisia internetaiheisia ilmiöitä.

Reply All:n uusimmassa jaksossa esitelty twiitti sisältää kuitenkin valjoesimerkkejä ilmiöistä, jotka ovat niin absluuttisen infantiileja ja idioottimaisia, että ne kääntyvät jo mielenkiintoisiksi. Suosittelen kuuntelemaan.

Niinistön kannatus laskussa ja hyvät gallupuutiset

Aamulehden julkaiseman jutun mukaan Alma Median tekemässä tutkimuksessa selviää, että Sauli Niinistön kannatus on pudonnut selvästi. Marras-joulukuussa tehdyssä tutkimuksessa Niinistön kannatus oli 70%, mutta nyt julkaistussa tutkimuksessa Niinistöä tuki enää 58% kyselyyn vastanneista. Vaikka Niinistön kannatus on edelleen huikean korkealla tasolla ja vaaleihin on enää 10 päivää, on kuitenkin mahdollista että tässä päädytään vielä toiselle kierrokselle.

Haaviston kannatusta voi miettiä sekä positiivisesta, että negatiivisesta näkökulmasta. Positiivsta on se, että Haavisto on edelleen ylivoimaisesti toiseksi suosituin ehdokas ja kannatus on tuplat kolmanneksi suosituimpaan ehdokkaaseen verrattuna. Negatiivista on se, ettei kannatus ole noussut lainkaan edelliseen galluppiin verrattuna. Lukema on kuitenkin samalla tasolla kuin kuusi vuotta sitten saman verran ennen vaaleja ja se myös täsmää aika hyvin vihreän puolueen kannatuksen kanssa.

Venäjän ystävä Paavo Väyrynen ja pirtsakkaasti öyhöttävä Laura Huhtasaari ovat kolmannella ja neljännellä sijalla, aika niukasti muita ehdokkaita edellä. Väyrysen kannatus on noussut aika mukavasti, mutta Huhtasaaren kannatus ei kuitenkaan ole kasvanut dramaattisesti. Vaikka pidän Väyrysen Venäjä-mielisyyttä varsin vastenmielisenä ja koko hahmo oli jo edellisten vaalien aikaankin aika väsynyt vitsi, niin miehen osallistuminen vaaleihin kääntyy ehkä kuitenkin positiiviseksi jutuksi, varsinkin jos Haavisto nousee kakkoskierrokselle.

Homma näyttäisi menevän kuten jo kesästä lähtien olen aavsitellut. Öyhöporukan ja EU-vastaisten äänet jakautuvat siinä määrin tasaisesti Väyrysen ja Huhtasaaren välille, ettei kummallakaan näytä olevan toivoa nousta kakkoseksi Niinistön jälkeen. Väyrysen ja Huhtasaaren pienoinen nokittelu myös ehkä kylvää tiettyä riidansiementä EU-vastaisen öyhöporukan joukkoon, eivätkä perussuomalaisetkaan pysty Väyrysen takia yhtä helposti esittämään heidän suosikkiargumentaatioonsa kuuluvaa ajatusta siitä, kuinka kaikki muut ovat samanmielisessä rintamassa heitä vastaan.

Sauli Niinistön kannatus putosi peräti 12 prosenttiyksikköä verrattuna marras–joulukuun mittaukseen. Pekka Haaviston (vihr.) kannatus pysyi edellisen mittauksen tasolla. Kaikki muut ehdokkaat nostivat kannatustaan.



Kiva lukuvälipala: Antti Arnkil – Launtaiesseet

Muistan että reilu viisi vuotta sitten törmäsin kirjoituksiin suomalaisen essekirjallisuuden noususta. Kuten ehkä aika moneen muuhunkin ilmiöön, tutustuin tähänkin aiheeseen suht myöhässä. Päädyin kuitenkin lukemaan jotain näiden kehuttujen suomalaisten kirjoittajien esseekokoelmia ja yllätyksekseni tykkäsin aika paljonkin itselleni uudesta esseemuodosta. Tuntuu että kirjoittajat antavat ajatuksensa risteillä vapaammin ja saattavat parhaimmilaan päätyä mielenkiintoisiin tulkintoihin ilman, että näitä näitä tarvitsisi päätyä väistämättä puolustamaan aivan loppuun asti.

Nyt Suomeen palattuani päätin ottaa luettavaksi pitkästä aikaa taas näitä suomiesseitä. Kirjastosta tarttui mukaan Antti Arnkilin vuonna 2014 julkaistu esseekokoelma Launtaiesseitä, joka osoittautui oikeastaan juuri sellaiseksi paketiksi jota tovoinkin. Vähän oli sellaista kulttuurihomoilua pikkusormi pystyssä, mutta kuitenkin riittävän ymmärrettävästi ja mielenkiintoisesti kirjoitettuna. Kulttuuriteosten analysointia tavalla, josta sai jotain irti vaikka lähes kaikki teokset olivat itselleni ennestän lähes tuntemattomia.

 

Kuvahaun tulos haulle lauantaiesseet

 

Pari ensimmäistä kulttuuriesseetä eivät vielä oikein temmanneet mukaansa (ehkä tosin pitäisi katsoa Skavbölen pojat), mutta tämän jälkeisistä lähes kaikki tekstit toimivat varsin hyvin. Olen aiemmin ainoastaan kuullut Hannu Raittilan nimen, mutta hänen kirjojaan analysoinyt essee totisesti herätti mielenkiinnonnan Raittilan tuotantoa kohtaan. Partanen-essee myös herätti mielenkiinnon sekä tätä minulle aiemmin tuntematonta suomielokuvaa kohtaan, että perusjuonen tasolla aiemmin tuttua Bartleby-romaania kohtaan.

Guy Debordia ja tämän elokuvatuotantoa esitellyt essee oli myös mieleniintoinen ja itselleni sopiva paketti hieman minua kiinnostaneesta hahmosta. Debord on kai jopa 1900-luvun jälkipuolen “postmodernien” ranskalaisten ajattelijoiden joukossa sieltä sakeimmasta päästä, joten tämä essee oli minule juuri sopiva ja riittävä johdanto tähän hahmoon.

Muutama essee erosi mielestäni sopivasti kokoelman muusta sisällöstä. Kolmas essee kertoi hauskasti 60-luvulla vaikuttaneen kustannusjohtajan poskettoman mammuttumaisesta  kirjasarjaprojektista. Tämän jälkeisessä esseessä analysoitiin antaumauksella David Grohlin ja Foo Fightersin tuotantoa.

Esseekokoelman loppupuolella oli pari henkilökohtaisempaa esseetä. Ensin tavallaan synkempi, mutta silti lämmin essee läheisestä työkaverista ja tämän kuolemasta. Esseekokoelma kuitenkin päättyy kaikinpuolin sympaattiseen muisteloon lapsuuden kesästä, johon kovimman yrittäjänkään on varmaan vaikea suhtautua kyynisesti

Kokonaisuutena Lauantaiesseet oli oikein mukava lukukokemus. Tosiaan sopivan viihdyttävää kulttuurisnobbailua ja -reflektiota, joka avasi ihan oivaltavia näköulmia tiettyihin asioihin ja esitteli hauskasti myös monia aiemmin itselleni tuntemattomia kulttuuriteoksia.

 

The Square: Taide-eliitistä ja nykymaailmasta

Luulen että internet ja “äly”puhelin ovat syövyttäneet pahasti aivojani ja osittain noiden takia on vaikeaa keskittyä juuri mihinkään pitkäkestoisesti. Elokuvateatteri (tai ihan oikea teatteri tms.) on niitä harvoja paikkoja, joissa sitä enää tulee varmuudella yhtäjaksoisesti keskityttyä yhteen asiaan pari tuntia. Valkokangas ja elokuvateatterin äänentoisto tuovat tiettyä tunnelmaa televisioon ja tietokoneen ruutuun verrattuna, mutta minulle elokuvateatteri on rentouttava paikka, jossa elokuva toimii kokonaisvaltaisena kokemuksena ennen kaikkea juuri keskeytyksettömyyden takia.

 

Kuvahaun tulos haulle is google making us stupid

 

Optimaalinen katsomiskokemus saavutetaan ehkä verrattain tyhjässä salissa, jossa on vain jotain kymmeniä katsojia kun laadukas eurooppalainen draama ei ole vetänyt kovinkaan paljon muita katsojia saliin. Eilen kävin poikkeuksellisen pitkän tauon jälkeen katsomassa taas leffan ihan elokuvateatterissa ja kokemus oli nautinnollinen ja rentouttava. Ruotsalaisen Ruben Östlundin the Square nappasi viime vuonna Cannesissa kultaisen palmun, joten odotukset olivat korkealla.

The Square onnistui kuitenkin täyttämään odotukseni hyvin ja pääsin aika likelle optimaalista elokuvakokemusta. Squaressa tarkastellaan mukavan kriittisesti taide-eliittiä, joka joutuu mm. keskelle vaikuttavaa, mutta kiusalliseksi muuttuva performanssiesitystä. Päähenkilö joutuu myös pohtimaan miten toimitaan kun siivoja meni epähuomiossa siivoamaan osan taideteoksesta roskiin.

Ruudulla on hienovaraisia ja oivaltavia sivalluksia monenenkin nykymaailman ilmiöön liittyen. Ehkä selkeimmän räikeä mutta silti osuva parodisointi kohdistui somemarkkinointitiimin toilailuun ja Youtube-videon aiheuttamaan mediakohuun, jonka seurauksena taidemuseon kuraattorina toimiva päähenkilö pakotetaan eroamaan. Leffan päähenkilönä toimiva kuraattori joutuu kuitenkin ennen tätä monenlaisiin muihinkin hankaliin ja kiusallisiin tilanteisiin, mm. Elisabeth Mossin näyttelemä toimittajan sekä kerjäläisten kanssa.

The Square oli oikein mainio katsomiskokemus ja kuvataide-eliitille naureskeleva laatuelokuva ehkä sopi erityisebn hyvin minulle. Liikkuvan kuva on niitä harvoja korkeakulttuurin muotoja, joista aidosti voin saada paljon irti. Kuva- tai tilataide taas ovat niitä taidemuotoja, joista harvoin saan oikeasti mitään irti.

Urbaniston hillitty charmi vol 2

Varmaankin syyllistyn välillä joidenkin asioiden suhteen elitismiin ja itsetarkoituksellisten distinktioiden tekemisestä. Sisäinen elitistinen esteettikkoni heräsikin hieman henkiin käytyäni länsimetron rakentamisen yhteydessä uudistetussa Iso Omena-kauppakeskuksessa ja käveltyäni sen uuden ravintola-alueen läpi.

Jonkinlaisesta arkkitehtuurisesta, ja yleiselitistisestä näkulmasta esikaupunkien muovisia kauppakeskuksia on halveksittu tietyissä piireissä aika avoimesti. Viimeistään 90-luvulta lähtien autoon varaan rakennetut kauppakeskukset on nähty amerikkalaisen esikaupunkiunelman epäesteettisenä ilmentymänä, eikä tietysti ihan syyttä.

Esimerkiksi Henri Lefebvren ja monien muiden hengessä on kritisoitu sitä kuinka julkinen katutila on siirtynyt kauppakeskusten sisään ja muuttunut puoliyksityiseksi. En ole erityisemmin lämmennyt tällaisille marxahtaville tulkinnoille, mutta jotain kuitenkin menetetään kun katutila ja sen käyttäjät siirtyvät muovisen kauppakeskuksen käytäville. Mutta kai se vain on todellisuutta, että useimmat kokevat tuollaiset kauppakeskukset näpääriksi, eivätkä mieti julkista kaupunkitilaa tai sen esteettisyyttä samalla tavalla. Eikä kyse ole vain Karjalaa juovasta tuulipukukansasta.

 

Kuvahaun tulos haulle iso omena ravintolat

 

Enkä minäkään totta puhuen pääsääntöisesti mieti arkkitehtuurisia tai kaupunkitilaan liittyviä asioita kovin usein. Asuttuani nyt vuosia Helsingin seudusta poikkeavissa paikoissa ja liikuttuani pääsääntöisesti selvästi historiallisemmassa urbaanissa ympäristössä, jotkut asiat kuitenkin pistävät silmään. Vaikka tietyt punavihreän kuplan piirteet ovat kieltämättä luontaantyöntäviä, niin esimerkiksi Hämeentien lounaspaikat tuntuvat Ison Omenan muovista ruokamaailmaa miellyttävämmältä ympäristöltä.

Tällaiset ruokamaailmat ovat varmaan kuitenkin yhä enemmän kauppakeskusten tulevaisuutta. Tavaroiden ja ruuan ostaminen voi siirtyä nettiin, mutta  ravintoloruokailu tai monia palveluiden käyttö ei. Ehkä kiinnostava kysymys on menestyvätkö kalliimmat ja maksukykyisemmälle asiakaskunnalle suunnatut palvelut yhtä hyvin kauppakeskuksessa kuin kaupunkikeskustassa.

 

Vähän puhuttu väestötilasto Amerikasta

Vox.com kirjoitti pari päivää sitten mediassa yllättävän vähän huomiota saaneesta tilastosta, joka koski Yhdysvaltain väestön eliniänodotteen kehitystä. Eliniänodote laski viime vuonna ja se laski nyt jo toista vuotta putkeen. Kyseinen tilasto on saanut yllättävän vähän huomiota mediassa ottaen huomioon, että eliniänodote on ihan keskeisimpiä mittareita ihmisten hyvinvointia arvioitaessa eikä vastaavaa ole nähty Yhdysvalloissa vuosikymmeniin.

Edellinen kerta kun eliniänodote laski edes yhden vuoden ajan oli 1993 ja tuo johtui suurelta osin AIDS-kuolemien huipusta. Edellisen kerran eliniänodote laski kaksi vuotta putkeen yli 50 vuotta sitten 1960-luvun alussa. Yhdysvaltain eliniänodote on Länsi-Eurooppaan verrattuna hieman matalampi, mikä selittyy varmaankin köyhemmän väestönosan heikommalla terveydenhuollolla. Viime vuosien kehitystä selittää ilmeisesti kaikkein parhaiten käsiin räjähtänyt opiaatti- ja heroiiniepidemia, mutta ilmeisesti myös esimerkiksi alkoholiriippuvuuteen liittyvien kuolemien ja itsemurhien määrät ovat kasvaneet.

Trumpin töhöilyjen, riidanhaastamisen ja kulttuurisodan lietsonnan yksi pahimpia seurauksia kai on, ettei näihin ongelmiin oikeasti kiinnitetä huomiota. Tai jos aiheeseen joskus kiinnitetäänkin humiota, niin ratkaisuja ei ainakaan mietitä, vaan tyydytään sanomaan että tähänkin ovat syyllisiä globalistit, maahanmuuttajat, likaiset vähemmistöt, rannikoiden liberaalit sekä social justice warriorit.